Arvoisat juhlavieraat, hyvät liittotoverit
Urheilulla ja liikunnalla on suomalaisessa yhteiskunnassa perinteisesti ollut vahva asema. Liikunta on ollut aina keskeinen osa niin kansallista identiteettiä kuin ihmisten jokapäiväistä elämääkin. Suomalaisen urheilun ja liikunnan menestystarina on perustunut julkisen vallan ja laajan vapaaehtoisen kansalaistoiminnan hyvään yhteistyöhön. Suomessa on noudatettu selkeätä työnjako-oppia, jossa julkinen valta on luonut edellytyksiä ja liikuntajärjestöt ja urheiluseurat ovat toteuttaneet itse toiminnan.
Parin viime vuosikymmenen aikana myös markkinaperusteiset toimijat ovat rynnänneet liikunnan ja urheilun areenoille. Rahaa liikkuu urheilun piirissä ympärillä entistä enemmän, mutta se ei välttämättä merkitse sitä , että perusliikuntatarpeiden hoito olisi vastaavasti parantunut – etenkin, jos tällä perusteella katsotaan, että julkista rahoitusta voitaisiin vastaavasti vähentää. On syytä muistaa, että yli 90 prosenttia suomalaisesta liikuntatoiminnasta organisoidaan tänäkin päivänä pelkästään vapaaehtoistyön varassa.
Nyt kun olemme siirtyneet 2000-luvulle, on aika mielestäni arvioida perusteellisesti liikunnan ja urheilun yhteiskunnallisia tehtäviä. Liikuntaa ja urheilua ei käsitykseni mukaan 2000-luvun Suomessakaan voida harjoittaa irrallaan yhteiskunnallisesta kehityksestä, vaan pikemminkin liikunta- ja urheiluväen tulisi pyrkiä aktiivisesti toimimaan yhteiskunnassa ja antamaan positiivinen panoksensa yhteiskunnalliseen kehitystyöhön. Urheilun ja liikunnan yhteiskunnalliset vaikutukset voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: kasvatukseen, terveyden edistämiseen ja huippu-urheiluviihteen tuottamiseen.
Vanhassa suurten kertomusten maailmassa pidettiin itsestään selvänä, että urheilu on hyvä harrastus, joka pitää nuoren kaidalla tiellä poissa pahoista harrastuksista. Yhteiskunnan monimutkaistuessa tällaiset yksinkertaistetut väittämät eivät enää pidä paikkaansa. Vaikka yleisesti ja laajasti ottaen edelleenkin urheilua ja liikuntaa harrastavat nuoret varmasti saavat urheiluseuroissa erinomaista kasvatusta, on myös tunnustettava, että liikunnan ja urheilun kasvatustyössä kaikki ei ole ollut aivan kohdallaan. Liikunta- ja urheiluharrastuksesta huolimatta monen nuoren päihteiden käyttö saattaa olla ongelma. Erityisesti tämä pätee nuuskaamiseen, jota eräiden selvitysten mukaan harrastetaan enemmän urheilevan kuin tavallisen nuorison keskuudessa. Joissakin tapauksissa urheiluharrastus voi jopa liittyä huumemyönteiseen alakulttuuriin.
Ohittaa ei myöskään sovi sitä yllättävää havaintoa, että niin Imatran kohutussa koulutytön surmassa, Heinon pariskunnan murhassa kuin Myyrmannin räjäytyksessäkin syyllisiksi todetuilla on ollut aktiivista urheilutaustaa. Yhteiskunta on monimutkaistuessaan pirstaloitunut ja vieraannuttanut jäseniään sillä tavalla, että automaattiset yhteydet niin sanottujen hyvien harrastusten ja muutoin sosiaalisesti hyväksyttävän käyttäytymisen välillä eivät välttämättä enää toimi.
