Hyvät Toverit!
Maapallon iäksi arvioidaan 4,5 miljardia vuotta. Elollista elämää maapallolla on ollut 2 miljardin vuoden ajan. Siten homo sapiens, ihminen, vain noin 100 000 vuotta vanhana lajina on hyvin nuori tulokas maapallon miljoonien lajien joukossa.
Ihmisen elämä maapallolla on ollut aivan viime vuosisatoihin asti lyhyt ja kova. Ihminen on ollut täysin luonnonympäristön armoilla. Pysyvän maatalouden ja keinokastelun käyttöönotto olivat ensimmäisiä ihmisen auhettamia pysyviä muutoksia ympäristöön. Niitä olivat myös laajojen metsähakkuiden liikkeellepanema eroosio ja aavikoituminen. Niin kauan kun maapallon väkiluku ei ylittänyt muutamaa sataa miljoonaa, pysyivät ihmisen vaikutukset maailmanlaajuisessa katsannossa vielä vähäisinä.
Viime vuosisadalla alkoi globaali väestöräjähdys. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, minun elinikäni aikana, on maailman väestö lisääntynyt 2,5 miljardista yli kuuteen miljardiin ihmiseen. Vaikka kasvukerroin onkin nyt onneksi taittunut, nousee maapallon väkiluku vielä ainakin 10 miljardiin, ennen kuin tasaantuminen on mahdollista.
Väestönkasvua on vastannut ihmisen käytössä olevien tietojen ja taitojen lisääntyminen. Teollinen vallankumous on antanut ihmiselle jatkuvasti tehostuneet välineet muokata ympäristöä ja ammentaa energiaa ja ruoka-aineita siitä sekä tuottaa yhä kehittyneempiä tavaroita, koneita ja työkaluja.
Siitä, että tämä on merkinnyt vallankumouksellista parannusta ihmisen elämään, ei ole erimielisyyttä. Yhä suurempi osa maailman ihmisistä voi elää luonnollisen biologisen elämänkaarensa loppuun asti.
Muutoksella on kuitenkin ollut hintansa. Olemme vasta hyvin myöhään heränneet havaitsemaan, että tapa, jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet, ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä. Se ei myöskään ole huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.
On tärkeätä ymmärtää, miten perustavanlaatuisen haasteen ympäristönsuojelun ja kestävän kehityksen turvaaminen asettaa. Tämä haaste koskee koko ihmiskunnan tulevaisuutta.
Kun ihmisen vaikutukset luontoon suhteutetaan maapallon ja sen elollisen luonnon miljardien vuosien ikään, näkyvät ne aikajanalle asetettuina äkillisesti nousevina piikkeinä. Näin nähtynä ymmärrämme paremmin sen, ettei meillä voi olla kokemukseen perustuvaa tietoa siitä, minkälaisia ja miten peruuttamattomia muutoksia ihmisen toimintojen kasaantunut vaikutus luonnossa on jo aikaansaanut. Pelaamme itse asiassa valtavaa uhkapeliä omalla ja kaikkien lajien tulevaisuudella.
Tällä kaikella ei ole vain ekologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Myös länsimainen, rajattoman kasvun mahdollisuuteen perustuva edistysusko joutuu uudelleenarvioitavaksi.
Elämme ratkaisevaa aikaa maailmanhistoriassa. Muutaman lähimmän vuosikymmenen aikana ratkaistaan inhimillisen elämän säilyttämisen edellytykset. Tämän ajan kuluessa on sopeutettava ihmisen toiminnot täyttämään kestävän kehityksen asettamat ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset ehdot.
Ekologisesti kestävä kehitys on peruskivi kestävän kehityksen kolmikannassa. Ilman sitä ei voi olla taloudellisesti eikä sosiaalisesti kestävää kehitystä. Toisaalta maailmassa, jota ihminen lajina hallitsee, ei päästä ekologisesti kestävään kehitykseen ilman taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä. Äärivihreä pyrkimys ekologisesti kestävään kehitykseen näistä piittaamatta on verrattavissa kansallissosialismin, stalinismin tai ääriuskonnollisen fundamentalismin pyrkimyksiin toteuttaa kirjoituspöytäutopioita. Ne ovat johtaneet kauhistuttavaan inhimilliseen kärsimykseen.
