Siitä, että syyskuun 11. päivän terroriskut Yhdysvalloissa ovat perusteellisesti muuttamassa maailmaa, on helppo olla samaa mieltä. Vaikeampaa on sanoa, mikä on muutoksen sisältö: Syntyykö uusi suurvalta-allianssi, nouseeko moninkeskinen yhteistyö siihen asemaan joksi YK:n peruskirja sen kuvaa, vai onko seurauksena uudentyyppinen, kolmanneksi maailmansodaksi luonnehdittava kausi?
Tätä emme vielä tiedä. Eri näkemysten tueksi on perusteita, eikä pahinkaan ole poissuljettu. On kuitenkin syytä korostaa tilanteen avaamia myönteisiä mahdollisuuksia paremman ja turvallisemman maailman aikaansaamiseksi myös siksi, että kaikin käytettävissä olevin keinoin toimisimme niiden toteutumisen puolesta.
Amerikkalaisten ja eurooppalaisten erilaista suhdetta sotaan ja voimankäyttöön sekä moninkeskiseen yhteistyöhön selittää paljolti historiallisen kokemuksen erilaisuus. Yhdysvallat on ratkaisevasti osallistunut molempiin maailmansotiin ja se on käyttänyt sotilaallista voimaansa laajalti eri puolilla maailmaa, vaihtelevalla menestyksellä ja oikeutuksella. Toisin kuin Euroopassa, missä armeijat ovat mennen tullen kävelleet rajojen ja kokonaisten maitten yli ja jossa sodan kauhut ovat olleet siviiliväestönkin arkipäivää, eivät amerikkalaiset kuitenkaan ole kokeneet sotaa omassa maassaan lähes 150 vuoteen.
Euroopassa kovat kokemukset ovat siivittäneet maita ja kansoja hakeutumaan mahdollisimman likeiseen yhteistyöhön ja luovuttamaan suvereniteettiaan vahvemmalle kansainväliselle yhteistyölle rauhan vahvistamiseksi ja hyvinvoinnin kasvattamiseksi. Yhdysvaltain erilainen kokemus on sen sijaan mahdollistanut ajoittaisen pyrkimyksen harjoittaa isolationismia ja unilateralismia, eli eristäytyä kansainvälisestä yhteistyöstä ja ajatella, että amerikkalaiset voisivat muista riippumatta omilla päätöksillään ohjata maailmaa haluamallaan tavalla.
Kun Bushin hallinto tammikuussa aloitti, sen sisällä näytettiin jälleen käytävän köydenvetoa amerikkalaisten omaan tiehen uskovien unilateralistien ja kansainväliseen yhteistyöhön suuntautuneiden multilateralistien välillä. Epävarmuutta ja epäilyjä lisäsivät eräät näyttävät irtaantumiset moninkeskisistä sopimusprosesseista.
Tämä asetelma muuttui ratkaisevasti syyskuun 11. päivänä. Yhtäkkiä amerikkalaiset havahtuivat siihen, ettei maailman mahtavin sotakoneisto olekaan voinut taata heidän kotimaansa turvallisuutta. Edes ohjustorjuntakilpi ei olisi estänyt toteutunutta terroristihyökkäystä.
Huolimatta siitä, että Yhdysvalloissa on ollut houkutus nyt kriisin hetkellä viljellä Euroopassa vierastettua sotaretoriikkaa, on Yhdysvallat teoillaan ja toiminnallaan kuitenkin suuntautunut hyvin terveesti kokoamaan mahdollisimman laajan kansainvälisen yhteisrintaman, jotta syyskuun iskuun syyllistyneet saataisiin selville ja oikeuden eteen ja terrorismin jatkuminen estettäisiin. Yhdysvallat on ottanut tehtäväkseen hankkia kansainvälinen oikeutus ja laaja tuki vastaiskuille syylliseksi epäiltyä terroristiverkostoa ja sen tukijoita vastaan. Yleisemmin se pyrkii kokoamaan maailmanlaajuisen koalition kansainvälisen terrorismin vastaiseen toimintaan.
Tämä aloitteellisuus on tiivistänyt Yhdysvaltain suhteita muihin suurvaltoihin ja nostanut kriisialueen valtiot keskeiseen asemaan. Samalla Yhdysvallat on ryhtynyt uudella painolla käyttämään valtioidenvälisiä verkostoja ja monenkeskisiä järjestöjä. Myös NATO on ensimmäisen kerran soveltanut keskinäistä avunantoa koskevaa perussopimuksensa 5. artiklaa. Erityisen merkittävää on, että vuosikymmeniä sivuraiteilla värjötellyt YK on otettu keskeisimmäksi foorumiksi ja myös toimijaksi terrorismin vastaisessa yhteistyössä.
Turvallisuuden luonne
Turvallisuuspolitiikka on viimeistään näiden tapahtumien jälkeen ymmärrettävä perustaltaan ja luonteeltaan globaaliksi. Turvallisuus on laaja-alainen ja kokonaisvaltainen käsite. Uudet turvallisuusuhat ovat osoittautuneet järkyttävällä tavalla todellisiksi. Aivan odottamattomia ne eivät ole olleet, sillä jo Suomen hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa vuonna 1997 todettiin niiden nousseen perinteisiä ja vanhoihin sotakokemuksiin nojaavia uhkia todennäköisemmiksi.
