PAASIKIVI
Olen usein ihmetellyt miten Suomi ymmärsi rakentaa näin suuren ja virka-asunnon osalta tänäänkin täysin ajanmukaisen lähetystörakennuksen Moskovaan 1930-luvulla. Maidemme suhteet olivat viileät ja kaupankäynti lähes olematonta. Kanssakäymistä oli hyvin vähän. Ainoa merkittävä poikkeus oli ulkoasiainministeri Rudolf Holstin vierailu Moskovassa vuonna 1937, joka sekään ei kyennyt muuttamaan tapahtumien kulkua.
Suomen lähetystötalo vihittiin käyttöön Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1938. Kysymyksessä oli ensimmäinen lähetystötalo, jonka itsenäinen Suomi rakensi, mutta se osoittautui myös koko Moskovan ensimmäiseksi lähetystökäyttöön rakennetuksi taloksi. Paikalla olivat ulkoasiainkomissaari Maksim Litvinov frakissa ja Neuvostoliiton marsalkka Semjon Budjonnyi jalkamiehenä sekä myös Sergei Eizenstein, Sergei Prokofjev ja Aleksei Tolstoi.
Suomen hallituksen edustajana Moskovaan saapui kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Väinö Salovaara puolisoineen. Rouva Salovaara teki matkasta ahkerasti päiväkirjamietintöjä, joista käy ilmi vihkiäisjuhlan ”kokoava ja rakentava” tunnelma. Viimeiseen saakka oltiin epätietoisia, keitä neuvostovieraita lopulta saapuisi tilaisuuteen ja oltiin suuresti huojentuneita ja ylpeitäkin vierasjoukon korkeasta tasosta ja poikkeuksellisesta edustavuudesta. Rouva Salovaara kuvaa myös juhlien päättymistä tanssiaisiin, jossa Moskovan radio-orkesteri soitti ja vieraat viihtyvät aina varhaisille aamutunneille saakka.
Talon ensimmäinen isäntä, entinen ulkoasiainministeri, vapaaherra Aarno Yrjö-Koskinen, ehti asua uudessa virka-asunnossaan vain vuoden ennen kuin talvisota syttyi. Talo jäi tyhjilleen Molotovin kieltäydyttyä tunnustamasta Ruotsia Suomen suojeluvaltioksi. Puheilleen pyrkineelle Ruotsin lähettiläs Wilhelm Wintherille Molotov totesi, ettei Neuvostoliitto ollut Suomen kanssa sodassa olihan se solminut keskinäistä avunantoa ja ystävyyttä koskevan sopimuksen Otto Vilgelmovitsh Kuusisen johtaman ns. Suomen kansanhallituksen kanssa. Suomalaiset sotilaat eivät turhaan tarjonneet ”cocktailia herra Molotoville”, millä ilmaisulla talvisodasta raportoinut brittiläinen lehdistö ikuisti suomalaisten käyttämän polttopullon sekä Stalinin uskollisen työtoverin nimen.
Talon järjestyksessä toinen isäntä oli J.K. Paasikivi, 70-vuotias entinen keisarillisen Suomen senaatin jäsen, pääministeri, eläkkeellä oleva pankinjohtaja, lähettiläs Tukholmassa ja rauhanneuvottelija. Hän oli solminut rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa vuonna 1920 sekä kolme kertaa johtanut tuloksettomia neuvotteluja Stalinin ja Molotovin kanssa syksyllä 1939. Tämän jälkeen hän toimi salkuttomana ministerinä talvisodan hallituksessa.
Paasikivi siirtyi vastentahtoisesti lähettilääksi Moskovaan. Tehtävä oli vaikea ja raskas. Yölliset neuvottelut Molotovin kanssa Kremlissä osoittivat, että Neuvostoliitto katsoi Puna- armeijalle annetun tehtävän jääneen talvisodassa kesken. Päiväkirjassaan masentunut Paasikivi pohtii Suomen tekemiä virheitä: Olisiko Suomen pitänyt noudattaa Viron esimerkkiä, joka myöntymällä Neuvostoliiton vaatimuksiin vältti sodan? Tällaiset ajatukset kaikkosivat viimeistään silloin kun talvisodan jälkeen perustetun Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan päämies O. V. Kuusinen elokuussa 1940 esitti Neuvostoliiton Korkeimmalle neuvostolle ”Viron urhean kansan ottamista neuvostoperheen jäseneksi”.
Koko elämänsä Venäjää ja sen kieltä, kirjallisuutta sekä historiaa harrastanut Paasikivi ei koskaan asunut Venäjällä vuonna 1891 Novgorodissa vietettyä opiskelujaksoa lukuun ottamatta. Neuvostoliitossa Paasikivi ei ollut käynyt kertaakaan ennen syksyä 1939.
