Ihmisoikeudet ja kansainvälinen oikeusjärjestys
Puheenvuoroni otsikko on ihmisoikeudet ja kansainvälinen oikeusjärjestys. Alleviivaus on paikallaan siksi, että historiassa on ollut aikoja, jolloin otsikointi paremminkin olisi kuulunut ihmisoikeudet vai kansainvälinen oikeusjärjestys. Westfalenin rauhaa v. 1648 on pidetty uuden, valtioiden – tai täsmällisemmin niiden hallitsijoiden – suvereenisuuteen perustuvan uuden kansainvälisen oikeusjärjestyksen alkuna. Suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin puuttuminen oli tämän järjestyksen vastaista ja vaaransi rauhan.
Olisi liioiteltua sanoa, että suvereenisuus meni ihmisoikeuksien edelle, sillä nykyaikaista käsitystä ihmisoikeuksista ei edes silloin vielä oltu muodostettu, saatikka omaksuttu. Silloisen järjestyksen luonnetta kuvasi osaltaan periaate cuius regio, eius religio. Hallitsijan uskonto määräsi myös alamaisten uskon, mikä on jo ristiriidassa yhden keskeisen ihmisoikeuden, uskonnonvapauden kanssa.
Sitä myöten, kun ihmisoikeudet alkoivat nousta myös kansainvälisen yhteistyön piiriin – Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja vuodelta 1945 ja Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948 olivat tässä tärkeitä virstanpylväitä – on suvereenisuuden ja ihmisoikeuksien rajanveto ja yhteensovittaminen tullut kansainvälisen oikeusjärjestyksen uudeksi haasteeksi.
* * *
Kylmän sodan päättyminen toistakymmentä vuotta sitten loi uusia edellytyksiä ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistumiselle. Sopimuspohjainen sääntely on laajentunut uusille aloille, ja kansainvälisen oikeuden täytäntöönpanomekanismeja on kehitetty. Kansainvälisen tuomioistuimen toimivalta on tunnustettu aikaisempaa laajemmin, uusia erityistuomioistuimia, valvonta- ja monitorointimekanismeja ja riitojen ratkaisumenettelyjä on perustettu. Tänä aikana on myös kehittynyt maailmanlaajuinen tietoisuus kansainvälisen oikeuden, demokratian ja yksilön oikeuksien merkityksestä. Ihmisoikeuksien universaalisuus ja jakamattomuus on tunnustettu.
Muutos on suuri myös Suomessa. Idän ja lännen leirien ristiriitaiset näkemykset ihmisoikeuksista ja pyrkimys käyttää niitä suurvaltapolitiikan välikappaleena kylmän sodan vuosina heijastui Suomenkin ihmisoikeuskeskusteluun. Hallitusvalta ja ulkopoliittinen johto pitäytyivät ristiriitaisessa tilanteessa matalaan profiiliin ihmisoikeuskysymyksissä. Suomi oli toki koko ajan kansalaisvapauksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen nojautuva demokratia, mutta ihmisoikeuksien valvonnan ja toteutuksen kannalta meiltä puuttui se tuki, jota Euroopan Neuvoston jäsenyys ja sitoutuminen Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimeen niille antaa. Myöskään menettelymme pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden suhteen ei ollut aina moitteetonta.
Tilanne on jo pitkään ollut tyystin toinen ja ihmisoikeudet lukeutuvat Suomen ulkopolitiikan painopistealueisiin. Myös uuden hallituksen ohjelma korostaa aloitteellista ja aktiivista ihmisoikeustoimintaa Suomen kahdenvälisissä suhteissa, EU:ssa ja kansainvälisissä järjestöissä. Suomen aktiivinen ihmisoikeuspoliittinen profiili onkin jo hyvin vakiintunut, Suomelle luonteva ja myös maamme intressejä hyvin vastaava linja.
Suomi pyrkii puuttumaan niiden ryhmien asemaan jotka ovat muita heikommassa asemassa – usein tämä tarkoittaa naisten, lasten, vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksien painottamista. Suomi näkee eri ihmisoikeudet toisiinsa läheisessä yhteydessä: useinkaan ei ole mielekästä tai mahdollistakaan erotella oikeuksia yhtäältä kansalais- ja poliittisten oikeuksien ja toisaalta taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien kategorioihin. Ihmisoikeudet edellyttävät käytännössä toisiaan ja yksilön asema voi muodostua vahvaksi jos kaikki eri oikeudet toteutuvat kohtalaisen hyvin.