Uusia uhkia ovat terrorismi, järjestäytynyt rikollisuus, huumeet, kulkutaudit, sisäiset ja etniset konfliktit, yhteiskuntarakenteiden hajoaminen, ihmiskauppa, pakolaisuus, äkilliset ympäristökriisit tai pitkävaikutteiset ympäristömuutokset. Yhteistä niille on, että ne ovat vain hyvin vähäisessä määrin torjuttavissa perinteisen sotilaallisen varustautumisen ja voimankäytön keinoin.
Vielä oleellisempaa on, että niitä ei enää torjuta linnoittautumalla omien rajojen taakse ja sulkeutumalla muulta maailmalta. Päin vastoin, niiden torjuminen edellyttää mahdollisimman laajaa kansainvälistä yhteistyötä. Suomelle tämän tosiasian hyväksyminen ei ole ongelma. Euroopan unionin jäsenenä olemme nyt myös aikaisempaa selvemmin globaalista vastuuta kantava ja vaikutusvaltaa käyttävä osapuoli.
Kokonaistilanteen hahmottelu ja hallinta
Uuden tilanteen kokonaisvaikutuksia kansainväliseen järjestykseen ei ole helppoa määritellä tai ennustaa. On tarkasteltava kaikkia toisiinsa kytkeytyviä, mutta eritasoisia tavoitteita.
Ensinnäkin välittömänä tavoitteena on uusien terroritekojen estäminen ja terrorismiin syyllistyneiden saattaminen vastuuseen. Tässä on kysymys oikeuden ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta ja ihmisyyteen kohdistuvan rikoksen rankaisemisesta. Sotilaallinen toiminta perustuu itsepuolustusoikeuteen, jolle kansainvälinen yhteisö lähes yksimielisesti osoittaa solidaarisuutta YK:n peruskirjan pohjalta. Humanitaarisesta avusta on kannettava huolta ja jälleenrakennukseen on valmistauduttava Afganistanissa. YK:n turvallisuusneuvosto on julistanut kaikki kansainvälisen terrorismin teot uhaksi kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle. Niihin voidaan vastata peruskirjan valtuuttamin itsepuolustuksen ja yhteisen toiminnan keinoin.
Toiseksi on parannettava yhteiskuntien varautumista ja valtioidenvälistä yhteistyötä kansainvälisen terrorismin torjumiseksi, estämiseksi ja kitkemiseksi. Tämä strateginen tavoitte ulottuu yli äskeisten tapahtumien: se ulottuu myös turvallisuuspoliittisen toimintalinjan muokkaamiseen vastaamaan todellisia riskejä ja uhkia. Hallitukset vastaavat oman alueensa ja yhteiskuntansa turvallisuudesta, mutta kestäviin tuloksiin voidaan päästä vain laajalla kansainvälisellä yhteistyöllä, joka on ensisijaisesti muuta kuin sotilaallista.
Kolmanneksi on jatkettava ristiriitojen selvittämistä ja konfliktien rauhanomaista ratkaisemista Lähi-idässä ja muualla siitä riippumatta, kuinka suoraan tai välillisesti alueelliset asetelmat liittyvät kansainvälisen terrorismin uhkaan tai kasvuun.
Neljänneksi on pohdittava arvojärjestelmien ja kulttuurien kohtaamista, keskinäistä tuntemusta ja vuorovaikutusta kansainvälisen turvallisuuden rakennusaineksena. Kyse ei ole kahden nimenomaisen kulttuurin suhteista saatikka yhteentörmäyksestä, vaan turvallisuuden ja globaalin muutoksen yhteensovittamisesta pitkällä aikavälillä kaikkien erilaisten kulttuuripiirien kesken.
Viidentenä, kaikkeen edellä mainittuun vaikuttavana tehtävänä on vahvistaa kansainvälisen yhteistyön keskeisiä tavoitteita kuten ihmisoikeuksien kunnioittamista, köyhyyden poistamista, ympäristöuhkien torjumista ja sopimusvaraisen aseidenrajoitusjärjestelmän lujittamista. Missään niistä ei globalisaatioaikakauden kehitys ole ollut yksiselitteisen myönteistä; joissakin se on ollut selvästi kielteistä. Kaikissa on parantamisen aihetta ja sillä, että terrorismin vastainen toiminta syrjäyttäisi niitä kansainvälisen yhteistyön agendalta, olisi kielteisiä seurauksia.
Turvallisuuden perustan muuttuminen
Vanhan turvallisuuskäsityksemme taustalla – ja keskuudessamme vielä monelle historiallisen muistin lähtökohtana – on totaalisen sodan malli, josta kaikkien keinojen käyttö johti valtaviin tuhoihin ja mittaamattomiin siviiliuhreihin. Totaalisten sotien aikaa seurasi uusi, joukkotuhoaseiden aikakausi. Kauhun tasapaino esti osaltaan suursodan syttymisen, mutta turvallisuus oli kaiken aikaa epävarmalla pohjalla varustelukilpailun vuoksi. Kylmän sodan vastakkainasettelu synnytti välikäsikonflikteja, joissa periaatteet uhrattiin usein voimapolitiikalle. Samalla nousivat nationalismi, etnisyys ja kolmasmaailmalaisuus poliittisiksi ja moraalisiksi haasteiksi läntiselle maailmanpiirille.
