Arvoisat seminaariosallistujat, Turvallisuus 2004 -ryhmän jäsenet
Tiedotusvälineitä seuraava valistunut kansalainen ei ole voinut välttyä huomaamasta, että maassamme valmistellaan seuraavaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Hallitus päätti jo hallitusohjelmassaan, että Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittista toimintaympäristöä arvioidaan laajemmin vuonna 2004 valmistuvassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa. Vain kattavan kehityssuuntien arvioinnin perusteella on mahdollista päättää tulevien vuosien toimintalinjasta. Hallitus on vasta aivan työnsä alkuvaiheessa. Ensin arvioidaan toimintaympäristön muutos, sen vaikutukset Suomelle ja vasta sitten tulee linjausten aika.
Nyt valmistelujen aikana monipuolinen, asiantunteva ja avarakatseinen keskustelu ja näkemykset turvallisuusympäristöömme vaikuttavista tekijöistä ja niiden keskinäisistä suhteista ovat hyödyksi. Merkittävän panoksen keskusteluun antaa parlamentaarinen seurantaryhmä, jonka vuonna 2002 silloinen pääministeri nimesi arvioimaan ja seuraamaan Suomen toimintaympäristön kehitystä. Seurantaryhmä valmistelee parhaillaan omia arvioitaan puheenjohtajansa Aulis Ranta-Muotion johdolla. Tutkijapiirien, kansalaisryhmien ja tiedotusvälineiden aktiivinen rooli keskusteluissa on tervetullut jatkossakin.
Tiedotusvälineitä seuraava valistunut kansalainenkin kuitenkin helposti luulee, että valmisteilla on puolustuspoliittinen selonteko, jonka pääsisältö tulee olemaan hallituksen arvio suhteistamme Natoon. Näinhän ei kuitenkaan ole. Jo aiemmat selonteot pyrkivät tarkastelemaan Suomen turvallisuutta laajemmin kuin perinteisen sotilaallisen turvallisuuden kannalta, ja syksyllä 2004 eduskunnalle annettavassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa laajan turvallisuuden merkitys varmasti entisestään vahvistuu. Kaikki kehityslinjat turvallisuusympäristön muutoksessa viittaavat tähän suuntaan.
Esitän seuraavassa joitakin sellaisia toimintaympäristömme kehityspiirteitä, joiden toivon herättävän vilkasta keskustelua osanottajien kesken.
Suomen toimintaympäristössä on meneillään varsin monitahoinen kehitys, jonka arviointi ei ole yksinkertaista. Suomen turvallisuustilanne on lähialueiden vakauden lisääntymisen myötä parempi kuin koskaan. Samalla erilaiset, usein toisiinsa kytkeytyvät uudet uhat, globaalit ongelmat ja rajat ylittävät riskit vaikuttavat globalisaatiokehityksen myötä entistä nopeammin Suomeen.
Demokratian leviäminen ja ihmisoikeuksien vahvistuminen on pidemmän aikavälin vahvistuva kehityskulku, joka on huomattavasti vähentänyt perinteisen sodankäynnin mahdollisuuksia. Valtioiden välisen sodan todennäköisyys on vähentynyt myös sodankäynnin luonteen muutoksen ansiosta. Voimankäytöllä saavutettavissa olevien etujen ja kustannusten suhde on muuttunut niin, että sota on aiempaa harvemmin enää rationaalinen vaihtoehto. Valtioidenvälisen sodan perinteisen uhkakuvan tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, joiden ennaltaehkäisyssä ja torjumisessa muut kuin sotilaalliset keinot ovat ensisijaisia. Mutta merkillepantavaa on, että elämme vielä ehkä pitkäänkin maailmassa, jossa valtioidenvälisen sodan uhka on turvallisuus- ja puolustusjärjestelmien perusta.
