Hyvät kuulijat,
Terrorisminvastainen taistelu on saanut syyskuun terrori-iskujen jälkeen uutta turvallisuuspoliittista sisältöä. New Yorkiin ja Washingtoniin kohdistuneet massiiviset terrori-iskut osoittivat konkreettisesti, että mikään maa sen sotilaallisesta varustelutasosta riippumatta ei ole suojassa terrorismilta. Valtioyhteisö hyväksyi Yhdysvaltain voimatoimet terroristijärjestöä ja sitä tukenutta hallitusta vastaan. Aseellinen voimankäyttö ei kuitenkaan ole yleispätevä eikä koskaan riittävä ratkaisu terrorismin ongelmaan, eikä aseellisen voiman kohdistaminen siviiliväestöön ole hyväksyttävissä terrorismin torjunnan nimissä.
Kestäviin tuloksiin pääseminen terrorismintorjunnassa edellyttää näkökulmaa, joka ottaa huomioon myös ne poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka ruokkivat äärimmäisiä ideologioita ja terrorismia poliittisen vaikuttamisen muotona. Afganistan on tarjonnut käytännön esimerkin olosuhteista, jotka kansallisesti luovat pohjaa terrorismin kasvulle. Köyhyys, sisällissodat ja uskonnollinen sorto voivat muuallakin luoda edellytyksiä ”talibanisoitumiselle”. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja sorron vähentämiseksi tehtävä työ voi vastaavasti heikentää terrorismin kasvualustaa. Demokratia on pitkällä tähtäyksellä keskeinen terrorismin torjunnan muoto.
Syyskuun terrori-iskujen jälkeen terrorismi on kuitenkin korostunut välittömänä ja kiireellisiä toimia vaativana ongelmana. Terrorisminvastaista sotaa käydään laajalla rintamalla oikeudellisin, poliittisin ja käytännön viranomaisyhteistyön keinoin. Kansainvälistä yhteistyötä terrorismin torjumiseksi tiivistetty. Lyhyessä ajassa on sovittu mittavista uusista hankkeista. Ylimääräinen Eurooppa-neuvosto 21.9. hyväksyi kunnianhimoisen toimintaohjelman, jonka kattamista terrorisminvastaisista toimista merkittävä osa toteutettiin joulukuun Laekenin huippukokoukseen mennessä. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset edellyttivät kaikilta valtioilta toimia terrorismin ja sen rahoituksen vastustamiseksi. Pitkälti toistasataa valtiota on raportoinut turvallisuusneuvostolle toimista, joita ne ovat toteuttaneet tai joita ne suunnittelevat.
Samalla on noussut kysymyksiä uusien toimien vaikutuksista ihmisoikeuksiin, rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen ja yksilöiden asemaan. YK:n ihmisoikeusvaltuutettu on esittänyt huolen siitä, että valtiot tulkitsevat tahallisen laajasti turvallisuusneuvoston terrorismin vastustamiseen antamaa mandaattia. “Ihmisoikeudet ja terrorismi” on muodostunut kansainvälisellä asialistalla omaksi otsikokseen, jonka alla on kasvava lista tapauksia ja asiakokonaisuuksia. Kysymykset terroristien tuomitsemisesta ja yksilön oikeusturvasta varojen jäädytystä koskevissa päätöksissä ovat saaneet osakseen näkyvää huomiota. Guantánamon vankeja ja kolmea ruotsalaismiestä, jotka ovat vieneet varojensa jäädyttämistä koskevan päätöksen EY:n ensimmäisen asteen tuomioistuimeen, yhdistää se, että pitkälle meneviin pakkotoimiin on ryhdytty ilman edeltäkäyvää tutkimusta.
Suomi on aina painottanut kansainvälisen yhteistyön ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen merkitystä terrorismin torjumisessa. Suomen osallistumisella kansainväliseen yhteistyöhön terrorismin torjumiseksi on kahtalainen tavoite. Yhtäältä pyrimme vähentämään niitä reaalisia uhkia, joita kansainvälisen terrorismin viimeaikainen kehitys on luonut, toisaalta pyrimme vaikuttamaan siihen, että terrorisminvastaiset toimet kunnioittavat yksilöiden oikeuksia, demokraattisia menettelytapoja ja oikeusvaltioperiaatetta – pohjoismaisen yhteiskunnan perusarvoja. Näiden tavoitteiden yhdistäminen on kuitenkin vaativa tehtävä, eikä kaikkiin kysymyksiin ole valmiita vastauksia.