Kylmän sodan kuvaa hallitsi sotilaallinen ja voimapoliittinen ajattelu. Samaan aikaan yhteiskunnallinen, taloudellinen ja tekninen kehitys loi uudenlaista perustaa valtioiden välisille suhteille ja turvallisuuden ja hyvinvoinnin tavoittelulle. Taloudellinen yhdentyminen ja keskinäisen riippuvuuden kasvu tuottivat vakautta ja vaurautta. Modernissa yhteiskunnassa ei omaa hyvinvointia enää edistetty aluevaltausten, siirtomaiden tai orjatyövoiman avulla. Asevarustelu ei tuonut menestystä, kuten Neuvostoliitto ja myös Yhdysvallat joutuivat toteamaan. Toisen maailmansodan häviäjävaltiot Saksa ja Japani perustivat paluunsa kansainväliseen yhteisöön vahvaan talouteen.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen turvallisuuskäsitykset ja toimintapolitiikat joutuivat uudelleenarvioitaviksi. Eräiltä osin muutokset ovat selkeitä ja peruuttamattomia. Euroopan unionin rauhanmalli, joka nojaa demokratiaan, vahvistuu Keski- ja Kaakkois-Euroopassa sekä Baltiassa. Vakaa demokratia on myös yksi Naton laajentumisen perustavoitteista. Keskenään integroituvien ja vakiintuneiden demokratioiden vyöhykkeellä eivät konfliktit ole ajateltavissa. Myös Venäjän sitoutuminen Euroopan yhtenäistymiseen vahvistaa yhteistä turvallisuutta. Laajamittaisen sodan vaara on jotakuinkin poistunut mahdollisuuksien rajoista.
Toisaalta kylmän sodan jälkeinen aika on tuonut esiin uudentyyppiset laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat. Niihin ja yleisemmin maailmanjärjestyksen murrokseen liittyi ilmiöitä, jotka ovat pakottaneet vakaatkin valtiot arvioimaan uudelleen turvallisuuspolitiikkansa toimivuutta.
Uusien turvallisuusuhkien ratkaisemiseen eivät käy sotilaalliset keinot tai sellaisten merkitys on rajallinen. Yksittäiset ihmiset kokevat, että nämä ilmiöt ovat henkilökohtaisia uhkia toisella tavalla kuin perinteiset valtioidenväliset konfliktit joillakin kaukaisilla alueilla. Poikkikansallisina uhkina ne, ei vähiten terrorismi, aiheuttavat epätietoisuutta, epävarmuutta ja pelkoa. Näihin haasteisiin ei voi vastata eristäytymällä vaan ainoastaan mahdollisimman laajalla kansainvälisellä yhteistyöllä.
Rakennettaessa yhteistä Eurooppaa ja muidenkin alueiden kehitystä demokratian, ihmisoikeuksien ja markkinatalouden perustalle on torjuttava uusien poliittisten jakolinjojen tai kehityskuilujen syntyminen tai niiden paheneminen. Haaste on maailmanlaajuinen. Terroriteot ovat rikoksia, mutta on myös kysyttävä, mikä on sellainen yhteiskunnallinen ja uskonnollinen ympäristö, jossa nuo teot saavat hyväksyntää tai tukea, tai josta niiden suorittajat ovat lähtöisin.
Euroopassa luotetaan integraation ja laajan yhteistyön voimaan. Samalla on kysyttävä, mikä on Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta käynnistyneen globalisaation turvallisuuspoliittinen vaikutus yleismaailmallisesti. Voiko globalisaatio tasoittaa poliittisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia eroja ja ristiriitoja vai kärjistääkö se niitä?
Globalisaation uhkat ja mahdollisuudet
Globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti. Se tarkoittaa meille monessa suhteessa hyvin tutun ja jo joitakin satoja vuosia sitten alkaneen talouden kansainvälistymisen jatkumista ja keskinäisen riippuvuuden kasvamista. Uutta globalisaatiossa on informaatioteknologian huikean kehityksen vauhdittama rakennemuutos teollisuuteen nojaavista talouksista jälkiteollisiin palvelu- ja tietoyhteiskuntiin, sekä uuden teknologian tuomien uusien mahdollisuuksien yhdistyminen perinteiseen kansainvälistymiseen.
Globalisaatio on paitsi väistämätön ilmiö, jolle kukaan ei voi kääntää selkäänsä, myös voittopuolisesti myönteinen asia. Kansainvälisen työnjaon syventyminen ja uusi teknologia mahdollistavat niukkojen voimavarojen tehokkaamman käytön ja hyvinvoinnin ja vaurauden lisääntymisen.
Globalisaatio rikastuttaa maailmaa kokonaisuudessaan ja sen vaurautta luovat vaikutukset ovat näkyvissä myös kehitysmaissa. Globalisaation suurin haaste on siinä, että tämä lisääntyvä vauraus jakaantuu maailmassa nyt aiempaa epätasaisemmin, sekä maitten ja alueitten kesken että niiden sisällä. Myös absoluuttinen köyhyys on kasvanut vähiten kehittyneissä maissa.
Globalisaatiohallinnan haaste on myös demokratian haaste. Mitä vanhempi ja vakiintuneempi demokratia, sen enemmän tuntuvat ihmiset kokevan asioiden karanneen, ei vain tavallisten ihmisten vaan myös heidän parlamentteihin valitsemiensa edustajien ja koko demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin. Tämä huoli tunnetaan myös Suomessa, vaikka kuulummekin globalisaatiossa kiistattomiin menestyjiin.