Paasikiven lyhyestä, vain runsaan vuoden kestäneestä lähettiläskaudesta on paljon dokumentoitua aineistoa ja tarinoita ja hän on myös kirjoittanut niistä muistelmansa. Hänen kuuluisin neuvonsa Suomen hallitukselle sisältyi sähkeeseen syksyltä 1940, joka liittyi Ahvenanmaan demilitarisointikysymykseen: ”Pyydän välttämään liiallista juridikointia, sillä Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus”. Paasikivi pyysi eroa lähettilään tehtävästä toukokuussa 1941, vain vajaa kuukausi ennen uuden sodan syttymistä. Hän oli tyytymätön hallituksen politiikkaan, eikä halunnut olla ”edes kaukaisimmassakaan yhteydessä politiikan kanssa, joka voi viedä maan uuteen sotaan ja lopulliseen katastrofiin.” Hallitus oli pitänyt hänet pimennossa sotilaallisen yhteistyön valmistelusta Saksan kanssa.
Paasikivi palasi seuraavan ja viimeistä edellisen kerran Moskovaan maaliskuussa 1944 neuvottelemaan erillisrauhasta. Neuvottelut epäonnistuivat ja rauha solmittiin vasta syyskuussa 1944 ja ilman Paasikiveä. Stalin suostui poliittiseen ratkaisuun sen jälkeen kun Suomen armeija oli heinäkuussa pysäyttänyt Puna-armeijan suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Neuvostoliitto tarvitsi joukkoja Berliinin kilpajuoksuun ja Puna-armeija ei koskaan miehittänyt Suomea.
Sodan jälkeen Paasikiven harteille jäi suhteiden uudelleen rakentaminen Neuvostoliittoon. Ensin hän toimi pääministerinä vuosina 1944-46 ja sen jälkeen Mannerheimin seuraajana, presidenttinä vuosina 1946-56.
Määrätietoinen Paasikivi kieltäytyi Stalinin vierailukutsusta tammikuussa 1948, sillä Paasikivi aavisti mitä Generalissimus halusi, nimittäin Romanian ja Unkarin kanssa myöhemmin solmittujen sotilasliittojen kaltaisen ystävyyssopimuksen. Siihen ei Paasikivi ollut valmis, sillä Suomi oli saavuttanut tavoitteensa allekirjoittamalla Pariisissa helmikuussa 1947 rauhansopimuksen. Kun Paasikivi helmikuussa 1948 sai Stalinin asiaa koskevan kirjeen maailmanpoliittinen tilanne oli muuttunut. Prahan vallankaappauksen ja Titon Jugoslavian kanssa puhjenneen välirikon jälkeen Neuvostoliiton oli vaikeampi painostaa Suomea allekirjoittamaan samanlainen liittosopimus, jonka Neuvostoliitto oli tehnyt Romanian ja Unkarin kanssa. Ystävyyttä, yhteistoimintaa ja keskinäistä avunantoa koskevan sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa huhtikuussa 1948 Moskovassa pääneuvottelija Urho Kekkonen luonnehtikin uskalletusti lopputulosta Stalinille ”Paasikiven diktaatiksi”, mille tokaisulle Generalissimus ystävällisesti naurahti.
Radiopuheessaan Suomen kansalle huhtikuussa 1948 Paasikivi kiteytti Suomen tavoitteen: ”Ja toivokaamme, että maamme ja alueemme säilyy tulevaisuudessa Neuvostoliiton mahdollisten vihollisten hyökkäykseltä. … Silloin sopimuksen sotilaalliset määräykset jäävät käytäntöä vaille ja se olisi sekä Suomen että kaikkien muidenkin kannalta paras tulos”. Sopimus korvattiin uuden Venäjän kanssa tehdyllä naapuruussopimuksella tammikuussa 1992. Sitä ennen Suomi oli yksipuolisella ilmoituksellaan syyskuussa 1990 vapautunut rauhansopimuksen suvereniteettirajoituksista.
Paasikivi ei enää koskaan tavannut Stalinia. Kun Paasikivi vieraili viimeisen kerran Moskovassa syyskuussa 1955 aiheena oli Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan laivastotukikohdan palauttaminen. Nikita Hrushtshev oli Molotovin vastustuksesta huolimatta päättänyt palauttaa Suomelle Porkkalan, Kiinalle Port Arthurin sekä suostunut Itävallan valtiosopimukseen. Frakkiin pukeutunut 85-vuotias Paasikivi tarjosi Suomen suurlähetystön suuressa ruokasalissa valtiovierailun vasta-aterian Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle, Neuvostoliiton marsalkka Kliment Voroshiloville. Olen erittäin iloinen siitä, että meillä on tänään läsnä tuohon historialliseen Suomen ja Neuvostoliiton väliseen ensimmäiseen valtiovierailuun osallistunut suurlähettiläs Antti Karppinen.