Tuloksellinen ihmisoikeuspolitiikka pohjautuu kansalaisten tukeen. Näin on sekä Suomessa että kansainvälisesti. Ihmisoikeusloukkaukset tulevat esiin ainakin pitkällä aikavälillä ja tieto niistä välittyy tehokkaasti. Kansalaiset eri maissa, alan aktiiviset järjestöt, tiedotusvälineet ja hallitukset myöskin reagoivat tietoihin eri maissa tapahtuvista loukkauksista. Ihmisoikeudet ovat siis voimakkaasti kansainvälisellä agendalla ja rajat ylittävän solidaarisuuden piirissä.
Uskon että näin on vastakin: pitkällä aikavälillä ihmisoikeuksien merkitys säilyy ja jopa vahvistuu. Ihmisoikeuksien asemaan vaikuttavat tekijät kuten kehittynyt kansainvälinen ja usein kansallinenkin normisto, monipuoliset seurantamekanismit sekä laaja kansalaisten tuki eivät ole hävinneet minnekään. Näiden tekijöiden merkitys korostuu kun kehitystä tarkastellaan useamman vuoden perspektiivillä.
* * *
Kansainvälisten suhteiden muutokset ovat kuitenkin asettaneet myös uusia haasteita kansainväliselle oikeusjärjestykselle. Tähän ovat keskeisesti vaikuttaneet luonteeltaan globaalit tai rajat ylittävät uhkat ja ongelmat, kuten terrorismi, järjestäytynyt rikollisuus ja huumekauppa sekä ympäristöongelmat. Myös valtiorakenteiden heikkous tai romahtaminen, “asymmetrisiin” konflikteihin ja ei-valtiollisten toimijoiden vahvistumiseen liittyvät ilmiöt asettavat paineita säännöstölle, joka on lähtökohdiltaan valtiokeskeinen. Yksilön asema on korostunut paitsi ihmisoikeuksien, myös henkilökohtaisen rikosoikeudellisen vastuun kautta.
Suhtautuminen sotarikoksiin ja vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin on muuttunut olennaisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Yleisen rankaisemattomuuden periaatteen tunnustetaan heikentävän edellytyksiä rauhan säilymiselle. Sotarikoksiin syyllistyneiden saattaminen oikeudelliseen vastuuseen joko kansallisesti tai kansainvälisesti voi ehkäistä rikosten uusiutumista.
Viime kädessä kansainvälisellä yhteisöllä on vastuu siitä, että kaikkein vakavimpiin kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneet joutuvat vastuuseen teoistaan. Kansallista toimivaltaa täydentävät tällä alalla jo useat kansainväliset järjestelyt, joista tärkein on tänä vuonna toimintansa aloittava Kansainvälinen rikostuomioistuin. Sitä on pidettävä yhtenä merkittävimmistä edistys-askeleista kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistamisessa.
Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta koskee joukkotuhontaa ja rikoksia ihmisyyttä vastaan niin rauhan kuin sodankin aikana ja vakavia sotarikoksia niin kansainvälisissä kuin valtionsisäisissäkin konflikteissa. Sen määräykset ottavat tehokkaasti huomioon konfliktien luonteen muuttumisen ja mm. naisten ja lasten aseman rikosten uhreina. Suomi on tukenut monin tavoin tuomioistuimen perustamista, mikä näkyy mm. siinä, että Suomen ehdokas valittiin helmikuussa yhdeksi tuomioistuimen kahdeksastatoista tuomarista. Tuomioistuimen perussäännön on allekirjoittanut 139 ja ratifioinut 90 valtiota. Työ jatkuu vielä laajemman universaalisuuden saavuttamiseksi.
Tällä hetkellä elämme ihmisoikeuksien edistämisen ja kansainvälisen oikeuden kannalta haasteellista aikaa. Kansainvälisen terrorismin uhka niin kuin se on koettu syyskuun 11. päivän jälkeen, Irakin sota samoin kuin eräät globalisaatioon liittyvät kehityssuunnat ovat herättäneet kysymyksiä olemassa olevan säännöstön riittävyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta ja nostaneet esiin olennaisia haasteita ihmisoikeuksien puolesta tehtävän työn tuloksellisuudelle. Ihmisoikeuksien edistäminen on viime aikoina kohdannut uudenlaista, aiempaa selkeämpää ja paremmin organisoitua vastarintaa. Tämä kävi selväksi juuri päättyneessä YK:n ihmisoikeustoimikunnan istunnossa.