Sosialidemokratia aatesuuntana ja poliittisena liikkeenä on osoittautunut parhaaksi ellei ainoaksi voimaksi, joka pystyy yhdistämään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kestävään taloudenhoitoon. Tähän kuuluu onnistunut siirtyminen teollisuusvaltiosta tietoyhteiskuntaan, jota leimaa uuden teknologian käyttöönotto.
Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio ei suinkaan ole haitannut Ruotsin ja Suomen kilpailukykyä ja menestystä tietoyhteiskuntina ja uusimman teknologian edelläkävijöinä. Päin vastoin, hyvinvointivaltio on ollut ja on tämän menestyksen tärkeä osatekijä.
Sosiaaliturvan niin sanottu pohjoismainen malli on laaja- alainen. Se koostuu koko väestöön ulottuvista tulonsiirroista ja palveluista. Se myös yhdistää riittävän perustoimeentulon ja ansiosidonnaisuuden. Vielä kymmenen vuotta sitten oli muodinmukaista väittää, että tämä malli olisi aikansa elänyt. Väitettiin, että se liittyy teollisuusyhteiskuntiin ja on tuomittu häviämään, kun teollisuusyhteiskunnista siirrytään palvelu- tai tietoyhteiskuntiin.
Käsitys on osoittautunut vääräksi. Esimerkiksi Manuel Castells ja Pekka Himanen näkevät tuoreessa tutkimuksessaan ”Suomen tietoyhteiskunnasta” Suomen maana, joka maailmanlaajuisestikin erottautuu voimakkaalla pyrkimyksellään yhdistää teknologis- taloudellinen menestys sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja teknologian sosiaalisesti arvokkaisiin käyttöihin.
Tällaisen menestyksen perustana on ollut ennen kaikkea kolme asiaa: osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö.
Osaamisen merkitys ymmärretään kenties välittömimmin maassa, joka on noussut maailman kärkeen tietoyhteiskuntaan ja sen teknologiaan liittyvässä osaamisessa. Suomi panostaa kansantulostaan tutkimus- ja tuotekehittelyyn toiseksi eniten maailmassa.
On kuitenkin virhe liittää osaaminen vain huipputeknologiaan ja korkeimpaan koulutusasteeseen. Suomella ei olisi tämän alan saavutuksia, jos meillä ei olisi kattavaa ja hyvin toimivaa, kaikkien ihmisten oman lahjakkuuden käyttöönottavaa perusopetusjärjestelmää. Kansainväliset vertailut osoittavat peruskoululaistemme kuuluvan edelleen monipuolisesti maailman kärkeen koulussa opetettavan tiedon ja taidon omaksumisessa. Peruskoulua onkin vaalittava ja kehitettävä erityisen huolella.
Yrittämisen osalta meillä on vielä parantamisen varaa, vaikka viimeisimmät vertailut pohjoismaiden osalta kertovat tilanteen kohentuneen. Tätä on syytä painottaa monestakin syystä. Vaikka toivomme suomalaisten suuryritysten menestyvän myös jatkossa, tiedämme silti, että ne eivät tule juurikaan enää työpaikkatarjontaa Suomessa lisäämään. Tarvitsemamme uudet tulevaisuuden työpaikat syntyvät pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. Ne ovat usein sellaisia, joista emme ole vielä kuulleetkaan sen vuoksi, että ne vasta odottavat perustamistaan.
Yhteistyön osalta emme aina osaa arvostaa oikein sitä ainutlaatuista voimavaraa, jota vahvoihin, järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta ja kolmikantayhteistyö merkitsevät. Se yhteistyö on kattavissa tulosopimuksissa, työelämän uudistamisessa ja viimeksi eläkeratkaisuissa osoittanut voimansa.
Yhteistyö on tietenkin työmarkkina- ja poliittista yhteistyötä laajempi kysymys. Kysymys on siitä, missä määrin me luotamme markkinavoimiin ja missä määrin yhteisöllisyyteen. Ei ole syytä vähätellä markkinatalouden mahdollisuuksia ja dynamiikkaa, jota varmastikaan ei ole vielä täysimääräisesti käytetty hyväksi. Samalla on kuitenkin tehtävä selvä ero markkinatalouden ja markkinayhteiskunnan välillä.