Tämän päivän terrorismi on kansainvälisempää ja laajamittaisempaa kuin koskaan ennen. Kylmän sodan päättyminen on vähentänyt valtioiden tukea terrorismille, mutta se on samalla luonut uusia edellytyksiä terroristiryhmien verkostoitumiselle, aseiden ja räjähteiden kontrolloimattomalle leviämiselle ja järjestäytyneelle rikollisuudelle. Kansallismielinen, valtiomuodostukseen pyrkivä terrorismi on antanut viime vuosikymmeninä sijaa uskonnollisesti motivoidulle terrorismille. Monet nykyisin vaikuttavat terroristiryhmät toimivat vailla selkeää poliittista ohjelmaa. Varsinkin ihmiskaappauksiin ryhdytään myös rahanhankkimismielessä.
Vaikka globalisaation vaikutukset ovat voittopuolisesti myönteisiä, ne ovat avanneet uusia mahdollisuuksia myös terroristiryhmille ja -järjestöille. Terroristiryhmien globaali verkostoituminen alkoi 1990-luvulla. Vaikka paikallisesta ja ”perinteisestä” terrorismistakin on edelleen paljon esimerkkejä, terroristijärjestöjen lisääntyneet keskinäiset yhteydet, kansainväliset rahoitusvirrat ja logistinen tuki ovat keskeinen 1990-luvun ja 2000-luvun ilmiö. Tällainen kehitys kasvattaa terrorismin uhkaa kaikkialla maailmassa ja tekee sen aikaisempaa vaikeammin ennakoitavaksi ja torjuttavaksi. Se asettaa myös erityisiä haasteita kansainväliselle yhteistyölle terrorismin torjumiseksi.
Terroritekoihin syyllistyneiden saattaminen oikeudelliseen vastuuseen teoistaan on yksi keskeisimmistä terrorisminvastaisen kansainvälisen yhteistyön alueista. Tavanomaisenkin rikoksen tutkiminen on lähes mahdotonta silloin kun sen vaikutukset yltävät useaan maahan, jos näiden maiden kesken ei ole sopimus- ja yhteistyösuhteita. YK:n terrorisminvastaiset yleissopimukset luovat pohjan yhdenmukaisille kriminalisoinneille valtioiden sisäisessä lainsäädännössä. Sopimuksissa yhdenmukaisena toistuvan ”luovuta tai tuomitse” -määräyksen tarkoituksena on estää turvasatamien tarjoaminen terroritekoihin syyllistyneille. YK-sopimuksista uusin, terrorismin rahoituksen vastainen yleissopimus, suuntaa toimia terroritekojen ennaltaehkäisemiseen. Suomi on pian ratifioinut kaikki kaksitoista YK:n piirissä valmisteltua terrorisminvastaista yleissopimusta. Terrorismin rahoituksen vastaisen yleissopimuksen hyväksymistä koskeva hallituksen esitys on annettu eduskunnalle viime viikolla.
Ennalta ehkäisevät toimet ovat ratkaisevassa asemassa, kun terrori-iskujen potentiaalinen tuhovoima on kasvanut. Ongelmana on, kuinka tällaiset toimet kohdennetaan oikein rajoittamatta demokratialle keskeisiä vapauksia. Terroristiset verkostot ovat selvitysten mukaan pitkäänkin latentteja, ja terrori-iskujen valmistelu tapahtuu matalalla profiililla. Viranomaistoimin voidaan kuitenkin puuttua vain sellaiseen toimintaan, joka on jo itsessään lainvastaista. Rikoksen valmistelu jää pääsääntöisesti rankaisematta, ellei se johda rikokseen. Tämän keskustelun otsikossa esiin nostetut kysymykset demokratiasta, arvoista, ihmisoikeuksista ja laillisuudesta liittyvät rikosoikeuteen ja kriminaalipolitiikkaan yleisestikin mutta terrorismirikoksiin aivan erityisesti. Terrorismirikoksiin suhtaudutaan usein toisin kuin muihin väkivaltarikoksiin. Terroristien tukijat leimataan terroristeiksi ja terrorismin ymmärtäjät rikollisiksi.
Terrorismiin käsitteenä liittyy voimakas poliittinen lataus, joka johtaa helposti yksinkertaistuksiin ja ylilyönteihin. Viharetoriikka on osa terrorismin ilmiötä, mutta se laajenee helposti myös terrorismin vastustamiseen.Vastustajan demonisoiminen voi olla ensimmäinen askel summittaisiin vastatoimiin ja laillisuusvaatimuksista tinkimiseen. Myös nykyinen terrorisminvastainen sota on luonut otolliset olosuhteet mustavalkoiselle kysymyksenasettelulle. Niin kauan kun kysymys on vain kielenkäytön koventumisesta, ilmiötä voidaan vähätellä. Rajalinja väkivaltaisen retoriikan ja väkivaltaan tarttumisen välillä on kuitenkin usein äärimmäisen ohut, kuten vaikkapa entisen Jugoslavian ja Ruandan konfliktit osoittavat. Myös terrorismin torjunnan nimissä voidaan yrittää oikeuttaa toimia, jotka eivät muilla perustein olisi hyväksyttävissä.