Uusien turvallisuusuhkien lista on pitkä, ympäristön tilan heikkenemisestä ja maailmanlaajuisista epidemioista sortuvien valtioiden synnyttämiin ongelmiin, terrorismiin ja joukkotuhoaseiden leviämisen ja käytön uhkaan. Uhkissa ei kuitenkaan ole uutta niiden olemassaolo, vaan toisaalta niiden vaikutusten voimistuminen ja nopea leviäminen globalisaatiokehityksen myötä ja toisaalta kansainvälien yhteisön tietoisuuden kasvu mahdollisimman varhaisen uhkien torjumisen tärkeydestä. Toleranssiraja on tiukentunut, kun uhat ja riskit haastavat jokapäiväisen yhteiskuntien toimivuuden ja kansalaisten turvallisuuden. Globalisoituvassa maailmassa Suomi ei ole missään mielessä reuna-aluetta. Lähialueemmekin turvallisuudelle yhä keskeisempiä tekijöitä ovat ympäristöriskit, kuten Itämeren öljykuljetukset ja ydinvoimalaonnettomuuksien riskit, tai heikko tilanne tarttuvien tautien torjunnassa Venäjällä.
Uusien uhkien torjunta on pitkäjänteistä työtä. Terrorismin vastaisessa taistelussa kestäviä tuloksia saadaan perussyihin puuttumisella, ja keinoja ovat mm. kehityspolitiikan keinot. Otsikoissa tämä ei vain näy. Joukkotuhoaseiden leviämisen estämisessä tarvitaan uusia keinoja. Joukkotuhoaseiden ja terrorismin keskinäisessä yhteyksissä esillä ovat usein ennen muuta kemiallisten ja biologisten aseiden sekä ns. radiologisten pommien uhat valmistusaineiden helpomman saatavuuden vuoksi. Ydinaseidenkaan uhka ei ole vähentynyt. NPT-sopimus ei enää nykyoloissa ole toimiva, ja vientivalvontajärjestelyjä on kehitettävä. Ydinasevaltiot myös kehittävät terrorismin uhan nojalla uudenalaisia ydinaseita, mikä ei voi olla vaikuttamatta sopimusjärjestelmien uskottavuuteen.
Uusia uhkia on myös lähes mahdoton torjua yksin. Yhteistyön merkitys on kasvanut, samalla kun monenkeskinen järjestys on murroksessa. YK-järjestelmään kohdistuu paineita, ehkä kohtuuttomiakin, koska viime kädessä kyse on jäsenvaltioiden halusta kantaa oma vastuunsa. Mutta myös hallintajärjestelmän on kiistatta oltava toimivampi ja tehokkaampi. Viime viikon lopulla Helsinki-ryhmän kokouksessa nousi esille myös turvallisuuden merkitys globalisaation hallinnan keskeisenä haasteena. Voi olla, että syrjäytyminen globalisaation hyödyistä, eri kulttuurien ja uskontojen väliset jännitteet ja kansallisvaltioiden heikentyvä toimintakyky kansalaistensa hyvinvoinnin ja turvallisuuden takaajina johtavat kehitykseen, jossa akuuttien kriisien ja inhimillisen turvallisuuden ongelmien estäminen on yhä vaikeampaa nykyisin keinoin.
Ihmisoikeuksien, demokratian ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistaminen kuuluu keskeisiin globalisaation hallinnan haasteisiin. Ihmisoikeus-, demokratia- ja kehitysnäkökulman huomioimatta jättäminen olisi nykymaailmassa kohtalokasta myös turvallisuuspoliittisesti. Kansainvälisen yhteisön on oltava valmis puuttumaan kaukaisiltakin tuntuviin konflikteihin, sekä inhimillisen kärsimyksen lievittämiseksi että konfliktien nopean kärjistymisen ja jopa maailmanlaajuisten seurausvaikutusten estämiseksi. Kansainvälisessä keskustelussa vahvistuu näkemys, että humanitaarisen väliintulon perusteita on tarkasteltava avoimesti. Voidaan myös kysyä, riittävätkö nykyisten monenkeskisten järjestöjen hallintouudistukset ja päätöksenteon demokratisointi vai tarvitaanko jotain aivan uudenlaisia yhteistyömuotoja myös turvallisuuden haasteisiin vastaamiseksi.