Globalisaatiohallinnassa on kyse sekä politiikan menetelmistä – ylikansallisen demokratian kehittämisestä – että sen sisällöstä. Globaaliin kehitykseen tulee vaikuttaa ihmisoikeuksien vahvistamiseksi, voimavarojen epätasaisen jakautumisen tasapainottamiseksi, köyhyyden vähentämiseksi ja niin ekologisesti kuin taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen aikaansaamiseksi kaikkialla maailmassa. Tämä on edellytys myös maailmanlaajuisten turvallisuushaasteiden menestykselliselle kohtaamiselle, mukaan lukien terrorismin poisjuuriminen.
Kansainvälinen terrorismi on uhka ihmisoikeuksille, demokratialle ja oikeusvaltiolle ja sen torjunnan tulee olla yksi keskeisistä yhteistyövaraisen turvallisuuspolitiikan tavoitteista. Meidän on sekä puheillamme että teoillamme torjuttava käsitystä, että kyse olisi lännen ja islamin tai ylipäätään kulttuurien välisestä vastakkainasettelusta.
Poliittinen islam lisää jalansijaansa arabimaissa ja muualla islamilaisessa maailmassa. Islam ei ole kuitenkaan yhtenäinen ja se käy omaa sisäistä aatekamppailuaan. On ensisijaisesti islamin yhteiskuntien tehtävä tarjota viime aikoina levinneille fundamentalistisille suuntauksille rakentava näköala sekä eristää ja torjua väkivaltaa ajavat tai yhteistyön ja rinnakkainolon torjuvat opit. Poliittisten ja taloudellisten uudistusten kautta on tarjottava vaikuttamisen kanava ja vaihtoehto katujen politiikalle. Uskonnollisten ja yhteiskunnallisten kulttuuripiirien eroja ei voi poistaa poliittisilla ratkaisuilla, mutta tulevaisuutta voidaan rakentaa paremman tuntemuksen ja vuoropuhelun ja sitä kautta syntyvän yhteistyön varaan.
Syyskuun 11. päivän iskusta vastuullisen terroristiverkoston vihaan ja kaaokseen perustuva maailmankuva on ymmärryksen ja rakentavan vuoropuhelun ulottumattomissa. Siihen on käytettävä itsepuolustuksen mukaisia voimakeinoja ja oikeudelliseen vastuuseen viemistä. Samalla on poliittisilla, taloudellisilla ja humanitaarisilla keinoilla vähennettävä kansainvälistä ja kansallista eristymistä ja epätasa-arvoa, joka luo pohjaa terroritoimien tekijöille osoitetulle ymmärrykselle.
Kansainvälisellä tasolla väkivaltaoppien kasvualustan poistamiseksi tarvitaan yhteisyyteen tähtääviä keinoja. Maailman jakautuminen olisi nimenomaan terroristien tavoitteiden mukaista.
Terrorismin vastainen taistelu
Terrorismi ei ole noussut tyhjästä kansainvälisen turvallisuuspolitiikan keskiöön. Aiemmin koetun terrorismin mitat ylittäneet iskut USA:ssa ovat havahduttaneet ottamaan joukkotuhoaseiden leviämisen uhan entistä vakavammin, jotta niitä ei joudu terroristien käsiin. Monet terrorismin kohteeksi joutuneet valtiot ovat aiemmalla valikoivalla politiikallaan olleet tarkoittamattaan edistämässä nykyaikaisen teknologian ja mahdollisesti myös joukkotuhoaseiden päätymistä tulevien terroristien käsiin.
Haasteeseen on vastattava harkitusti, tehokkaasti ja pitkäjänteisesti. Voimakeinojen käytön perusteiden on oltava selkeät ja kestävät. Sotilaalliset iskut Osama bin Ladenia ja al-Qaidaa sekä sitä tukevaa Talibania vastaan Afganistanissa ovat rajoitettu ja kohdennettu toimi terrorismin vastaisessa kamppailussa. YK:n turvallisuusneuvosto on yksimielisesti hyväksynyt ja oikeuttanut ne itsepuolustukseen kuuluvina vastaiskuina. Yhteistyö neuvoston ja sitä kautta koko jäsenistön kesken on ollut tiivistä ja yksimielistä. Peruskirjan tarkoitusperät ovat heijastuneet näissä ratkaisuissa.
Voimankäytön hyväksyttävyys edellyttää, että se on uhkaan nähden suhteellista ja kohdistettu sotilaallisiin kohteisiin, minkä myös Yhdysvallat liittolaisineen on asettanut toimintaperiaatteiksi. Tavoitteena on tuhota terroristijärjestön ja sitä tukevan hallinnon kyky uusiin tekoihin. Mikäli voimankäytön tavoitteet tai kohteet laajenevat, sille tarvitaan pitävät ja hyväksyttävät perusteet ja siihen tulee hankkia oikeutus turvallisuusneuvoston vastaavan harkinnan pohjalta.
Suomi on YK:n turvallisuusneuvoston päätösten pohjalta ja Euroopan unionin yhteisen kannan mukaisesti pitänyt vastatoimia perusteltuina. Suomi on tasavertaisesti ja täysimittaisesti sitoutunut terrorismin vastaiseen yhteistyöhön unionin puitteissa ja laajemmin YK:ssa. Sitoumuksemme ovat ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjamme mukaisia eivätkä vaikuta sotilaalliseen liittoutumattomuuteemme niin kuin sen olemme määrittäneet ja rajanneet.
Suomi ei ole puolueeton tai sivustakatsoja, vaan osallistuu kansainvälisen turvallisuuden ja oikeusjärjestyksen vahvistamiseen. Kyse on kaikkien ihmisten oikeudesta elämään ilman pelkoa. Kansainvälisen yhteistyön avulla voimme parhaiten vastata oman maan, yhteiskunnan ja kansalaisten suojaamisesta ja hyvinvoinnin turvaamisesta.
Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä on neuvoteltu 12 terrorismin torjuntaan liittyvää yleissopimusta ja neuvoteltavana on yleinen terrorisminvastainen sopimus, joka etenee terrorismin yhteisessä määrittelemisessä ja vahvistaa erillisten sopimusten tehoa. Suomi on ratifioinut suurimman osan terrorismia koskevista kansainvälisistä yleissopimuksista ja valmistautuu ratifioimaan muutkin, ennen muuta terrorismin rahoituksen vastaisen sopimuksen.
YK:n turvallisuusneuvoston kattava päätöslauselma (1373) terrorismin ja erityisesti sen rahoituksen vastaisista toimista luo jäsenmaita sitovan velvoitteen, jonka toteutumista neuvosto suoraan valvoo erityisessä komiteassa. Tärkeimpiä käytännön seurantatoimia ovat Yhdysvaltain omien sisäisten toimien ohella Euroopan unionin päätökset, joilla Tampereen Eurooppa-neuvostossa vuonna 1999 tavoitteeksi asetettuja yhteisiä toimia kiirehditään ja tehostetaan sisä- ja oikeusasioiden alalla. Yhtä lailla keskeisiä ovat myös Eurooppa-neuvoston jäsenmaiden toteutettaviksi hyväksymät uudet toimet, jotka koskevat terrorismin vastaisen lainsäädännön harmonisoimista ja epäiltyjen tutkintaa ja luovuttamista. Kiireisimmät ja välittömästi vaikuttavat toimet koskevat terrorismin rahoituksen ja siihen kytkeytyvän rahanpesun estämistä.
Poliisin (Europol), turvallisuuspoliisin, tiedustelun, oikeus- ja syyttäjälaitoksen (Pro- Eurojust) ja rahaliikenteen valvonnan aloilla unioni tiivistää yhteistyötä terroristiverkostojen torjumiseksi ja purkamiseksi. Tätä turvallisuusperusteista yhteistyötä ei tule kuitenkaan kehittää harkitsemattomissa kriisitunnelmissa. Toimien oikeutuksen ja uskottavuuden takaamiseksi on olennaista, että turvallisuuden parantaminen soveltuu yhteen kansalaisvapauksien, yksityisyyden suojan ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen kanssa. Suomella tai unionilla ei ole tarvetta eikä mitään syytä kaventaa perusoikeuksia, sillä ne ovat vahvuuksia yhteiskuntaan kohdistuvien riskien torjunnassa. On ymmärrettävää ja välttämätöntä, että muutoksia harkitaan hyvin huolellisesti kaikissa kansallisissa parlamenteissa .
Ulkosuhteiden hoidossa tarvitaan tiivistä koordinointia hallinnon haarojen kesken. Kansallisen varautumisen strategiaa kehitetään ja päivitetään turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon pohjalta.
Turvallisuuspoliittinen yhteistyö, Suomi ja EU:n rooli
Suomen turvallisuuspolitiikka on kehittynyt kylmän sodan jälkeisessä kansainvälisessä murroksessa omalta pohjaltaan. Jäsenyys YK:ssa ja puolueettomuuspolitiikka loivat perustan ja perinteen Suomen rakentavalle kansainväliselle roolille. EU:n jäsenyys on tuonut Suomen uuteen asemaan. Joudumme ottamaan kantaa käytännöllisesti katsoen kaikkiin kansainvälisten suhteiden kysymyksiin. Osallistuminen unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan tuo eteemme myös kansainvälisiä ongelmia, joissa on tehtävä vaikeita poliittisia valintoja. Näillä EU:n ratkaisuilla on kauaskantoisia poliittisia ja käytännön vaikutuksia.
Toimiminen EU:ssa on kehittänyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Se on laajentanut suomalaisten maailmankuvaa ja tehnyt meistä yhteisen turvallisuuden tuottajan ja politiikan linjoittajan unionissa.
Euroopan unionin tulee toimia tehokkaasti niillä aloilla, joilla sen vahvuudet ovat ilmeisimmät ja koetelluimmat. Unionin siviili- ja sotilaallinen kriisinhallintakyky yhdistyneenä sisäisen turvallisuuden vahvistamiseen sekä poliittisten, humanitaaristen ja taloudellisten välineiden käyttöön lisää sen vastuuta laajan turvallisuusajattelun toteuttajana. Unionin pitää pyrkiä vahvistamaan kansainvälistä oikeusjärjestystä ja kestäviä ratkaisuja avoimiin, vaikeisiin ja pitkäaikaisiin ristiriitoihin, joihin liittyy uskonnollisia, etnisiä ja ideologisia aineksia.
EU:n ja Yhdysvaltain välinen transatlanttinen suhde on saanut aiempaa enemmän turvallisuuspoliittista sisältöä ja merkitystä. Unioni on käyttänyt yhteistä poliittista, humanitaarista ja taloudellista toimintakykyään alueellisia konflikteja koskevissa ratkaisuyrityksissä ja vakauspoliittisissa toimissa alueilla, joilla Yhdysvalloilla on tärkeitä strategisia etuja ajettavanaan. Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan rakentaminen ja kriisinhallintakyvyn valmistuminen on tuonut sen toimijaksi alalle, jolla Yhdysvalloilla ja NATO:lla on ollut yksinomainen johtoasema.