Terrorismi
Syyskuun 2001 jälkeen terrorismi on korostunut välittömänä ja kiireellisiä toimia vaativana ongelmana. Terrorisminvastaista sotaa on käyty laajalla rintamalla oikeudellisin, poliittisin ja käytännön viranomaisyhteistyön keinoin. Kansainvälistä yhteistyötä terrorismin torjumiseksi on tiivistetty. Valtioyhteisö hyväksyi myös Yhdysvaltain aseelliset voimatoimet terroristijärjestöä ja sitä tukenutta hallitusta vastaan. Aseellinen voimankäyttö ei kuitenkaan ole yleispätevä eikä koskaan riittävä ratkaisu terrorismin ongelmaan, eikä aseellisen voiman kohdistaminen siviiliväestöön ole hyväksyttävissä terrorismin torjunnan nimissä.
Kestäviin tuloksiin pääseminen terrorismintorjunnassa edellyttää näkökulmaa, joka ottaa huomioon myös ne poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka ruokkivat äärimmäisiä ideologioita ja terrorismia poliittisen vaikuttamisen muotona. Afganistan on tarjonnut käytännön esimerkin olosuhteista, jotka kansallisesti luovat pohjaa terrorismin kasvulle. Köyhyys, sisällissodat ja uskonnollinen sorto voivat muuallakin luoda edellytyksiä ”talibanisoitumiselle”. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja sorron vähentämiseksi tehtävä työ voi vastaavasti heikentää terrorismin kasvualustaa. Demokratia on pitkällä tähtäyksellä keskeinen terrorismin torjunnan muoto.
Vaikka globalisaation vaikutukset ovat voittopuolisesti myönteisiä, ne ovat avanneet uusia mahdollisuuksia myös terroristiryhmille ja -järjestöille. Terroristiryhmien globaali verkostoituminen alkoi 1990-luvulla. Vaikka paikallisesta ja ”perinteisestä” terrorismistakin on edelleen paljon esimerkkejä, terroristijärjestöjen lisääntyneet keskinäiset yhteydet, kansainväliset rahoitusvirrat ja logistinen tuki ovat keskeinen 1990-luvun ja 2000-luvun ilmiö. Tällainen kehitys kasvattaa terrorismin uhkaa kaikkialla maailmassa ja tekee sen aikaisempaa vaikeammin ennakoitavaksi ja torjuttavaksi. Se asettaa myös erityisiä haasteita kansainväliselle yhteistyölle terrorismin torjumiseksi. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1373 syksyltä 2001 asetti aikaisempaa selvemmin painopisteen ennaltaehkäiseviin toimiin. Turvallisuusneuvosto otti myös itselleen uuden valvontaroolin kansainvälisten velvoitteiden täytäntöönpanon monitoroinnissa.
YK:n ihmisoikeusvaltuutettu on esittänyt huolensa siitä, että valtiot tulkitsevat tahallisen laajasti turvallisuusneuvoston terrorismin vastustamiseen antamaa mandaattia. Ihmisoikeuksien kaventamista on syyskuun 11. päivän jälkeen usein perusteltu terrorismin vastustamisella silloinkin, kun kyse on etnisiin ja poliittisiin vastakkainasetteluihin pohjautuvista jännitteistä.
Etenkin heti syyskuun iskujen jälkeen oltiin valmiita toimiin, jotka selvästikin olivat ristiriidassa ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Sittemmin on ainakin EU-maissa kyetty paremmin tasapainottamaan turvallisuuden takaamiseksi välttämättömien toimien ja oikeusvaltio-periaatteen kunnioittamisen välistä suhdetta. Ihmisoikeuksien rikkomuksia ei voi puolustaa terrorisminvastaisella taistelulla, oli sitten kyse suodatusleireistä Tshetsheniassa, pidätettyjen kovakouraisesta kuulustelusta Lähi-idän maissa tai taleban-taistelijoiden jättämisestä oikeudelliseen tyhjiöön Guantanamossa.
Suomi on aina painottanut kansainvälisen yhteistyön ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen merkitystä terrorismin torjumisessa. Suomen osallistumisella kansainväliseen yhteistyöhön terrorismin torjumiseksi on kahtalainen tavoite. Yhtäältä pyrimme vähentämään niitä reaalisia uhkia, joita kansainvälisen terrorismin viimeaikainen kehitys on luonut, toisaalta pyrimme vaikuttamaan siihen, että terrorisminvastaiset toimet kunnioittavat yksilöiden oikeuksia, demokraattisia menettelytapoja ja oikeusvaltioperiaatetta – pohjoismaisen yhteiskunnan perusarvoja. Näiden tavoitteiden yhdistäminen on kuitenkin vaativa tehtävä, eikä kaikkiin kysymyksiin ole valmiita vastauksia.
