Yksin toisen maailmansodan jälkeen, minun elinaikanani, on maailman väestö lisääntynyt 2,5 miljardista yli kuuteen miljardiin ihmiseen. Vaikka kasvukerroin on onneksi taittunut, voi maapallon väkiluku nousta vielä ainakin 10 miljardiin, ennen kuin tasaantuminen on mahdollista.
Tämä on valtaisa haaste sille, miten ihmiset voimavaroiltaan rajallisella maapallolla järjestävät sekä keskinäiset suhteensa että suhteensa luontoon kestävän kehityksen edellyttämällä tavalla. Globalisaation monet haasteet eivät siten suotta ole nousseet keskeiseen asemaan työssämme.
Ihmisten tiedot ja taidot ovat lisääntyneet väestökasvua vastaavasti. Se on merkinnyt vallankumouksellista parannusta ihmisen elämään, mutta ilmaiseksi sitä ei ole saatu. Olemme vasta hyvin myöhään tiedostaneet, että tapa, jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet, ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä eikä huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.
Elämme ratkaisevaa aikaa maailmanhistoriassa. Lähimpien vuosikymmenten aikana ratkaistaan inhimillisen elämän säilymisen edellytykset. Tämän ajan kuluessa on ihmisen tuotannolliset, taloudelliset ja sosiaaliset toiminnot sopeutettava ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.
Tässä kolmikannassa ekologisesti kestävä kehitys on perusta, jota ilman ei ole taloudellisesti eikä sosiaalisesti kestävää kehitystä. Mutta ekologiseen kestävyyteen emme pääse ilman taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä. Äärivihreä pyrkimys ekologisesti kestävään kehitykseen niistä piittaamatta tuottaa vain kirjoituspöytäutopioita, joiden täytäntöönpanoyritykset voivat johtaa suuriin inhimillisiin kärsimyksiin.
Sosialidemokratia aatesuuntana ja poliittisena liikkeenä on kyennyt yhdistämään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa- arvon sekä kestävään taloudenhoitoon että siirtymiseen teollisuusvaltiosta tietoyhteiskuntaan, jota siirtymää leimaa uuden teknologian käyttöönotto.
Sosialidemokraattiset hyvinvointivaltiot eivät ole olleet suinkaan esteenä Ruotsin ja Suomen kilpailukyvylle ja menestykselle tietoyhteiskuntina ja uusimman teknologian edelläkävijöinä, vaan päin vastoin ne ovat olleet tämän menestyksen tärkeä osatekijä.
Vielä kymmenen vuotta sitten oli muodinmukaista väittää, että laaja-alainen, koko väestöön ulottuvista tulonsiirroista ja palveluista koostuva sekä riittävän perustoimeentulon ja ansiosidonnaisuuden yhdistävä sosiaaliturvan niin sanottu pohjoismainen malli olisi aikansa elänyt. Sen väitettiin olevan tuomittu häviämään, kun teollisuusyhteiskunnista siirrytään palvelu- tai tietoyhteiskuntiin. Pohjoismaat ovat osoittaneet väitteen vääräksi.
Tänään haasteenamme on liittää myös ekologisesti vastuullinen ympäristöpolitiikka tähän vahvan talouden, korkean työllisyyden ja kestävän hyvinvointivaltion yhtälöön. Sosialidemokratian on oltava liike, joka yhdistää kestävän kehityksen kaikki osat kokonaisuudessaan kestäväksi hyvinvointipolitiikaksi. Energiaratkaisut tulevat mittaamaan tässä kohdin kykyämme.
Nykyisenkaltainen, uusiutumattomiin uraanivaroihin perustuva ja pitkäaikaisia radioaktiivisia jätteitä perinnöksi jättävä ydinenergia ei täytä kestävän energiapolitiikan vaatimuksia. Avoin kysymys on, voisiko se kuitenkin ylimenokauden ratkaisuna olla vauhdittamassa siirtymistä kestävään energiatalouteen vauhdittamalla luopumista ilmastomuutosta aiheuttavista fossiilisista energialähteistä.
Näin ei ole, jos ydinvoima nähdään keinona jatkaa halvan energian jatkuvasti kasvavaan käyttöön perustuvaa kehitysmallia. Näin oli selvästi asia vuonna 1993, jolloin äänestin viidennelle ydinvoimalalle ei. Sen jälkeen on tehty Kioton sopimus, joka velvoittaa rajoittamaan kasvihuonekaasujen päästöjä. Ei kuitenkaan ole vielä selvää, että se tekisi lisäydinvoimasta nyt hyväksyttävän ratkaisun.
