Politiikan valinnat
Demokratia on levinnyt maailmassa laajemmalle kuin koskaan historiassa. Samanaikaisesti epäluottamus demokratiaan on tuskin koskaan ollut vanhoissa demokratioissa niin laajalle levinnyttä kuin tänään.
Äänestysaktiivisuus laskee, rasismilla pelaava oikeistopopulismi vahvistuu, ulkoparlamentaarinen toiminta kasvaa.
Avain tähän paradoksiin on globalisaatio. Kansainvälistyminen ja keskinäisen riippuvuuden kasvu on vanha ilmiö, mutta uusi teknologia on merkinnyt sekä määrällistä että laadullista muutosta.
Miten sosialidemokratia asemoi itsensä globalisaation suhteen? Kyse on ristiriitaisesta ilmiöstä. Myönteistä on miten kansainvälistyminen ja työnjaon syveneminen voi edistää vaurastumista ja hyvinvoinnin kasvua kaikkialla maailmassa. Suomi on kuulunut tässä kehityksessä kiistattomiin menestyjiin.
Globalisaation suurin haaste on siinä, että lisääntyvä vauraus jakaantuu aikaisempaa epätasaisemmin, sekä maitten sisällä että maailmanlaajuisesti.
Tämä iskee suoraan sosialidemokratian suoneen. Kolmisenkymmentä vuotta sitten uusliberalismi vei sosialidemokratian hallitsevan aseman yhteiskuntapoliittista keskustelua määrittävänä aatteena. Nyt sen vetovoima on ehtynyt. Enää ihmiset eivät luota markkinavoimien ja rajattoman itsekkyyden autuaaksitekevään voimaan. He eivät hyväksy eriarvoisuuden kasvattamista, vaan edellyttävät yhteisöllisyyden ja tasa-arvon vahvistamista.
Uusliberalismi pyrki rajaamaan ihmisten roolin vaikuttajina vain kuluttajina markkinoilla tapahtuvaksi ja kieltämään kansalaisten valintamahdollisuuden politiikan osalta, jossa tarjolla oli vain kulloinkin auktorisoitu muoto Ainoan Vaihtoehdon Politiikasta.
”Ei ole olemassa yhteiskuntaa” julisti Margaret Thatcher, on vain yksilöitä ja markkinoita, eikä politiikalla silloin ollut enää muuta tehtävää kuin toimia hampaattomana markkinavahtina.
Nyt vaihtoehdottomuuteen ei enää haluta alistua. Politiikalle yleensä ja sosialidemokratialle erityisesti on taas kysyntää. Vaalitulosten antama kuva ei ole kuitenkaan selvä saatikka yksiselitteinen. Parhaiten sosialidemokratia on menestynyt vaaleissa kun se on voinut vedota ihmisiin selkeällä omalla sanomalla ja hallitusvaihtoehdolla. Näin tapahtui Saksassa ja aivan erityisesti Ruotsissa, jossa sosialidemokraatit ovat menestyksekkäästi luotsanneet sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion laman ja vakauttamisen lävitse tinkimättä perusarvoistaan ja tavoitteistaan.
Toisaalta joissakin viime vaaleissa edunsaajaksi tästä sosialidemokratian kysynnästä on noussut myös erimuotoinen oikeistopopulismi. Sen avointa tai piilotettua rasismia sisältävät vaatimukset on torjuttava kompromisseja tekemättä, mutta on ymmärrettävä oikein se miksi nämä liikkeet menestyvät.
Sosiaalinen syrjäytyminen ja sen uhka, ei rasismin kannatus, on pääsyy. Ihmiset jotka eivät valtaenemmistön tavoin ole päässeet osallisiksi maailmankaupan ja hyvän taloudenpidon hedelmistä kokevat helposti, että sosialidemokratia on heidät hylännyt tai pettänyt.
Kuitenkin sosialidemokratian olemassaolon oikeutus on siinä, että me ajamme kaikista heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asemaa ja arvioimme kaikkea yhteiskuntapolitiikkaa sen mukaan, miten se tukee heikoimmassa asemassa olevia.