EU:n solidarisoituminen Yhdysvaltain kanssa yhteistoiminnassa kansainvälisen terrorismin estämiseksi ja torjumiseksi on ollut tärkeätä myös siksi, että siten olemme sitomassa Yhdysvaltoja monenkeskiseen yhteistyöhän ja kansainvälisen yhteisön vahvistamiseen.
Yhteistyö tiivistää Euroopan ja Yhdysvaltain suhteita turvallisuuspolitiikan alalla ja muokkaa niiden sisältöä. Yhteiset kokemukset lähentävät arvioita siitä, miten kansainvälistä turvallisuutta voidaan vahvistaa. Keskinäisen riippuvuuden kasvu on molemminpuolista. VaikkaYhdysvallat säilyttää johtoasemansa, on sen sitoutuminen monenkeskiseen yhteistyöhön ja YK:n määrittämään toimintojen oikeutukseen tärkeätä ja unionin etujen ja tavoitteiden mukaista.
Euroopan – niin NATO:n rauhankumppanuuden puitteissa kuin EU:n johdollakin – on tulevaisuudessa kannettava suurempaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta, kuten Balkanin kriisinhallinnan ja vakauttamisen jatkotyöstä. EU:n on saatettava siviili- ja sotilaallinen kriisinhallintakykynsä toimintavalmiiksi uskottavasti ja suunnitelmiensa mukaisesti. Kriisinhallinnan tehtäviä ei ole tarvetta muuttaa nykyisessä tilanteessa, sillä terrorismin torjunta kuuluu muutoinkin unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja sen välineiden piiriin.
Painopisteen muutos Euroopassa ei tarkoita sitä, että EU ja Yhdysvallat ryhtyisivät työnjakoon, jossa unioni jäisi eurooppalaiseksi toimijaksi ja Yhdysvallat ottaisi globaalin toimijan tehtävät. Suurvaltasuhteiden uuden vaiheen ja uudenlaisen turvallisuustietoisuuden vallitessa EU:n globaali rooli kasvaa entisestään.
Unionin on suhteissaan kolmansien maiden kanssa kannettava entistä suurempaa huolta siitä, miten ne suhtautuvat kansainvälisen terrorismin torjuntaa koskeviin velvoitteisiinsa samoin kuin joukkohotuhoaseiden leviämisen estämiseen sekä aseidenvalvontaan yleensä ja asekaupan rajoittamiseen.
Unionin on Yhdysvaltain rinnalla tehokkaasti jatkettava työtä Lähi-idän konfliktin rauhanomaisen ratkaisun etsimisessä ja kestävän vakauttamisen käynnistämisessä. EU:n on oltava keskeisenä vastuunkantajana Afganistanin ja sen naapurialueiden humanitaarisen kriisin hallinnassa, myös saattamassa YK:n johdolla Afganistania takaisin kansainvälisen yhteisön piiriin osana kriisin ratkaisua. Unioni on antamassa entistä voimakkaamman panoksen myös Keski-idässä ja Etelä-Aasiassa käyttämällä poliittisia, taloudellisia ja humanitaarisia resurssejaan rauhanomaisen muutoksen edistämiseksi.
Vaikutukset Venäjän asemaan
Yhdysvaltain ja Venäjän lähentyminen terrorismin vastaisessa toiminnassa näkyy muun muassa siinä, miten Venäjän pitkäjänteinen pyrkimys päästä tasavertaisena suurvaltana vaikuttamaan Euroopan ja kansainvälisen turvallisuuden ratkaisuihin on saanut uutta vastakaikua Yhdysvaltain ja NATO:n piirissä. Venäjä on pystynyt tuomaan yhteistyöhön omia panoksiaan. Merkittävä geopoliittinen muutos on Venäjän ja Yhdysvaltain samansuuntainen yhteistyö Keski-Aasian maiden kanssa.
Uudenlainen tietoisuus haavoittuvuudesta säilyttää epäilemättä ohjuspuolustuksen Yhdysvaltain turvallisuustavoitteissa, koska se liittyy sekä kansainvälisen terrorismin vastaiseen toimintaan että kotimaan turvallisuuden vahvistamiseen. Ohjuspuolustuskysymyksessä pyritään kuitenkin yhteisymmärrykseen Venäjän kanssa.
NATO säilyttää laajentumisen ohjelmassaan. Samalla se pyrkii antamaan Venäjälle lisää osallistumisen ja vaikuttamisen kanavia, vaikka ei luovukaan itsenäisestä päätöksenteostaan. Tässä yhteydessä on virinnyt uudelleen keskustelu Venäjän mahdollisesta NATO-jäsenyydestä, mikä muuttaisi liittokunnan perusolemusta.
Myös Euroopan unioni on vahvistanut turvallisuuspoliittista yhteistyötä Venäjän kanssa. Siinä käsitellään kansainvälisen tilanteen keskeisiä ja vaikeitakin kysymyksiä ja tavalla, joka pohjustaa tehokasta käytännön yhteistyötä.
Venäjän tahto ja mahdollisuus kantaa keskeisellä tavalla vastuuta on tärkeää ja myönteistä kansainvälisen turvallisuuden vahvistamisen kannalta. Venäjä on etsinyt rooliaan ja identiteettiään koko kylmän sodan jälkeisen ajan. On tärkeää, että se löytää paikkansa demokraattisten maiden yhteisössä yhteisten arvojen ja periaatteiden puolustamisessa ja edistämisessä. Siihen on nyt uusia mahdollisuuksia, jotka saattavat tukea myös Venäjän sisäistä uudistuskehitystä.