Euroopan unionin viime joulukuussa hyväksytty turvallisuusstrategia on merkittävä saavutus toimintaympäristömme uudelleenarvioinnissa. Se pyrkii ohjaamaan ja vahvistamaan unionia globaalina toimijana, jolla on käytössään ainutlaatuisen laaja keinovalikoima ennaltaehkäisyyn pyrkivistä taloudellisista, kauppapoliittisista, ympäristö- ja kehityspoliittisista välineistä ja erilaisista poliittisista yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keinosta akuuttien tilanteiden hallintaan kohdistuvien siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan ja konfliktin jälkeisen jälleenrakennuksen keinoihin.
Strategia määrittelee unionin avainuhkiksi terrorismin, joukkotuhoaseiden leviämisen ja alueelliset konfliktit, sekä niihin liittyen sortuvat valtiot ja järjestäytyneen rikollisuuden. Strategisia tavoitteita ovat näihin avainuhkiin vastaaminen mutta samalla edelleen vakauden edistäminen lähialueilla, joka ulottuu Keski-Aasiasta ja Kaukasukselta laajaan Lähi-itään ja Afrikkaan. Keskeistä on tehokkaan monenkeskisen yhteistyön varaan rakentuva kansainvälinen turvallisuus- ja oikeusjärjestys. Unionin pyrkii myös edistämään varhaisessa vaiheessa tapahtuvaa, nopeaa ja tarvittaessa voimakasta väliintuloa – siis kaikin edellä luetelluin keinoin, ei vain eikä edes ensi sijassa sotilaallisen kriisinhallinnan voimavaroin.
Tulevassa perustuslaillisessa sopimuksessa unioni tehostaa ulkoista toimintakykyään yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kehittävillä päätöksillä kuten ulkoministerin viran perustamisella – YUTP:n osalta olisi suotavaa päästä pidemmällekin esimerkiksi määräenemmistöpäätöksentekoa lisäämällä – ja turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kehittävillä päätöksillä. On kiistaton tosiasia, että unionin on lähivuosina kehitettävä kriisinhallintakykyään entistä joustavammaksi ja nopeammaksi, mikä tarkoittaa sekä voimavarojen kehittämistyötä että päätöksenteon ja yhteistyömuotojen tehostamista – ennen muuta Naton kanssa, mutta myös YK:n. Tämä koskee yhtä lailla niin sotilaallista kuin siviilikriisinhallintaa. Unionin tehokkuus ja uskottavuus korostaa myös yhtenäisyyden merkitystä. Tältäkin osin perustuslaillisen sopimuksen osalta tähän mennessä saavutettu yhteisymmärrys on oikeansuuntainen.
Euroopassa Euroopan unionin ja Naton laajentuminen ja yhteistyön syventyminen eri aloilla lisää vakautta. Euroopan unionin kumppanuuspolitiikka lähialueiden kanssa ja erityisesti laaja-alainen yhteistyö Venäjän kanssa ovat lähivuosienkin keskeisiä kehittämishaasteita.
Toimintaympäristön tarkastelun pohjalta on varmaa, että Suomen kaltaisella maalla on hyötyä laaja-alaisesta keinovalikoimasta. Ajattelemme helposti asioita erillisinä kokonaisuuksina, joilla ei ole yhteyttä toisiinsa. Kuitenkin esimerkiksi ihmisoikeuspolitiikan ja kehityspolitiikan entistä tiiviimpi yhteys turvallisuuspolitiikkaan on ilmeinen. Tämä on yhtenä lähtökohtana, kun hallitus valmistelee parhaillaan myös kehityspoliittista linjausta, ihmisoikeusselontekoa, globalisaatioselvityksiä ja sisäisen turvallisuuden ohjelmaa rinnan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon kanssa.