Globalisaatio on samanaikaisesti sekä vahvistus että haaste demokratialle. Uusi viestintäteknologia edellyttää avoimuutta, vallan hajautusta ja demokratiaa mailta, jotka mielivät menestyä tietoyhteiskuntina. Myös ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyminen, niiden peittely ja niihin reagoimatta jättäminen on globalisoituvassa maailmassa vaikeutunut. Kehitys on siten vahvistanut demokratiaa ja ihmisoikeuksia.
Kaikki demokratia on kuitenkin tähän saakka toteutunut kansallisvaltioiden laajuisina projekteina, eikä se enää riitä vastaamaan globalisaation haasteisiin. Tarvitsemme ylikansallista demokratiaa, joka voi käyttää samoja keinoja joilla aiemmin kansallisella tasolla menestyksekkäästi ohjattiin taloutta, jaettiin tuloja ja rakennettiin hyvinvointivaltioiden perusta.
Suomessa tämän ymmärtäminen oli keskeinen syy hakeutua Euroopan unionin jäseneksi. EU ei kuitenkaan yksin riitä vastaukseksi demokraattisen globalisaationhallinnan tarpeeseen.
Pahinta olisi jos Eurooppa kokonaisuudessaan yrittäisi vastata globalisaation haasteisiin linnoittautumalla muuta maailmaa vastaan. Oikea ja EU:ssa myös ymmärretty linjaus on, että EU:ta tulee käyttää vahvana vaikuttajana maailmanlaajuisen globalisaationhallinnan kehittämisessä. Sekä Kioton ilmastosopimuksen että WTOn kehittämisen osalta EU on jo osoittanut oikeaansuuntaista johtajuutta.
Tuemme myös EUn kehittämisratkaisuissa EUn ulkoisen toimintakyvyn ja sisäisen päätöksentekokyvyn vahvistamista. EUn kehittämisessä on kuitenkin edettävä sillä tavoin harkitusti, että otamme huomioon myös sen, että demokratian legitimiteetti edelleen on ja tulee vielä pitkään olemaan Suomen eduskunnan ja muiden kansallisten instituutioiden varassa.
EU:n kehittäminen ei saa tapahtua tavalla joka edelleen syventäisi kansalaisten epäluottamusta vieraantuneeksi valtaeliitiksi hahmotettuihin päättäjiin. Sama koskee NATO-keskustelua, jossa jotkut näkevät ainoaksi ongelmaksi miten joustavimmin mitätöidään kansalaisten väärät mielipiteet.
EUn kehittämistä ei voi myöskään tarkastella irrallaan siitä mitä EU on tehnyt ja mitä sen odotetaan tekevän. Meillä on myös korjattavaa siinä mitä unionissa on parin edellisen vuosikymmenen aikana tehty. Nyt on tasapainotettava EUssakin heijastuvaa uusliberalismin perintöä riittävällä sosiaalisella ulottuvuudella, hautaamalla rautateihin saakka ulottunut dogmaattinen kaiken yksityistämis- ja kilpailuttamisvimma sekä oikaisemalla vakaussopimuksen yksipuolinen monetarismi aktiivisen työllisyys- ja suhdannepolitiikan mahdollistamiseksi.
Kansainvälisen kehityksen haasteet jakaantuvat useille aloille. Toisen maailmansodan jälkeen, yksin minun elinikäni aikana, on maailman väkiluku noussut 2,4 mrdsta yli 6 miljardiin, ja kasvu tuskin tulee tasaantumaan ennen 10 mrd rajan ylittymistä.
Tämä on perustavanlaatuinen haaste sille, miten ihmiset tällä voimavaroiltaan rajallisella maapallolla järjestävät suhteensa luontoon kestävän kehityksen vaatimukset täyttävällä tavalla.
Ihmisten tiedot ja taidot ovat lisääntyneet väestökasvua vastaavasti. Se on merkinnyt vallankumouksellista parannusta ihmisen elämään, mutta ilmaiseksi sitä ei ole saatu. Tapa, jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet, ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä eikä huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.
Elämme ratkaisevaa aikaa maailmanhistoriassa. Lähimpien vuosikymmenten aikana ratkaistaan inhimillisen elämän säilymisen edellytykset. Tämän ajan kuluessa on ihmisen tuotannolliset, taloudelliset ja sosiaaliset toiminnot sopeutettava ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.