Tämän vuoksi on tärkeää, että laillisuus, oikeusvaltioperiaate ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat lähtökohtana kaikelle terrorisminvastaiselle toiminnalle. Terroristeja ei tule määritellä sillä tavoin lainsuojattomiksi, että kaikki keinot heidän rankaisemisekseen olisivat sallittuja. Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien johtokomitean alaisuudessa valmistellut asiaa koskevat suuntaviivat korostavat muun muassa sitä, että terrorismista epäillyillä henkilöillä tulee olla oikeus asianmukaiseen oikeudenkäyntiin, että heitä tulee pitää syyttöminä, kunnes heidät on osoitettu syyllisiksi ja että terrorismirikoksia käsittelevän tuomioistuimen tulee olla itsenäinen, puolueeton ja lakiin perustuva. Terrorismirikosten erityisluonteesta johtuvat joissain olosuhteissa perustellut poikkeukset esimerkiksi todistajien käytön tai oikeudenkäyntiaineiston salassapidon suhteen eivät saa johtaa siihen, että oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta koskevat määräykset jäävät vaille mielekästä sisältöä.
Myöskään terrorisminvastaisessa sodassa aseellisena konfliktina ei tulisi olla lainsuojattomia. Taisteluihin osallistuneen ja taistelukentältä vangitun henkilön on oletettava olevan sotavanki, kunnes asia on ratkaistu tuomioistuimessa. Kaikkia aseellisen konfliktin vuoksi vastapuolen käsissä olevia henkilöitä on kohdeltava inhimillisesti. Sotarikoksiin syylliset henkilöt on tuomittava puolueettomassa, säännönmukaisesti perustetussa tuomioistuimessa. Ihmisyksilön suojaa koskevat kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet soveltuvat kaikkiin aseellisiin konflikteihin riippumatta siitä, onko jostain tietystä tapauksesta olemassa nimenomaisia sopimusmääräyksiä, ja onko selkkauksen osapuoli sitoutunut niihin. Tämän mukaisesti ei voida lähteä siitä, että nimenomaisen sopimusmääräyksen puuttuessa kaikki toimet olisivat sallittuja.
Terrorismin rahoituksen torjumisesta on viime vuosina tullut yksi kansainvälisen terrorismin vastaisen yhteistyön painopistealueista. Siihen tähtäävät muun muassa YK:n turvallisuusneuvoston useat päätökset terrorismiyhteyksistä epäiltyjen tahojen varojen jäädyttämisestä. Pakotteiden kohdistaminen yksittäisiin henkilöihin ja tahoihin on herättänyt keskustelun kohteeksi joutuvien yksilöiden oikeusturvasta. Turvallisuusneuvostolla ei ole käytössään yhteisesti hyväksyttyjä henkilölistoja laatimista tai niiden täydentämistä koskevia kriteerejä. Pakotekomitea hyväksyy lisäysehdotukset hiljaisuusmenettelyllä ilman, että näyttökysymyksistä keskustellaan tai, että komitean jäsenien käytössä olisi näyttöä koskevaa aineistoa. menettely on tuskin riittävä ainakaan silloin, kun pakotteet kohdistuvat yksittäisiin henkilöihin ja tahoihin ilman yhteyttä kolmanteen valtioon ja sen hallituksen tai muun johdon jäseniin. Tällaisessa tilanteessa on perusteltua vaatia näyttöä asianomaisten henkilöiden osallistumisesta siihen toimintaan, jota halutaan sanktioida.
Myönteisenä voidaan pitää sitä, että turvallisuusneuvoston viimeisin asiaa koskeva päätöslauselma velvoittaa pakotekomitean laatimaan sellaiset ohjeet ja kriteerit, jotka saattavat olla tarpeen pakotteiden täytäntöönpanossa. Keskustelu asiasta jatkuu myös turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Kysymys on kahden ensiarvoisen tärkeän tavoitteen – turvallisuusneuvoston tehokkaan toiminnan takaamisen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamisen – yhteensovittamisesta. Valtiot ovat vaikean ongelman edessä, jos turvallisuusneuvoston sitovien päätösten noudattaminen on ristiriidassa ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.
Terroristit ovat ottaneet maalitaulukseen demokratian, ihmisoikeuksien toteutumisen ja oikeusvaltion perimmäiset arvot. Olisi siten terroristien tavoitteiden tukemista, jos sallisimme terrorismintorjunnan johtaa samaan tulokseen.