Venäjä on edellyttänyt, että Tshetshenian konflikti nähdään osana taistelua kansainvälistä terrorismia vastaan. On ilmeistä, että terroristien kansainväliset verkostot ulottuvat Tshetsheniaan. Niiden torjuminen on kuitenkin erotettava pyrkimyksestä ratkaista poliittisesti Tshetshenian asemaa Venäjän yhteydessä koskeva konflikti mahdollisimman nopeasti, ilman enempää väkivaltaa ja Euroopan yhteisten ihmisoikeusperiaatteiden mukaisesti. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:in ja Euroopan neuvoston toiminta Tshetsheniassa samoin kuin muu kansainvälinen tuki on hyödyllistä, jotta tämä vaikea kysymys saataisiin ratkaisuun.
Suomen toimintalinja EU:n ja NATO:n laajentuessa
Suomeen ei kohdistu erillistä uutta turvallisuusuhkaa eikä kansainvälinen asemamme ole joutunut koetukselle. Uusi tilanne asettaa kuitenkin entistä suuremmat vaatimukset toimintakyvyllemme. Lähialueellamme keskeiset muutokset liittyvät EU:n ja NATO:n laajentumiseen Euroopan yhteisen turvallisuusjärjestyksen osana.
EU:n laajentuminen on tärkein keino lähialueemme turvallisuuden ja vakauden lujittamiseksi. On tärkeätä, että laajentuminen pysyy aikataulussaan. Samalla on otettava huomioon se, että sisäistä turvallisuutta ja yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevat vaatimukset kasvavat niin nykyisten kuin tulevienkin jäsenten kohdalla.
Pohjoinen ulottuvuus antaa EU:n ja Venäjän suhteille konkreettista sisältöä. Se sitoo ne yhteen Euroopan poliittisen ja taloudellisen tulevaisuuden rakentamisessa. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa yhteistyö saa lisää merkitystä, kun EU:n kriisinhallintakyky tulee toimintavalmiiksi.
NATO:n päätös soveltaa perussopimuksensa 5. artiklaa on ennen muuta poliittinen, ja järjestön rooli sotilaallisessa vastatoiminnassa on marginaalinen. Terroriteon toteaminen hyökkäykseksi pakottaa liittokunnan sopeutumaan uuteen turvallisuusympäristöön ja hakemaan uusia vaikutuskeinoja. Tässä suhteessa NATO:n muutokset jatkuvat edelleen.
EU:n ja NATO:n jäsenyysehdoissa on perustaltaan sama demokratian vaatimus. EU:n jäsenehdokkaat joutuvat unionin tuella käymään läpi perinpohjaisen sopeutumisen perussopimusten poliittisiin ja taloudellisiin määräyksiin. Voidaan sanoa, että NATO laajentuu niiden maiden keskuuteen, jotka unionin ohjelmien tukemina ovat saavuttamassa tai saavuttaneet sen poliittiset ja muut ei-sotilaalliset jäsenyysehdot. Tässä mielessä EU:n ja NATO:n laajentuminen tukevat toisiaan.
NATO päättää seuraavasta laajentumisestaan todennäköisesti Prahan huippukokouksessa ensi vuonna. NATO:n jäsenyyttä hakeneiden Viron, Latvian ja Liettuan kansainvälisen aseman vahvistuminen siten, että ne voivat toteuttaa pitkäaikaisen turvallisuuspoliittisen valintansa, on sopusoinnussa Suomen turvallisuusetujen kanssa. Lähialueiden vakaudelle on tärkeätä myös se, että Baltian maiden ja Venäjän suhteet normaalistuvat täysin ja ne saavat käyntiin hyödyllisen keskinäisen yhteistyön.
Venäjän ja Yhdysvaltain lähentyminen merkitsee sitä, ettei NATO:n laajentuminen välttämättä rasita niiden keskinäisiä suhteita tai Venäjän ja NATO:n tehostuvaa yhteistyötä. Laajentuminen on kuitenkin niin merkittävä askel, että se edellyttää eri puolilla toimia vakauden ja poliittisen luottamuksen vahvistamiseksi.
Suomi jatkaa aktiivista panostaan Itämeren alueen turvallisuuden ja vakauden kehittämisessä EU:n ja NATO:n laajentuessa. Keskeistä on yhteistyö erityisesti Ruotsin kanssa, jonka kanssa jaamme samankaltaisen turvallisuuspoliittisen aseman ja ajattelun. Olemme myös Venäjän ja Yhdysvaltain kanssa läheisessä yhteistyössä, vahvistamme EU:n roolia alueella ja jatkamme kumppanuusyhteistyötä NATO:n kanssa.
Suomen ja muiden pohjoismaiden erityisasema Baltian maiden turvallisuuden tukijoina muuttuu, kun ne liittyvät NATO:oon ja kun liittolaiset ottavat ensisijaisen vastuun uusien jäsenten tukemisesta. Tästä riippumatta Baltian maiden ja Pohjoismaiden yhteistyö tiivistyy entisestään EU:n laajentuessa.
Suomen suhteet NATO:on rakentuvat sotilaalliselle yhteistyölle, joka liittyy kriisinhallintaan, ja jäsenyysoptiolle, joka perustuu ETYJ:in valinnavapauden periaatteelle ja Washingtonin sopimuksen määräyksille. Kummallakin pilarilla on itsenäinen merkityksensä Suomen turvallisuuspolitiikassa. NATO:n näköpiirissä oleva laajentuminen ei vähennä niiden toimivuutta.