Haasteista suurin on ilmastomuutoksen pysäyttäminen. Se edellyttää Yhdysvaltain nopeaa mukaansaamista moninkeskisiin sitoumuksiin sekä paljon nyt ratifioitua Kioton sopimusta tiukempia lähivuosina neuvoteltavia uusia päästörajoituksia.
Väkiluvultaan kasvavassa maailmassa ihmisten ja heidän muodostamiensa yhteisöjen – valtioiden – on opittava elämään toistensa kanssa tiiviissä yhteistyössä. Enää ei kenelläkään ole sellaisia kansallisia etuja, joita voitaisiin menestyksekkäästi ajaa toisten kustannuksella.
Sotilaallisen voiman käyttökelpoisuus, vaikka siihen edelleen investoidaan jopa kasvavia summia – yli 800 mrd dollaria eli 15 kertaa enemmän kuin kehitysyhteistyöhön – asettui uuteen valoon jo elokuussa 1945, kun Hiroshima aloitti ydinaseiden aikakauden. Atomi- ja muut joukkotuhoaseet eivät ole käyttökelpoisia tavoitteellisen sodankäynnin välineitä.
Myös tavanomaiset aseet ja niiden käyttö ovat muuttuneet. Yksi seuraus on se. että nykymaailman sodissa sotilaat ovat paljon suojatumpia kuin sivilit. Syyskuun 11. päivän uhrit olivat kaikki siviilejä.
Uudet turvallisuusuhat, kuten ympäristön pilaantuminen, suuronnettomuudet, kansainvälinen rajat ylittävä rikollisuus, huumeet. ihmiskauppa, hajoavat valtiorakenteet, pakolaisuus, ihmisoikeusloukkauksien seuraukset ja terrorismi, ovat haaste valtioidenvälisten sotien estämiseen kehitetylle kansallisille puolustusjärjestelmille ja kollektiivisille turvallisuusjärjestelyille.
Sotilaallinen voima on yhä harvemmin käyttökelpoinen torjumaan uusia turvallisuusuhkia. Niissäkin tapauksissa, joissa sitä tarvitaan, se ei ole yksin riittävä ratkaisu.
Afganistan opettaa, että kaikkiin konflikteihin on puututtava ajoissa. Maassa käytiin veristä suurvaltojenkin tukemaa sisällissotaa vuosikymmeniä ja siihen puututtiin vasta kun siitä oli tullut globaalin terrorismin tukikohta.
Afganistanissa tarvitaan nyt pitkää sitoutumista sekä sotilaalliseen että siviilikriisinhallintaan, jälleenrakennukseen ja unikonviljelystä riippumattoman talouskehityksen tukemiseen sekä demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen juurruttamiseen.
Samaa tarvitaan monessa muussakin paikassa maailmassa. Se ei ole mahdollista ilman perinteisiin sodankäyntiin varautuneiden sotilasbudjettien supistamista ja uudelleensuuntaamista sekä vauraiden maiden sitoutumista kehitysyhteistyön nostamiseen 0,7 prosentin tasolle niiden BKTsta. Holkerin työryhmän esitys on hyvä malli sille, miten tämä voidaan tehdä Suomessa.
Yhdysvaltain ja Venäjän sopimus ydinkärkien vähentämisestä on tervetullut paluu sopimuksenvaraiseen aseriisunta- ja asevalvontayhteistyöhön, mutta vasta perin vaatimaton askel. Pyrkimykset estää joukkotuhoaseiden leviäminen eivät ole riittävän uskottavia ilman ydinasevaltioiden tiukkaa sitoutumista prosessiin ja omien joukkotuhoaseiden vähentämiseen.
Tärkeätä on että suuria kärsimyksiä aiheuttaneet pienaseet ja henkilömiinat myös ovat aseistariisuntapyrkimysten kohteena. Suomikaan ei voi loputtomiin keplotella miinasopimuksen ulkopuolella.
Turvallisuus- ja kriisinhallintayhteistyössä ja siihen kuuluvassa toiminnassa terrorismia vastaan saadaan tuloksia vain vahvistamalla sitoutumista monenkeskeiseen yhteistyöhön. Eristäytyminen tai yritykset sanella muille maille vain omaan napaan tuijottavaa tapauskohtaista yhteistyötä eivät turvallisuutta tuo.