Irak
Keskeisin kysymys tarkasteltaessa Irakin kriisin vaikutusta kansainväliseen oikeuteen on sen muodostuminen uuden toimintamalliksi -paradigmaksi – kansainvälisten turvallisuusuhkien torjunnassa. Tuleeko Irakin sodasta malli, jota sovelletaan muuallakin vastaavanlaisten tai muiden uhkien torjunnassa vai jääkö se yksittäistapaukseksi, poikkeukseksi.
Suomen hallitus ei pitänyt hyväksyttävänä Irakin sodan aloittamista ilman asianmukaista YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Näkemys, jonka mukaan sodan laillisuus olisi voitu perustaa YK:n turvallisuusneuvoston aikaisempiin päätöksiin, on ongelmallinen, koska turvallisuusneuvosto itse oli tästä tulkinnasta – samoin kuin aseellisten toimien tarpeesta – syvästi erimielinen. Turvallisuusneuvoston poikkeuksellisen laajat toimivaltuudet päättää sodasta tai rauhasta koko kansainvälisen yhteisön nimissä kuuluvat sille kollektiivina, eivät yksittäisille jäsenvaltioille.
Sotatoimiin ei myöskään ryhdytty tilanteessa, jossa YK:n turvallisuusneuvosto olisi ollut toimintakyvytön. Turvallisuusneuvoston päätöksentekojärjestelmä on tarkoituksellisesti rakennettu niin, että kollektiivisiin toimiin ryhtyminen edellyttää laajaa yhteisymmärrystä, mitä Irakin tapauksessa ei ollut sen enempää turvallisuusneuvostossa kuin sen ulkopuolellakaan.
Valtaenemmistö maailman maista ja myös selvä enemmistö turvallisuusneuvoston jäsenmaista katsoi, kansalaistensa voimakkaan mielipiteen tukemana, ettei asetarkastusten keinoja Irakin riisumiseksi mahdollisista joukkotuhoaseista oltu suinkaan käytetty loppuun. Asetarkastukset etenivät ja tuottivat Irakin hidastelusta huolimatta tulosta, eikä asetarkastajien raportointi antanut aihetta vielä uusiin johtopäätöksiin voimatoimista. Muita tavoitteita Irakia vastaan suunnatuille pakotteille kuin aseriisunta eivät YK:n päätöslauselmat myöskään tunnustaneet. Kaikissa tapauksissa YK:n ensisijainen tavoite on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden säilyttäminen, ja aseellinen voimankäyttö on aina viimeinen keino.
Turvallisuusneuvoston kokoonpanoa ja toimintatapoja on kuitenkin syytä kehittää erityisesti niin, että parannetaan sen edustavuutta ja mahdollisuuksia puuttua vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin ja ihmisyyteen kohdistuviin rikoksiin. Aloite, jonka mukaan veto-oikeuden käytöstä tulisi pidättyä, jos kyseessä on kansanmurhan tai siihen verrattavan humanitaarisen katastrofin estäminen, on yksi esimerkki. Sen sijaan ei ole vastakaan mitään syytä muuttaa pelisääntöjä niin, että yksipuolisen voimankäytön kynnystä alennettaisiin.
Mitä vaikutuksia Irakin sodalla on kansainväliselle oikeusjärjestykselle? Sota käytiin yhteisesti hyväksytyn kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän ulkopuolella mutta sitä perusteltiin ensisijaisesti vetoamalla YK:n päätöksiin. Hallituksenvaihdos tai joukkotuhoaseiden muodostaman uhkan eliminoiminen eivät ole riittäviä perusteita voimankäyttöön. Kansainvälisen oikeusjärjestyksen vakauden kannalta on merkitystä sillä, että sotatoimia pidettiin laajasti kansainvälisen oikeuden vastaisina tekoina, ja että niihin hyväksyvästi suhtautuvat maatkin perustelivat kantaansa turvallisuusneuvoston omilla päätöksillä eivätkä uusilla opeilla ennaltaehkäisevän iskun oikeutuksesta.
YK:n pitkäaikainen, pakotteisiin ja asetarkastuksiin perustuva politiikka on tuottanut Irakin suhteen myös tuloksia, ja YK on välttämätön toimija sodanjälkeisessä Irakissa. On syytä toivoa, että yhteinen näkemys Irakin tulevaisuudesta löytyisi pian.
Koska ihmisoikeudet ovat universaaleja, oikeuksien eteenpäin vieminen vaatii kansainvälistä yhteisymmärrystä. Kansainväliset vastakkainasettelut muodostavat selkeän riskin erityisesti YK:ssa tehtävälle työlle ihmisoikeuksien suojelemiseksi. Esimerkiksi islamilaisen maailman erkaantuminen nykyistä kauemmas ja mahdollinen etäisyyden otto universaaliin ihmisoikeusjärjestelmään olisi erinomaisen ongelmallinen kehityskulku.