Panostamalla osaamiseen, yrittämiseen ja yhteistyöhön voimme jatkossakin pitää huolta kilpailukykymme säilyttämisestä. Samat tekijät ovat avainasemassa myös pyrkiessämme takaisin täystyöllisyyteen. On nähtävä, että vahva ja kilpailukykyinen talous on hyvinvointivaltion perusta ja että oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee talouden kehitystä. Työllistäminen on myös hyvää sosiaalipolitiikkaa ja hyvä sosiaalipolitiikka tukee työllistämistä.
Myös ekologisesti vastuullinen ympäristöpolitiikka tulee samalla tavoin osata liittää tähän vahvan talouden, korkean työllisyyden ja kestävän hyvinvointivaltion yhtälöön. Sosialidemokratian tulee olla se liike, joka yhdistää kestävän kehityksen kaikki osat kestäväksi hyvinvointipolitiikaksi.
Miten tässä valossa on suhtauduttava ajankohtaiseen kysymykseen ydinvoiman mahdollisesta lisärakentamisesta Suomessa?
Äänestin viime torstaina hallituksessa sen puolesta, että esitys viidennen ydinvoimalan rakentamisesta annetaan eduskunnalle. Hallitusneuvotteluissa ydinvoimakysymys ratkaistiin siinä hengessä, ettei hallitus estä asian viemistä eduskuntaan lopullista ratkaisua varten. Hallituspuolueiden kesken ei ole välipuheita siitä, miten asia ratkaistaan eduskunnassa.
Kun eduskunnassa asiaa käsitellään, haluan ennen lopullista ratkaisua saada varmuuden siitä, että viides ydinvoimala todella tukee siirtymistä kestävään energiapolitiikkaan.
Kysymys on suhtautumisesta juuri hakemuksen kohteena olevaan viidenteen ydinvoimalaan. On muistettava, ettei Suomessa ole tehty vakavia esityksiä nykyisten ydinvoimaloiden sulkemisesta ennen niiden taloudellisen käyttöiän päättymistä. Suomessa kokemukset ydinvoimasta ovat myönteisiä ja meillä on suhteellisen korkeatasoinen ja luotettava turvallisuuskulttuuri.
Tästä huolimatta on selvää, että ydinvoiman turvallisuusriskeihin, yhteiskuntarakenteellisiin vaikutuksiin ja käytetyn polttoaineen käsittelyyn liittyvät vakavat ongelmat koskevat myös Suomea. Ja ennen kaikkea nykyisenkaltainen, ehtyviä luonnonvaroja käyttävä ja pitkäikäisiä radioaktiivisia jätteitä tuottava ydinvoima ei ole ratkaisu sellaiseen kestävän energiatalouden tarpeeseen, jota kestävä kehitys edellyttää.
Parhaassa tapauksessa ydinvoiman lisäkäyttö voi kuitenkin Suomen kaltaisessa maassa olla ratkaisu, jolla lyhennetään ylimenokautta kestävään energiatalouteen. Näin ei ole, jos viides ydinvoimala ymmärretään keinona jatkaa päättymätöntä, halpaan hintaan perustuvaa energiakulutuksen kasvua ja keinona välttää vaikeita ratkaisuja.
On välttämättömiä energiapoliittisia ratkaisuja, jotka tulee tehdä kiinteästi ydinvoimapäätökseen liittyen. Sellaisina näen näen ainakin seuraavat toimet: – ydinvahinkovastuun yläraja kolminkertaistetaan – rajoitetaan sähkönkulutuksen kasvu sille tasolle, jolla se olisi ilman ydinvoiman lisärakentamista – tiukennetaan fossiilisia polttoaineita käyttävien tuotantolaitosten kasvihuonekaasujen päästörajoituksia – sitoudutaan tarpeellisiin ohjauskeinoihin, joilla toteutetaan uusiutuvien energialähteiden käytön edistämisohjelma sekä turvataan sähkön säästötavoitteet ja niihin liittyvät investoinnit sekä sähkön ja lämmön yhteistuotannon kilpailukyky.