Edellä olevasta ei tietenkään pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että urheilu ja liikunta olisivat jotenkin huonoja harrastuksia. Totta kai urheilun ja liikunnan positiiviset vaikutukset lasten ja nuorten kasvulle ja kehittymiselle pätevät pääsääntöisesti edelleen. Erityisen tärkeää on mielestäni se, että kun yhteiskunnassa muutoin on enää hyvin vähän fyysistä ponnistelua, tarjoaa liikunta erinomaisen tavan tutustuttaa lapsia ja nuoria omaan kehoonsa ja sen mahdollisuuksiin. Mutta edellä mainituista ongelmista voi päätellä, että on aika jälleen syventää ja laajentaa urheilun kasvatustyötä. Tarvitsemme mielestäni jälleen voimakkaampaa kasvatuksellista otetta ja suurempaa vastuunottoa liikuntatoiminnassa.
TUL:n vanha periaate sanoo: emme kasvata ruumista emmekä sielua vaan ihmistä. Mielestäni tämä periaate on nyt aika ottaa täysimääräisesti taas käyttöön liikuntakasvatustyössä. Meidän on rohkeasti uskallettava asettaa korkeita kasvatustavoitteita liikuntakasvatustyön piirissä. Meidän on rohjettava tavoitella sellaista yhteiskuntaa ja sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät keskinäisen yhteisvastuun ja solidaarisuuden hengessä toimimaan vastuullisina yhteiskunnan jäseninä ja saamaan siihen toimintaan hyvää oppia liikuntatoiminnan kautta. Erityisen suuret mahdollisuudet tällaiseen kasvatustyöhön on juuri KTP:n kaltaisilla suuria joukkuelajeja harrastavilla seuroilla. Joukkuelajien nuorisotoiminnassa ryhmän tärkeimpänä tavoitteena tuleekin olla yhteistoiminnallisten pelisääntöjen rakentaminen eikä niinkään urheilumenestyksen saavuttaminen. Sekin tulee kyllä aikanaan, jos yhteisiin tavoitteisiin muuten on sitouduttu.
Varsin tiukalla otteella on syytä suhtautua päihteiden käyttöön urheilu- ja liikuntatoiminnan yhteydessä. Tässäkin asiassa on syytä palata jonkin verran urheiluliikkeen alkuvaiheen juurille ja korostaa, jos nyt ei aivan puhtaan raittiuden ihannetta , niin ainakin hyvin lähellä sitä olevia ihanteita lasten ja nuorten urheilutoiminnan yhteydessä. Jos urheilujärjestelmä ryhtyy hyysäämään ja suojelemaan esimerkiksi niitä huipulla olevia urheilijoita, joilla on selkeitä päihdeongelmia, ollaan väärällä tiellä. Urheilujärjestelmällä täytyy olla kanttia puuttua näihinkin asioihin ajoissa. Jo juniorijoukkueista alkaen on puututtava päihteiden käyttöön, vaikka sitä harjoittaisikin joukkueen paras, jopa ratkaisevin pelaaja. Muutoin järjestelmä ei ole uskottava. Sama pätee valmentajien, joukkueen johtajien ja muun urheiluväen käyttäytymiseen. Oman esimerkin voima on edelleen toimiva, ja uskottavia kasvatusrakenteita voidaan synnyttää juuri esimerkkien kautta. Jos nuoresta pitäen totutaan siihen, että päihteiden kanssa juhliminen kuuluu urheilutoiminnan ja urheilusaavutusten yhteyteen, ollaan pahasti pielessä.
Selvää on myös, ettei pyrkimys pitää urheilijat erossa päihteistä saa uskottavuutta, jos urheilijoita samanaikaisesti käytetään tupakka- ja alkoholimainonnan välikappaleina, tai silloin kun katsomoiden annetaan muodostua olutjuottoloiksi. Tupakka- ja viinatehtaat sopivat harvinaisen huonosti urheilun ja liikunnan sponsoroijiksi.