Syyskuun 11. päivän jälkeisessä maailmassa on korostettava myös sitä, ettei Islamin usko eikä edes islamilainen fundamentalismi ole vihollisemme. On vastustettava kaikenlaista suvaitsemattomuutta ja jopa terrorismin hyväksymiseen johtavaa puhdasoppisuutta ja kaikkea fanaattisuutta, joka voi liittyä ja on myös liitetty mihin tahansa ideologiaan tai uskontoon.
Paljon riippuu tämänkin suhteen siitä, kuinka Irakin tilanne tästä eteenpäin kehittyy. Jonkun diktaattorihallitsijan kaataminen omin tai ulkopuolisin voimin ei välttämättä johda nopeasti eikä helposti aidon demokratian toteutumiseen, kuten Iranin ja Afganistanin esimerkit osoittavat. Demokraattiset pelisäännöt ovat nyt avainasemassa. Oikeuksien toteutuminen mahdollisimman syrjimättömästi etniseen taustaan, uskontoon, sukupuoleen tai mielipiteeseen katsomatta on tärkeää. Suomi ja EU korostavat YK:n merkitystä jälleenrakennuksessa.
Globalisaatio
Tiivistyvä kansainvälistyminen, jota viime vuosina on ryhdytty kutsumaan globalisaatioksi, asettaa haasteita valtioille ja kansainvälisille järjestöille. Suomi on pitänyt globalisaation hallinnan kannalta tärkeänä, että kansainvälisen yhteistyön puitteita ja sääntöjä kehitetään kattavammiksi ja tehokkaammiksi. Valtioiden on yhdessä löydettävä vastauksia rajat ylittäviin ongelmiin. Yli rajojen toimivat kansalaisliikkeet voivat osaltaan tasoittaa tietä uusille ratkaisuille, kuten on käynyt esimerkiksi Kansainvälisen rikostuomioistuimen tapauksessa.
Globalisaatio ei ihmisoikeuksien kannalta ole vain haaste vaan selvästi myös mahdollisuus. Viime vuosien kansainvälistymiskehitys on luonut pohjan ihmisoikeuksien vahvistumiselle. Esimerkkinä voi mainita kuluttajien lisääntyneen kiinnostuksen siihen, että tuotteet on valmistettu ympäristön ja ihmisoikeuksien kannalta kestävällä tavalla. Tämä valveutuneisuus on tuottanut yritysmaailmassa kasvavan määrän erilaisia eettisiä koodistoja. Kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten on syytä ottaa huomioon kuluttajien näkemykset sekä parantunut tiedonvälitys maailman eri osiin ja pyrkiä sosiaalisesti vastuulliseen toimintaan. Oman ”brandinsa” ja yrityskuvansa luomiseen satsanneilla suurilla monikansallisilla yrityksillä ei kerta kaikkiaan ole varaa tuhota mainettaan tulemalla suoraan tai epäsuorastikaan liitetyksi ympäristön tuhoamiseen tai ihmisoikeuksien loukkauksiin.
Globalisaation ihmisoikeusvaikutusten kannalta keskeinen haaste on eriarvoistuminen. Kansainvälisen talouden tuottama vauraus luo mahdollisuuksia ihmisoikeuksien paremmalle toteutumiselle, mutta tämä potentiaali ei ole levinnyt tasaisesti. Erityisesti naisten ja erilaisten vähemmistöjen – etnisten ryhmien ja esimerkiksi vammaisten – suhteellinen asema saattaa heiketä.
Suomi painottaa kansainvälisen yhteistyön ja kehitysyhteistyön merkitystä globalisaation ongelmien hallinnassa. Ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta on kuitenkin keskeistä, että hallitusten on itse pyrittävä takaamaan eri oikeudet mahdollisimman tasa-arvoisesti kaikille kansalaisilleen. Avainasemassa ovat myös avoimuus ja hyvä hallinto. Tavoitteena tulee olla, että kasvava osa maailmasta pääsee hyötymään globaalista integraatiosta samalla, kun ihmisoikeudet toteutuvat mahdollisimman laajasti.
Puhuessaan YK:n ihmisoikeustoimikunnalle viime viikolla pääsihteeri Kofi Annan totesi että me kaikki, niin suuret ja mahtavat kuin pienet ja heikotkin, voimme elää turvallisesti vain sellaisessa maailmassa joka perustuu YK:n puitteissa sovittuun kansainväliseen oikeusjärjestykseen. Tähän on kaikki syy yhtyä.