Yksi mittari tämän asian arvioimiseen on, miten vakavasti on tarkoitus ottaa hallituksen ydinvoimapäätöksen yhteydessä hyväksymä lausuma. Lausuman tavoitteena on toteuttaa kaikki ne päätökset sähkönkulutuksen kasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamisesta sekä uusiutuvien energiamuotojen käyttöönoton nopeuttamisesta, jotka alunperin liitettiin vaihtoehtoon, jossa Kioton sopimuksen vaatimukset täytettäisiin ilman lisäydinvoimaa.
Mutta kestääkö uskomme ydinvoimaan ylimenokauden ratkaisuna siirryttäessä kestävään energiatalouteen, jos kaikki muutkin maailman maat turvautuisivat samassa suhteessa ydinvoimaan kuin Suomi? Se nimittäin tarkoittaisi tuhansien uusien ydinvoimaloitten rakentamista myös maihin, joissa sen enempää maaperä kuin turvallisuuskulttuurikaan eivät ole yhtä vakaita ja luotettavia kuin Suomessa. Tätäkin globaalia ulottuvuutta tulee pohtia vakavasti, ennen kuin eduskunta kuukauden päästä tekee ratkaisunsa ydinvoimalahakemuksen suhteen.
Hyvät Toverit!
Kolme keskeistä asiaa ovat avainasemassa Suomen menestystekijöinä niin toimivan hyvinvointivaltion, kestävän energiatalouden kuin kipailukykyisen tietoyhteiskunnankin rakentamisessa. Ne ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö.
Osaamisen merkitys ymmärretään kenties välittömimmin maassa, joka on noussut maailman kärkeen tietoyhteiskuntaan ja sen teknologiaan liittyvässä osaamisessa.
Osaaminen ei kuitenkaan liity vain huipputeknologiaan ja korkeimpaan koulutusasteeseen. Suomella ei olisi tämän alan saavutuksia, jos meillä ei olisi kattavaa ja hyvin toimivaa, kaikkien ihmisten oman lahjakkuuden käyttöönottavaa perusopetusjärjestelmää. Kansainväliset vertailut osoittavat peruskoululaistemme kuuluvan edelleen monipuolisesti maailman kärkeen koulussa opetettavan tiedon ja taidon omaksumisessa. Peruskoulua onkin vaalittava ja kehitettävä erityisen huolella.
Yrittämisessä meillä on vielä parantamisen varaa, ja sen painottaminen on sosialidemokratialle luontevaa ja tärkeää monestakin syystä. Vaikka toivomme suomalaisten suuryritysten menestyvän myös jatkossa, tiedämme silti, että ne eivät tule juurikaan enää työpaikkatarjontaa Suomessa lisäämään. Tarvitsemamme uudet työpaikat syntyvät pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, usein sellaisissa, joista emme ole vielä kuulleetkaan sen vuoksi, että ne vasta odottavat perustamistaan.
Yhteistyön osalta emme aina arvosta riittävästi sitä ainutlaatuista voimavaraa, jota vahvoihin järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta ja kolmikantayhteistyö merkitsevät. Se on kattavissa tulosopimuksissa, työelämän uudistamisessa ja eläkeratkaisuissa osoittanut voimansa.
Yhteistyö on tietenkin työmarkkina- ja poliittista yhteistyötä laajempi kysymys. Kyse on siitä, missä määrin luotamme markkinavoimiin ja missä määrin yhteisöllisyyteen. Ei ole syytä vähätellä markkinatalouden mahdollisuuksia ja dynamiikkaa, vaan niitä on käytettävä täysimääräisesti hyväksi. Samalla on tehtävä selvä ero markkinatalouden ja markkina-yhteiskunnan välillä.
Emme halua sellaista markkinayhteiskuntaa, jossa periaatteessa kaikki olisi kaupan ja ihmisarvokin määräytyisi vain markkinoilla.
Tunnustamme markkinatalouden menestyksen kasvun ja hyvinvoinnin lähteenä, mutta emme halua oman elämämme määräytyvän turvattomuutta ja epävakautta tuottavien markkinavoimien heittopusseina. Tarvitsemme laaja-alaista sosiaalipolitiikkaa vähentämään ihmisten ja perheiden markkinariippuvuutta ja takaamaan perusturvan erilaisissa sekä ennakoitavissa että ennakoimatto- missa elämäntilanteissa. Vahva perusturva kannustaa ihmisiä yrittämään siihen liittyviä riskejä liiaksi pelkäämättä.