Liikunnan toinen suuri tehtävä, terveyden edistäminen, on myös saamassa aivan uutta sisältöä ja korostusta 2000-luvun Suomessa. Suomalainen työelämä on kehittynyt sellaisella vauhdilla, että siinä yksittäisen ihmisen turvattomuuden tunne on väistämättä lisääntynyt. Samalla on lisääntynyt riski ylikuormittumiseen ja terveyden menettämiseen. Työterveyslaitoksen tutkimuksissa 1990-luvulla osoittautui varsin selkeästi, että työkyvyn ylläpitämisen kannalta voidaan erottaa kolme aivan välttämätöntä osatekijää: liikunta, ergonomia eli työolosuhteet ja esimiestyö. Jotta ihmisen työkykyä voidaan parantaa, tulisi näillä kaikilla kolmella osa-alueella asioiden olla kunnossa. Hienoimmatkaan työolosuhteet ja paraskaan esimiestyö eivät kovin paljon asioita korjaa, jos työntekijät voivat fyysisesti ja sitä kautta usein myös henkisesti huonosti.
Liikunnalla ja urheilulla on suuria mahdollisuuksia kansanterveystyössä. Monet sairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit, luukato, diabetes, mielenterveysongelmat ja niin edelleen vähenisivät selkeästi, jos aktiivisen liikunnan harrastuksen määrä lisääntyisi. Mielestäni meidän on löydettävä julkisen vallan ja liikuntajärjestöjen yhteisvoimin sellaisia toimenpideohjelmia, joilla todellista aikuisväestön liikuntaharrastuksen kasvua voidaan saada aikaan. Naisten liikuntaharrastus on Suomessa selvästi viime vuosikymmeninä lisääntynyt ja naisten terveys muutoinkin parantunut suuremmassa määrin kuin miesten terveys Miehet ovat tässäkin suhteessa jäämässä erityiseksi huolenaiheeksi. Selvitysten mukaan juuri keski-ikäiset miehet ovat liikuntaharrastuksen suhteen riskiryhmä. Urheiluseurojen toiminta tavoittaa naisvoimistelun ja muiden vastaavien toimintamuotojen kautta merkittävän osan naisväestöstä, mutta kunto- ja terveysliikuntatyyppistä liikuntaa miehille järjestäviä seuroja on vielä kovin vähän, ellei tällaiseksi liikunnaksi lasketa sitten palloilun alasarjatoimintaa. Mielestäni tässä asiassa olisi juuri KTP:n kaltaisille palloiluseuroille suuri tulevaisuuden haaste: keski-ikäiset miehet liikkumaan ja sitä kautta paremmin voivia ihmisiä työpaikoille, koteihin ja muualla yhteiskuntaan.
Liikunnan kolmas yhteiskunnallinen suuri tehtävä on huippu-urheiluviihteen tuottaminen. Monet ihmiset vastustavat huippu-urheilua ja sanovat sen kaupallistuneen ja menneen dopingin myötä väärille raiteille. Näin varmasti osin onkin, mutta liikuntakulttuuria ilman sen terävintä kärkeä eli huippu-urheilua ei voida kuitenkaan oikein ymmärtää eikä liikunnan kaikkia positiivisia vaikutuksiakaan hyödyntää, ellei meillä ole huippu-urheilun kaltaista näkyvää toimintaa.
Huippu-urheilukin on tärkeä osa yhteiskuntaa ja kansainvälistä yhteistyötä ja siksi sitä on myös tulevaisuudessa harjoitettava ja kehitettävä vastuullisesti. Tärkeää on, että huippu- urheilutoiminta pysyy liikuntajärjestöjen käsissä sekä kansallisesti että kansainvälisesti ja että sitä ei missään vaiheessa anneta kokonaan markkinavoimien vietäväksi ja johdettavaksi.