EU:n pyrkimykset sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan kehittämiseksi ovat osa tätä moninkeskeisen turvallisuuden vahvistamista. Sen tavoitteena ei ole YK-järjestelmän kanssa kilpailevan oman suurvaltatoimintakyvyn luominen.
Juuri näinä viikkoina on YK:n kyky toimia moninkeskisen turvallisuusuhkien torjumiseen tarvittavan yhteistyön johtavana voimana sekä suurten valtioiden sitoutuminen sen peruskirjan kunnioittamiseen koetteella. Rauhanomainen ratkaisu Irakin kriisiin on mahdollinen, jos Irak tinkimättä noudattaa kaikkia YK:n päätöslauselmia eikä voimapolitiikkaan ryhdytä YK:n sivuuttaen.
Globalisaationhallinnan laajin ja vaikein toimintakenttä liittyy talouteen, kauppaan ja kehitykseen. 1,2 miljardia ihmistä maailmassa joutuu tulemaan toimeen vähemmällä kuin yhdellä eurolla päivässä.
Moninkeskinen vapaakauppa on edelleen oikea perusta kansainvälisen talousyhteistyön kehitykselle, mutta ilman talousyhteistyön pelisääntöjen tasapainottamista se ei riitä köyhyyden poistamiseen ja tuloerojen tasaamiseen.
WTO:n alkaneen kauppaneuvottelukierroksen tavoitteet kirjattiin Dohassa siten, että ne nostavat kehitysmaiden aseman kohentamisen pääasiaksi. Kehitysmaiden terveydenhoidon kannalta elintärkeässä kysymyksessä lääkkeiden patenttisuojan keventämisestä päästiin Dohassa jo eteenpäin.
Kaikille niin etelässä kuin pohjoisessa on tärkeätä kehittää kaupan pelisääntöjä siten, että ne nykyistä paremmin vastaavat ihmisten huolia ympäristön, työn perusoikeuksien, kuluttajansuojan sekä pienten kielten ja kulttuurien aseman turvaamisesta globalisaation myllerryksissä. Kehitysmaiden pelot siitä että teollisuusmaat käyttävät näitä suojatakseen omia markkinoitaan tuonnilta köyhemmistä maista on osoitettava vääriksi. Siihen tarvitaan myös valmiutta avata EUn ja USAn suojattuja ja subventoituja maatalousmarkkinoita kehitysmaatuonnille.
Kansainväliset rahoituslaitokset tarvitsevat sekä avoimuutta ja demokratiaa että niiden toimia pitkään johtaneen uusliberalistisen ajatelutavan hautaamista. YK-järjestelmää kokonaisuudessaan on vahvistettava. Realismia kuitenkin on todeta, että se voi tuottaa tuloksia toistaiseksi vain hallitustenvälisen yhteistyön pohjalta.
Tämä koskee myös ajatusta valuutanvaihtoon kohdistetusta ns. Tobinin verosta. Saksan punavihreän hallituksen selvitys osoittaa, että valuutanvaihtoeveron toteutus ei ole kiinni tekniikasta vaan poliittisesta tahdosta. Sitä ei tule hylätä ainakaan ennenkuin on esitetty vielä parempia keinoja epävakautta ylläpitävien keinotteluluonteisten rahaliikkeiden vähentämiseksi. Samoin on myös kansainvälisellä yhteistyöllä estettävä vahingollinen verokilpailu ja veroparatiisien käyttö rikkaiden hyväksi.
Kansainvälistymisen ja kilpailukyvyn paineisiin viitataan usein perusteluna uusielle hyvinvointipalveluja vaarantaville mittaville veronalennuksille. Suomen talous on kovalla työllä ja aluksi vähän tuskallakin saatettu tasapainoon ja nostettu kilpailukyvyltään maailman kärkeen. Oli välttämätöntä palauttaa lamavuosina ylikireäksi noussut verotus kohtuulliseksi sekä pitämään menotalous myös tulonsiirtojen ja palvelujen osalta tiukalla.