Emme myöskään halua itsetarkoituksellisen yksityistämisen ja kilpailuttamisen vaarantavan peruspalvelujen saatavuutta ja luotettavuutta. Tämän vuoksi meidän ei tule EU:ssakaan sortua tukemaan sellaista markkinafundamentalismia, jonka uhriksi hyvin toimivat julkiset palvelut voisivat joutua.
Maat, jotka haluvat ehdoin tahdoin lyödä päätään seinään rautateiden yksityistämisellä ja kilpailuttamisella, tehkööt sen. Suomeen ei kuitenkaan tule tuoda tyhmyyksiä EU-direktiivien varjolla. Ne ovat joissain tapauksissa jo nyt tuoneet mukaan myös tarpeetonta vahinkoa.
EU:n niin sanotun Lissabonin prosessin tavoitteena on tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin alue. Kun Suomi on jo rankattu maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi, täytyy meillä olla kanttia korostaa hyvinvointivaltion osuutta tässä saavutuksessa ja vahvan sosiaalisen ulottuvuuden merkitystä myös Euroopan uudistumiselle. Kaikki ei EU:n sisämarkkinoillakaan voi olla kaupan.
Me Suomessa emme halua luovuttaa kansallisvarallisuuttamme ulkomaisten sijoittajien järjestelykohteiksi, vaikka hyväksymmekin yksityistämisen mahdollisuuden osana valtion aktiivista omistajapolitiikkaa. Kun Postipankki hävitettiin, menetettiin tavallisten kansalaisten haluamia peruspankkipalveluja, joita moni niin sanotun kansanpankin muodossa nyt kaipaa. Vastaavia virheitä ei enää pidä toistaa.
Johannes Virolainen rauhoitteli vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana silloiseen kansanrintamahallitukseen epäluuloisesti suhtautuneita porvareita tokaisemalla, että tämä hallitus ei sosialisoi mitään. Tänään on jo vastaavia perusteita todeta uusliberalismia pelkäävien suomalaisten rauhoittamiseksi, ettei tämän hallituksen aikana enää tarvitse yksityistää mitään.
On aika tunnustaa, ettei julkinen omistus elinkeinoelämässä ole suinkaan kilpailukykyämme haittaava asia. Päin vastoin: tarvitsemme myös omistajuudessa monimuotoista sekataloutta, jossa valtion, kuntien ja osuustoiminnallinen omistus tuovat omistajapolitiikkaan vakautta sekä kestävän menestyksen edellyttämää pitkäjänteisyyttä. Se tasapainottaa lyhytnäköistä ja nopeimman voiton perään tähtäävää pörssisijoittamista.
Uusliberalismin voimavuosilta ja thatcherismista ja reaganismista sen tunnetuimpina esimerkkeinä meillä on jo tarpeeksi näyttöä politiikasta, jolle ihmiset haluavat selvästi sanoa ei.
Sokea luottamus markkinavapauksien ja rajoittamattoman itsekkyyden autuaaksitekevyyteen on ehtymässä. Ihmiset etsivät vastauksia aikamme ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta, eivät sen enemmästä heikentämisestä.
Yhteisöllisyys toteutuu suuressa määrin, mutta ei yksinomaan julkisen vallan toimien kautta. Yhteisöllisyys on myös sitä, että vastuuta lähimmäisistä kannetaan eri tavoin perheissä, asuinyhteisöissä, vapaaehtoistyössä ja kansalaisyhteiskunnan monimuotoisten järjestäytymistapojen puitteissa.
Sosialidemokratia ei ole tarjoamassa paluuta 60-luvun sosiaalipolitiikkaan, vaikkei siinä aikanaan mitään vikaa ollut. Nyt kuitenkin tarvitsemme sellaista yhteisöllistä ja kansainvälistä vastuunkantoa, joka soveltuu uuden vuosituhannen globalisaation ja uuden teknologian leimaamiin olosuhteisiin.
Osaamiseen, yrittämiseen ja yhteistyöhön panostamalla pidämme jatkossakin huolta kilpailukyvystämme. Nämä tekijät ovat avainasemassa myös pyrkiessämme takaisin täystyöllisyyteen. On nähtävä, että vahva ja kilpailukykyinen talous on hyvinvointivaltion perusta ja että oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee talouden kehitystä. Työllistäminen on myös hyvää sosiaaliolitiikkaa, ja hyvä sosiaalipolitiikka tukee työllistämistä.