Kestävässä energiapolitiikassa on välittömänä tehtävänä täyttää ratifioiduksi tulevan Kioton ilmastosopimuksen vaatimukset kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämisestä. Koska Kioton sopimus riittää parhaimmillaankin vasta hidastamaan ilmastomuutoksen etenemistä, on varauduttava siihen, että sitä seuraavat uudet, vielä tiukempia päästövähennyksiä edellyttävät sitoumukset.
Kioton sopimuksen vaatimusten täyttämiseksi on laadittu kaksi vaihtoehtoista energiaskenariota, yksi ilman lisäydinvoimaa, toinen lisäydinvoiman rakentamisen kanssa. Edellinen vaihtoehto merkitsee tiukempaa energiansäästöä ja nopeampaa uusiutuvien energialähteiden käyttöönottoa. Näitä ensimmäisen vaihtoehdon mukaisia toimenpiteitä on pidettävä joka tapauksessa välttämättöminä. Siksi en pidä mahdollisena ydinvoiman lisärakentamista ilman, että samalla sitoudutaan toteuttamaan ne. Hallituksen päätökseen liittämä lausuma merkitsee isoa askelta tähän suuntaan, mutta sen todellinen sitovuus ja vaikutus on vielä arvioitava eduskunnassa.
Ilmastomuutoksen pysäyttämisestä kohdistuu vaatimuksia meille ja muille paljon energiaa käyttäville maille. Nämä vaatimukset ovat välttämättömiä täyttää, ja lyhyellä aikavälillä ne myös tuovat kiistatta kustannuksia. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että ne antavat samalla mahdollisuuksia kehittää energiatalouttamme ja koko elinkeinorakennettamme työllisyyttä ja hyvinvointia lisäävään suuntaan.
Tässäkin avainkäsitteitä ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Energiansäästö sekä uusien ja uusiutuvien energialähteiden kehittäminen ovat jo nyt vahvan ja korkeatasoisen suomalaisen osaamisen aloja. Niiden varassa tulee kehittymään merkittävää ja kansainvälisillä markkinoilla menestyvää uutta yritystoimintaa. Julkisen vallan ja elinkeinoelämän toimialajärjestöjen yhteistyötä on jo nyt käytetty menestyksellä energiasäästön edistämiseen.
Hyvä esimerkki siitä, että edelläkävijän rooli ympäristönsuojelussa on myös taloudellisesti viisasta, ovat metsäteollisuutemme aikanaan vastustamat investoinnit jätevesien puhdistamiseen. Tänään tunnustetaan, että lainsäätäjä teki hyvän teon niitä vaatiessaan. Nämä investoinnit ovat antaneet suomalaiselle metsäteollisuudelle selvän kilpailuedun jätevesi- investointiensa kanssa vitkutelleeseen pohjoisamerikkalaiseen metsäteollisuuteen nähden. Toisaalta suomalaisen paperin menekki Keski-Euroopassa on vaarassa, ellei metsäteollisuutemme sitoudu toteuttamaan kestävän metsänhoidon periaatteita.
Kestävän energiatalouden ei siis suinkaan tarvitse olla sähkökatkosten, värjöttelyn eikä teollisuuden hiipumisen leimaamaa. Sitä voivat leimata huipputeknologian ja osaamisen vauhdittamat uudet työpaikat ja parempi ympäristön laatu.
Myös ympäristöpolitiikassa aloitteen ottaminen kuuluu sosialidemokratialle. Energia- ja ympäristöpolitiikan linjoittaminen sekä tavoitteiden tärkeysjärjestyksen määrittäminen on politiikan, ei virkamiesten tai niin sanottujen asiantuntijoiden tehtävä. Tämän itsestäänselvyyden toteaminen on paikallaan siksi, että meillekin on välillä päässyt pesiytymään demokratiaa kalvava kielteinen suhtautuminen politiikkaan yleensä ja puolueisiin ja poliitikkoihin erityisesti.
Toisaalta on kuitenkin yhä enemmän näyttöä siitä, miten politiikalle on jälleen kysyntää – sille, että valitut edustajat voisivat tehdä jotakin estääkseen enemmistön toiveita vastaamattoman kehityksen. Enemmistö meistä ei halua kestävän kehityksen vaarantamista, tuloerojen kasvua, markkinahumusta ja kaupallisuudesta vapaiden elämänalueiden kaventamista tai globalisaation nimissä vaadittua alistumista ihmisiä musertaville markkinalogiikan lainalaisuuksille.