Palattuaan kotimaahan vanha valtiomies totesi yksikantaan, että tämä oli hänen ainoa Moskovan matkansa, jolta hän palasi kotiin tyytyväisenä. Paasikivi kuoli joulukuussa 1956, runsas puoli vuotta sen jälkeen kun hän oli luovuttanut presidentin tehtävät Kekkoselle.
Jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudestaan. Johtopäätökset muuttuvat ja näkemykset tarkistuvat uusien arkistolähteiden valossa. Myös kontrafaktuaalinen, eli jossitteleva historiankirjoitus kuuluu asiaan. Jossittelun kohteena on Suomessa erityisesti Kekkosen oveluus ja motiivit. Tiedän, että venäläisiä kiinnostaa miten Suomi tänään suhtautuu Leniniin. Leninin suhteen Suomen historiankirjoituksen ei ole tarvinnut muuttaa peruskäsitystään. Vaikka Kekkonen hyvin taitavasti käytti hyväkseen myyttiä Leninin Suomelle ”lahjoittamasta” itsenäisyydestä, Suomen johtava historioitsija ja Paasikiven elämänkerran kirjoittaja, professori Tuomo Polvinen osoitti jo 1960-luvulla, että Leninin jalomielisyys oli taktista. Tosiasiaksi jää, että joulukuussa 1917 vain Lenin, Trotski ja Stalin olivat valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Yksikään Venäjän sisällissodan valkoisista osapuolista ei ollut tähän valmis. Vielä 1919 kenraali Nikolai Judenitsh ei ollut valmis yksiselitteisesti tunnustamaan itsenäisyyttä edes saadakseen Suomen mukaan Pietarin-sotaretkelle.
Mutta mikä on arvio Paasikiven elämäntyöstä tänään? Paasikivi edustaa Suomen historiassa ja poliittisessa kulttuurissa perinnettä, johon ruumiillistuu Venäjän tuntemus ja kunnioitus. Paasikiven-linjana tunnetun politiikan juuret ulottuvat pitkälle autonomian aikaan 1800-luvulle. Paasikivi sai oppinsa nuorena poliitikkona neuvotteluissa Venäjän sortovallan edustajien kanssa. Taipua mutta ei murtua oli se periaate, jota Paasikivi ja hänen seuraajansa sovelsivat myös Neuvostoliittoon.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vakiintuminen loi sen pohjan, jolle sodan runtelema Suomi rakensi politiikkansa ja taloudellisen menestyksensä edellytykset. Määrätietoinen, asteittainen integroituminen läntisiin taloudellisiin yhteistyörakenteisiin oli Suomen sodanjälkeisen politiikan saavutus. Se pohjautui Paasikiven perusolettamukseen, että Neuvostoliiton kiinnostus Suomea kohtaan oli kylmän sodan oloissa luonteeltaan sotilaallinen, ei ideologinen.
Suomen ja Venäjän suhteet ovat tänään paremmat kuin milloinkaan aiemmin. Uuden Venäjän synty on avannut yli 70 vuotta suljettuna olleen pitkän rajamme. Maittemme välillä ei ole poliittisia ongelmia, mutta sitäkin enemmän käytännön vaikeuksia. Tämä johtuu ennen muuta nopeasti lisääntyneen kauppavaihdon kasvattamasta liikenteestä. Olemme ylpeitä siitä, että Suomi ja sen maailmanluokkaa oleva teollisuus on lähes seitsemän miljardin euron kauppavaihdollaan eräs Venäjän suurimpia kauppakumppaneita. Euroopan unionin jäsenmaana Suomi haluaa kasvattaa kauppaa, investoida ja lisätä kaikinpuolista kanssakäymistä demokraattisen Venäjän kanssa sekä edesauttaa Venäjän integroitumista eurooppalaisiin ja maailmanlaajuisiin rakenteisiin.
Olen erittäin iloinen voidessani esitellä teille tänään Eero Järnefeltin vuonna 1931 maalaamasta työstä tehdyn uuden muotokuvan. Maalausta 60-vuotiaasta pankinjohtaja Paasikivestä pidetään onnistuneimpana Paasikivestä tehdyistä muotokuvista. Taiteilija Maksimovin hieno työ sijoitetaan suurlähettilään työhuoneeseen, joka sisustuksensa puolesta on yhä sama kuin se oli Paasikiven isännöidessä tätä taloa.