On aika ottaa poliittinen aloite sosialidemokratian harteille. On politiikan, ei virkamiesten tai niin sanottujen asiantuntijoiden tehtävä linjoittaa ja määrittää tärkeysjärjestys politiikan eri osalohkoilla, oli kyse sitten sosiaali- ja terveyspolitiikasta, energia- ja ympäristöpolitiikasta tai vero- ja työllisyyspolitiikasta. Tämän itsestäänselvyyden toteaminen on paikallaan siksi, että meillekin on välillä päässyt pesiytymään demokratiaa kalvava kielteinen suhtautuminen politiikkaan yleensä ja puolueisiin ja poliitikkoihin erityisesti.
Toisaalta on kuitenkin yhä enemmän näyttöä siitä, miten politiikalle on jälleen kysyntää – sille, että valitut edustajat voisivat tehdä jotakin estääkseen enemmistön toiveita vastaamat-
toman kehityksen. Enemmistö meistä ei halua kestävän kehityksen vaarantamista ja tuloerojen kasvua. Emme halua markkinahumusta ja kaupallisuudesta vapaiden elämänalueiden kaventamista. Emme halua globalisaation nimissä vaadittua alistumista ihmisiä musertaville markkinalogiikan lainalaisuuksille.
Tunnemme Suomessakin hyvin sen, mitä jo toista sataa vuotta sitten alkanut talouden kansainvälistyminen merkitsee. Olemme sopeutuneet siihen hyvin ja pärjänneet siinä. Globalisaatio on osin jatkoa tälle tutulle kehitykselle, mutta yhdistettynä väestönkasvuun sekä jälkiteollisen tietoyhteiskunnan läpimurtoon se tuo uusia mittavia haasteita.
Suurin näistä on, että vaikka globalisaatio kokonaisuudessaan edistäisi ja nopeuttaisi vaurastumista kaikkialla maailmassa, niin tämä vauraus jakaantuu aikaisempaa epätasaisemmin sekä maiden ja alueiden kesken että niiden sisällä.
Näihin haasteisiin ei voi enää vastata vain kansallisen tason politiikalla. Tarvitaan myös vahvaa ylikansallista yhteistyötä EU:ssa ja maailmanlaajuisesti paremman globalisaationhallinnan merkeissä.
Nyt ihmiset kokevat asioiden karanneen sekä itsensä että valitsemiensa parlamenttiedustajien ja koko demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin. Ne ovat liukuneet nimettömille markkinavoimille, joiden edustajat kuitenkin aika ajoin tiedotusvälineissä opettavat päättäjiä sen suhteen, mikä on sallittua politiikkaa ja mikä ei.
Enää eivät ihmiset halua tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen alistua. He edellyttävät yhteiskunnallisen muutoksen palauttamista demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen.
Miten politiikka vastaa tähän kysyntään? Nyt siihen osaltaan vastaavat erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhden asian liikkeet. Ne ovat demokratian terve ja välttämätön osa, mutta puolueita ne eivät kuitenkaan voi korvata. Maailmassa ei ole ainuttakaan esimerkkiä aidosta demokratiasta, jossa ei olisi useampia vapaasti muodostettuja ja vaaleissa keskenään kilpailevia poliittisia puolueita. Siksi puolueiden terveydestä ja toimintakyvystä on demokratiassa kannettava huolta.
Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamalla ohjelmatarjonnalla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta, ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.
Puolueen kenttä on reagoinut tähän tekemällä ennätysmäärän aloitteita puoluekokoukselle. Ikävä kyllä tämä havaittiin vasta sen jälkeen, kun puoluehallitus oli juuri päättänyt lyhentää puoluekokousta yhdellä vuorokaudella. Oikea ratkaisu olisi päin vastoin varata kokoukselle enemmän aikaa.
Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualle. Politiikalle on taas kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena.
Tämä koskee myös kansallista terveysprojektia. Sen esitykset ovat hyviä ja tarpeellisia julkisen terveydenhuollon laadun ja saatavuuden varmistamiseksi. Sen puitteissa ei kuitenkaan ollut valmiutta puuttua tärkeään kysymykseen julkisen ja yksityisen terveydenhoidon suhteesta. Julkisen terveydenhuollon ongelmat johtuvat osaltaan myös siitä, että sen tarvitsemat veroeurot valuvat liian suuressa määrin yksityisen terveydenhuollon tueksi.
Veroratkaisuissa tarvitsemme myös vahvaa sosialidemokraattista valmistelua vastapainoksi uusliberalistisia äänenpainoja myötäilevälle valtiovarainministeriön tai talousneuvoston valmistelulle. Nyt ei enää tarvita suuria veroalennuksia, jotka vaarantaisivat hyvinvointipalvelujen perusteita, vaan verorakenteen kehittämistä työllisyyttä ja tuloerojen tasaamista suosivaan suuntaan.