Huippu-urheilussa kaikkein tärkeintä on se, että korkeatasoiset eettiset periaatteet voidaan pitää toiminnan ohjenuorina myö jatkossa ja että esimerkiksi dopingin vastaista taistelua jatketaan tinkimättä. Viimeaikaisia esimerkkejä , joissa maailmanennätysmiehiä ja muita maailman ylimmän tason huippu-urheilijoita on jäänyt dopingtesteissä kiinni, voi tulkita kahdella tavalla. Ne kertovat siitä, miten laajalle levinnyttä dopingin käyttö on, mutta yhtä hyvin siitä, että dopingvalvonta alkaa todella tehota. Tämä on kuitenkin toimiala, jossa ei voida hetkeksikään jäädä lepäämään laakereilleen, vaan dopingin vastaista taistelua on koko ajan jatkettava.
Suomalaisessa ympäristössä pitäisin tärkeänä sitä, että maahamme syntyisi kansanliikettä ja katsomokulttuuria joukkuelajien ympärille ilman, että katsomoita tarvitsee verhota oluthöyryllä. Kotka on erinomainen esimerkki paikkakunnasta, jossa KTP:n kaltaisella useassa lajissa huippu-urheiluviihdettä tarjoavalla seuralla on laaja merkitys paikkakunnan elämysten tuotannossa. KTP on toteuttanut tätä tehtäväänsä vastuullisesti ja erinomaisella tavalla ja se kelpaa esimerkiksi myös muille paikkakunnille. Kotkassa on katsomokulttuuria ja Kotkassa KTP:n otteluihin tuleminen on osa kotkalaista elämäntapaa. Jos meillä olisi tällaisia tilanteita useilla paikkakunnilla Suomessa, olen vakuuttunut siitä, että perinteisillä palloilulajeilla kuten jalkapallolla ja koripallolla menisi koko maassa huomattavasti paremmin. Paikallisen viihdearvon merkitystä ei voi vähätellä.
Edellä olevan perusteella voidaan siis nähdä, että urheiluseuratoiminnalla on edessään mittavia tulevaisuuden haasteita. Samalla voidaan myös todeta, että toimivat ja laaja- alaiset urheiluseurat ovat myös koko yhteiskunnan kannalta entistä tärkeämpiä toimijoita. Siksi yhteiskunnan onkin omalta osaltaan huolehdittava siitä, että seurojen toimintaedellytykset olisivat mahdollisimman hyvät. Se tarkoittaa myös jatkossa Suomessa liikuntapaikkojen rakentamista ja ylläpitämistä ensisijaisesti julkisen vallan toimesta sekä järjestöjen avustamista ja tukemista sellaisilla tavoilla, että ne voivat selviytyä edellä kuvaamistani yhteiskunnallisista haasteista. Oma lukunsa on myös se, että koko kansalaistoiminnan edellytyksiä tulee suomalaisessa yhteiskunnassa kehittää niin, että turhilta byrokraattisilta velvoitteilta vältytään ja että vapaaehtoistoimijat voivat vapautua toteuttamaan itse toimintaa. Tässä suhteessa meillä on varmasti tekemistä myös lainsäädännön puolella.
Kuten jo edellä olen useassa yhteydessä todennut, KTP:n toiminta on monella tavalla esimerkillistä. Siihen sisältyy laajaa nuorisotoimintaa, monipuolista aikuisten toimintaa ja korkeatasoisen urheiluviihteen tuottamista kotkalaisille. Tämä työ on ollut pitkäaikaista ja katkeamatonta ja sille on syntynyt vahva kulttuurinen tausta kotkalaiseen toimintaympäristöön. Tulevaisuudessa uskon, että KTP laajentaa toimintojaan entistä enemmän myös terveysliikunnan alueelle. Haluan tässä yhteydessä kiittää Kotkan Työväen Palloilijoita mittavasta ja esimerkillisestä 75-vuotisesta toiminnasta suomalaisen urheilun, palloilun, työväenliikkeen ja koko kotkalaisen elämänmuodon hyväksi. Toivotan tälle työllenne mitä parhainta menestystä myös tulevaisuudessa.