On kiistämätöntä, että peruspalvelutkin kolhiintuivat monin paikoin. Terveydenhuollon osalta kansallinen terveysprojekti on nyt jo työn alle otetut esitykset, joilla pahimmat puutteet korjataan. Sosiaalipuolella on samanlainen työ meneilään.
Vaikka painopisteen täytyy ehdottomasti olla palvelujen kehittämisessä ennen tulonsiirtoja, on myös perustoimeentulon turvaamiseen kasaantunut välttämättä hoidettavia tarpeita.
Näissä oloissa valinta veroalennusten ja hyvinvointiyhteiskunnan tarpeiden välillä on selvä ja yksiselitteinen. Sellaiset veroalennukset, jotka uhkaavat hyvinvointivaltion rahoituspohjaa, eivät ole politiikan työjärjestyksessä, eivätkä suomalaiset myöskään sellaisia halua.
Verotuksemme kokonaisuudessaan ei ole enää ylikireätä. Lievästi eurooppalaista keskitasoa korkeampi ja laaja-alaiseen sosiaaliturvan malliin kuuluva veroasteemme hyväksytään kunhan pidämme huolen siitä että suomalainen hyvinvointivaltio tarjoaa luotettavamman ja paremman vastineen verorahoille kuin mihin sosiaaliturvan ja palvelujen yksityistäminen koskaan kykenee.
Verorakenteen muuttamista työllisyyttä paremmin suosivaan suuntaan on kuitenkin jatkettava. Tällöin epäsuorien työvoimakustannusten alentaminen pienipalkkaiselta työltä voi olla tehokkain keino käyttää veroalennuksia työllisyyden hyväksi.
Korkea työllisyyaste ja nykyisen työttömyyden poistaminen on tietenkin hyvinvointivaltion turvaamisen ja kehittämisen edellytys. Vastakkainasettelun luominen sosiaaliturvan ja työllisyyden välille on myös mieletöntä. Hyvä, oikein mitoitettu ja suunnattu sosiaaliturva on välttämätön tuki hyvän työllisyyden ja kilpailukyvyn saavuttamiselle, eikä suinkaan talouskasvun ja menestyksen rasite. Suomen ja Ruotsin kärkisijat nykyaikaisina tietoyhteiskuntina perustuu juuri laaja-alaisen sosiaaliturvaan ja kattavien palvelujen tarjontaan, jotka ovat myös osaamismenestyksen perustana.
Sosialidemokratian puhe globalisaation hallinnasta ei saa jäädä vain abstraktiseksi näpertelyksi institutionaalisten kysymysten parissa. On tehtävä selväksi väistämätön yhteys oman hyvinvointimme, työelämän paineiden ja globalisaationhallinnan välillä.
Sosialidemokratian ja Suomen on oltava aloitteellisia kaikilla hahmottelemieni globalisaationhallinnan alueilla, myös yhdessä rakentavaan yhteistyöhön halukkaiden kansalaisliikkeiden kanssa. Kansalaisliikkeistä tärkeimpiin kuuluu ay-liike. Kolmikannalla on Suomessa aikaansaatu kestäviä tuloksia. On pidettävä huoli siitä, että järjestäytyneet palkansaajat saavat myös eurooppalaisella ja maailmanlaajuisella tasolla merkittävän vaikuttaja-asemaan.
Silloinkin kun puhumme maailmanlaajuisista asioista on se tehtävä ihmisten omiin odotuksiin ja arkeen liittyvällä tavalla. Liikkeemme ei saa lähestyä ihmisiä kaikkitietävänä ja kansainvälistä kiitosta saaneena valtionhoitajana, vaan riittävällä nöyryydellä kuunnellen, perustellen ja sitouttamalla ihmiset mukaan poliittiseen toimintaan ja poliittisiin ratkaisuihin.
Sosialidemokratialla on kaikki mahdollisuudet menestyä ja palauttaa asemansa yhteiskunnallisen kehityksen määrittävänä liikkeenä niin, että tulevat historioitsijat voivat aikanaan todeta kuinka vuosituhannen vaihteessa alkanutta kautta kutsuttiin sosialidemokraattisen globalisaationhallinnan kaudeksi.
Siis lisää itseluottamusta, uskallusta ja paneutumista omien näkemystemme ja vaihtoehtojemme laatimiseen ja läpiviemiseen.