Tunnemme Suomessakin hyvin sen, mitä jo toista sataa vuotta sitten alkanut talouden kansainvälistyminen merkitsee. Olemme sopeutuneet siihen hyvin ja pärjänneet siinä. Globalisaatio on osin jatkoa tälle tutulle kehitykselle, mutta yhdistettynä jälkiteollisen tietoyhteiskunnan läpimurtoon se tuo uusia mittavia haasteita.
Näihin haasteisiin ei enää ole mahdollista vastata vain kansallisen tason politiikalla. Tarvitaan myös vahvaa ylikansallista yhteistyötä EU:ssa ja maailmanlaajuisesti paremman globalisaationhallinnan merkeissä.
Ihmiset kokevat, että asiat ovat karanneet, eivät vain tavallisten ihmisten, vaan myös heidän parlamentteihin valitsemiensa edustajien ja koko demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin. Ne ovat liukuneet nimettömille markkinavoimille, joiden edustajat kuitenkin aika ajoin tiedotusvälineissä opettavat päättäjiä sen suhteen, mikä on sallittua politiikkaa ja mikä ei.
Jos poliitikot niiden tahtoon mukautuen tyytyvät vain toistamaan, ettei ole olemassa vaihtoehtoa vallitsevan viisauden kulloinkin ainoaksi mahdolliseksi julistamalle politiikalle, saamme varautua jo alle 50:n jääviin äänestysprosentteihin.
Enää eivät ihmiset halua tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen alistua. He edellyttävät yhteiskunnallisen muutoksen palauttamista demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen.
Miten politiikka vastaa tähän kysyntään? Siitä, että politiikan tarpeen yhä useammin täyttävät erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhden asian liikkeet, ei tule huolestua. Laajat kansanliikkeet ja vahvat kansalaisjärjestöt ovat pohjoismaisen demokratian keskeinen osa. Kansalaisjärjestöjä ei tule suinkaan asettaa poliittisen demokratian haastajaksi, vaan ne tulee päin vastoin nähdä sen terveeksi ja välttämättömäksi osaksi.
Monimuotoinen kansalaistoiminta yhden tai useamman asian liikkeissä, etujärjestöissä ja muissa on erittäin tärkeää. Toimivassa demokratiassa ne eivät kuitenkaan yhdessä tai erikseen korvaa puolueita. Maailmassa ei ole vielä esimerkkiä aidosta demokratiasta, jossa ei olisi useampia vapaasti muodostettuja ja vaaleissa keskenään kilpailevia poliittisia puolueita.
Kaikki valta ei kuulu puolueille eivätkä ne sitä Suomessa havittelekaan, mutta kansanvaltaa ei myöskään ilman niitä ole. Siksi demokratiassa on kannettava huolta puolueiden terveydestä ja toimintakyvystä. Tähän sosialidemokraattienkin tulee pyrkiä oman järjestötyönsä ja -rakenteensa uudistamisella.
Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamalla ohjelmatarjonnalla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.
Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualla. Politiikalle on taas kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena. Nyt on aktiivisemman sosialidemokratian aika tullut. SDP:n jäsenten aktiivisuus koulutustoiminnassa ja puoluekokousaloitteiden teossa kertoo siitä, että puolueen kenttä on ottanut itse aloitteen käsiinsä.
Puolueorganisaation vahvistamiselle ja puolueen kannanottojen valmistelulle on annettava suurempi merkitys kuin viime vuosina on tapahtunut. Puolueen kannanmuodostuksella ja puoluekeskustelulla on oltava myös käytännön politiikkaan ulottuvaa merkitystä. Sosialidemokratia kiinnostaa taas nuoria, mutta heidän aktiivisuudelleen ei ole tilaa ja käyttöä puolueessa, ellei koko puolueorganisaatiolla ole aitoa roolia politiikassa.
Onkin jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Sosialidemokraattiselle politiikalle ja sen työhön, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvalle sanomalle on jälleen kysyntää. Nyt ratkaisevaa on, miten SDP tähän kysyntään kykenee vastaamaan.