Asuntopolitiikka tarvitsee sekin selvää sosialidemokraattista otetta. On pantava sulku oikeiston tämänkin hallituksen aikana jatkuneille pyrkimyksille lopettaa koko sosiaalinen asuntotuotanto ja -politiikka. Kapiteeli-yhtiö on saatettava kantamaan myös oma vastuunsa sosiaalisen asuntotuotannon mahdollisuuksista.
Hyvät toverit!
Sosialidemokratian kysyntään voi menestyksellä vastata vain aktiivisemmin omilla ohjelmillaan ja tavoitteillaan esiintyvä sosialidemokratia.
Sosialidemokraatit ovat suhtautuneet aivan liian pitkämielisesti siihen, miten meiltä on kadonnut 300 000 ääntä vuodesta 1995 ja miten puolueorganisaatiomme on kuihtumassa.
Vaikka sosialidemokratia jälleen kiinnostaa myös nuoria, ei siitä vielä ole kovin näkyviä merkkejä puoluetyössä. Puolueen jäsenillä ja puolueorganisaatiolla on oltava vahvempi ja aito rooli puolueen politiikan muotoilussa, ennen kuin näin tapahtuu.
Sosialidemokratian vahvuus on ollut siinä, että se on tarjonnut sadoille tuhansille ihmisille vaikutuskanavan oman elinympäris- tönsä ja koko yhteiskunnan tulevaisuuden muovaamiseen. Tämä vaikutus ei ole syntynyt johtajien puheista ja heidän sanelustaan, vaan aidosta keskustelusta. Siinä ihmisten elämänkokemuksille, tarpeille ja osaamiselle on annettu arvoa ja sen pohjalta muokattu puolueen yhdessä ajamat tavoitteet.
Tänään sosialidemokratia näyttäytyy liiaksi vain virka- asemassaan esiintyvien puhuvina päinä mediassa. Avauksemmekin ovat enemmän yllätyksellisiä yksilösuorituksia kuin yhteisten linjausten esittämistä. Politiikka on kuitenkin yhteisöllistä työskentelyä, jossa täytyy varata tarpeeksi aikaa myös ihmisten kuuntelemiseen, aitoon keskusteluun ja seminaarityöskentelyynkin, niin perusjärjestöissä ja piireissä kuin myös puoluehallituksen ja valtioneuvoston tasolla.
Oikea johtajuus on yhteisistä arvoista ja yhteisöllisestä valmistelusta syntyvän sitoutumisen käyttöä uskottavien, toimivien ja innostavia visioiden toteuttamiseksi maailmassa, jonka paremmaksi tekemiseen tarvitaan sekä uskallusta, realismia että yhteistyökykyä.
Sosialidemokratia ei saa myöskään kadottaa perusolemustaan vähävaraisten ja heikommassa asemassa olevien ihmisten asiaa ajavana liikkeenä. Jos me emme kanna huolta tuloerojen kasvusta ja köyhyyden lisääntymisestä, ei sitä menestyksellä tee kukaan muukaan.
On totta, että olemme pitäneet huolta maan taloudesta menestyksellisesti, eikä tätä saavutusta tule väheksyä tai antaa siitä kunnia porvarillisille hallituskumppaneillemme. Tällä sanomalla ei kuitenkaan tule lähestyä ihmisiä liian itseriittoi- seen ja omahyväiseen tapaan. Meidän on oltava valmiita tunnus- tamaan tärkeiksi ja oikeutetuiksi myös heidän omaan toimeen- tulonsa ja koko hyvinvointivaltion kestävyyteen kohdistuvat, hyvin arkisetkin huolensa. Jos emme tätä osaa, voi oma käyttäytymisemme jälleen pitää sisällään taas seuraavan vaalitappion siemenen. Meidän tulee katsoa sen perään, etteivät sen enempää vanhat kuin uudet, maailman epäoikeudenmukaisuudet syvästi kokevat nuoret kannattajamme jää taas vaalipäivänä kotiin.
Onkin jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Sosialidemokraattiselle politiikalle ja sen työhön, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvalle sanomalle on jälleen kysyntää. Nyt ratkaisevaa on, miten SDP tähän kysyntään kykenee vastaamaan.
Tämän mukaisesti olen myös valmis panemaan itseni likoon ja toivon, että puoluekokous on myös valmis tarjoukseen tarttumaan.