NATO:n avointen ovien politiikan jatkuminen on tärkeätä valinnanvapauden periaatteelle ja jäsenyysoptiolle. Suomi jatkaa NATO:n kanssa läheistä yhteistyötä, joka kehittää kriisinhallintavalmiuksia ja myös kansallista puolustuskykyämme. Suomen suhtautuminen kysymykseen NATO:n jäsenyydestä määräytyy sotilaallisesta turvallisuustarpeesta ja nojaa suomalaisten poliittiseen tahtoon. Tältä pohjalta sotilaallisen liittoutumattomuuden linja palvelee edelleen parhaiten Suomen etua.
Suurten muutosten jatkuessa kansainvälisessä turvallisuusympäristössämme on perusteltua, että myös NATO-suhdettamme arvioidaan aika ajoin. Vuoteen 2004 ajoittuva seuraava turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko on luonteva yhteys tällaisen arvion tekemiseksi, joskin asialle jo pitkään omistautunut ”Päivälehden piiri” pitää kyllä huolen siitä, ettei asia pääse välillä unohtumaan. Mitään sellaista oleellista uutta, joka nyt antaisi aihetta uudelleenarviointiin, ei mielestäni ole näköpiirissä.
Pidän joka tapauksessa selvänä, että Suomen NATO-jäsenyys voi toteutua vain, jos se saa myös enemmistön kansanäänestyksessä. Muu menettely horjuttaisi vakavasti jo muutenkin kovia kokenutta kansalaisten luottamusta demokratiaan ja poliittisen eliitin kykyyn ja haluun toimia kansalaisten odotuksia vastaavalla tavalla.
Yhteistyövaraisen turvallisuuden rakentaminen vaatii jatkossa entistä enemmän poliittista tahtoa ja uusiutumiskykyä. Sen ovat viime aikojen dramaattiset ja traumaattiset tapahtumat osoittaneet. Suomen on oltava mukana turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittämisessä globaalilla tasolla, Euroopassa ja lähialueella.
Lähialueellamme olemme mukana luomassa vakautta EU:n ja NATO:n laajentuessa ja ryhtyessä entistä läheisempään yhteistyöhön Venäjän kanssa. EU:n kautta olemme mukana yhteisessä toiminnassa, joka on keskeistä uusien turvallisuusuhkien hallinnalle, alueellisten ristiriitojen ratkaisemiselle ja maailmanjärjestyksen kehitykselle. YK:n roolia olemme vahvistamassa globaalisaation toimintakehyksenä. Suomen kansainvälisen sitoutumisen aste on korkea, mutta sen tehokkuutta on jatkuvasti arvioitava ja kehitettävä, mistä viimeaikaiset tapahtuvat ovat vakuuttavana muistutuksena.
Mitä kriisinhallinta edellyttää?
Kansainvälisen kriisinhallinnan tarpeesta ja tehtävistä voi mielestäni tehdä nyt ainakin seuravia johtopäätöksiä.
Ensinnäkin yhtäkään kriisipesäkettä ei tule jättää kiehumaan omassa liemessäään. Kansainvälisen yhteisön tulee YK:n kautta tai sen valtuuttamana puuttua kaikkiin kriiseihin, ei vain sotilaallisiin konflikteihihin, vaan myös niitä edeltäviin kriiseihin, oli kysymys sitten etnisistä tai muista kiistoista, jatkuvista ja rakenteellisista ihmisoikeusrikkomuksista tai luonnonkatastrofien aiheuttamasta yhteiskuntajärjestyksen romahduksesta. Puuttumattomuus ja piittaamattomuus merkitsevät aina inhimillisten kärsimysten jatkumista. Samalla aiheutetaan riski konfliktien laajentumisesta eri tavoin jopa maailmanlaajuisiksi turvallisuusuhiksi.
Toiseksi sotilaallinen voimankäyttö, joka voi usein olla välttämätöntä ja oikeutettua, ei koskaan ole riittävä ratkaisu konflikteihin. Sotilaalliseen voimaan ei tule turvautua ilman sitoutumista myös tarvittaviin humanitäärisiin, jälleenrakennus- kehitysyhteistyö- ja/tai siviilikriisinhallintatehtäviin.
Kolmanneksi juuri siviilikriisinhallintavalmiuksia on nyt erityisesti kehitettävä käytettäväksi joko yhdessä sotilaallisen kriisinhallinnan kanssa tai myös erikseen, parhaassa tapauksessa ehkäisemään konflikteja ennalta. YK:n sekä EU:n ja muiden alueellisten järjestöjen valmiudet tähän ovat toistaiseksi surkeasti alimitoitettuja.
Neljänneksi on varauduttava siihen, että tämä kaikki tulee maksamaan paljon enemmän kuin mihin toistaiseksi on varauduttu. Lyhyellä aikavälillä on toki Afganistaniin ja sen naapurimaihin luvattu EU:stakin yli 300 miljoonaa euroa. Siitä on kyetty käyttämään vasta hyvin pieni osa, mutta lasku tulee nousemaan. Tätä apua Afganistaniin ei voi rahoittaa siirtämällä voimavaroja kehitysyhteistyöbudjeteissa momentilta toiselle. Eurooppa-neuvosto antoi Göteborgin kokouksessaan lupauksen EU-maiden kehitysyhteistyöpanoksen nostamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Lupaus on nyt lunastettava, samalla kun tiedämme laskun sekä sotilaallisesta että siviilikriisinhallinnasta nousevan.
