Arvoisat seminaarin osanottajat!
Ulkoministerille lienee sallittua käsitellä Helsinkiä niin kuin valtaosa ihmisistä maamme rajojen ulkopuolella tekee, sikäli kun ovat Helsingistä kuulleet, toisin sanoen Suomen pääkaupunkina ja ainoana edes minimaaliset metropolialueen mitat täyttävänä kaupunkikes-kuksena. Helsingin hallinnollisesta asemasta, rajoista ja seutuyhteistyöstä heillä ei ole tietoa, mutta ei erityistä kiinnostusta eikä tarvettakaan tietää, ellei tiedon puute heidän asioimistaan Suomessa ja Suomen kanssa haittaa.
Katselin itse aikanaan pitkään tämän seutuyhteistyön ongelmia sisältäpäin, eikä se nyt ulkopuolelta tarkasteltuna edelleenkään ihan ongelmattomalta näytä. Parannustakin on saatu, mutta kuten Euroopan unionin suhteen, olen valmis tukemaan kaikkia hyviä esityksiä myös seudullisen yhteistyön laajentamiseksi ja syventämiseksi.
Tunnemme kaikki Helsingin asuntopulan ja asumisen ongelmat. Asumiskustannukset, vuokrat ja hinnat ovat jälleen viime vuosina nousseet vauhdikkaasti. Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen hakija-jonot ovat pitkiä ja piteneviä. Rakennus- ja rakennuttajayrityk-set parantelevat tyytyväisinä taseitaan markkinoiden ylikuumentu-mistilanteessa. Tämä ei ole uusi eikä ennakoimaton tilanne, vaan pääkaupunkiseudul-la säännöllisesti toistunut kehitys taloussuh-danteiden huippuvai-heessa.
Viime keväänä julkistettiin valti-on sekä pääkaupunkiseudun ja kehyskuntien edustajien neuvottelema asuntopoliittinen yhteis-toi-minta-asiakirja. Ensi lukemalta asiakirja vaikuttaa lupaavalta. Arvovaltaiset allekirjoittajat, viisi ministeriä ja kahdeksan kaupungin- ja kunnanjohtajaa, ovat nostaneet YTV-alueen ja kehys-kuntien yhteisen vuotuisen asuntotuotannon tavoitteeksi todelli-sen tar-peen realistisen arvion pohjalta 13 000 asuntoa, joiden tulisi jakaantua tasaisesti omistus-, asumisoikeus- ja vuokra-asuntoi-hin.
Nämä asiakirjassa sovitut tavoitteet asuntotuotannon määrästä ja sosiaalisesta painotuksesta ovat kiitettäviä. Itse asiassa ne ovat niin kun-nianhimoisia ja kauaskantoisia, että en oikein pysty-nyt uskomaan siihen, että ne vielä asiakirjassa sovituilla kei-noilla ja sen valmiste-lu-työtä leiman-neella epäile-vällä sitou-tunei-suuden asteella voisi-vat läheskään toteutua.
Luonnehdinkin asiakirjaa jo heti tuoreeltaan laihaksi sovuksi, josta ei edes voinut sanoa varmuudella, että se oli lihavaa riitaa parempi. Sovun laihuudesta vallitsi koh-tuullisen laaja yksimie-li-syys. Ikävämpi asia on, ettei sovun vaihtoehdoksi jäänyt riita sekään olisi ollut kuin enintään aika laihanpuo-leinen ja lyhytai-kainen sanasota.
Kun samalla joukolla kokoonnuttiin joulukuussa tarkistamaan, mitä asiakirjan toteuttamiseksi oli saatu aikaiseksi, jouduimme to-teamaan, että todellisuudessa asuntotuotanto on jäämässä tasolle, joka hädin tuskin riittää kattamaan täällä jo asuvan väestön tiedossa olevat tar-peet. Tilaisuuden tunnelma kertoi lähinnä puolin ja toisin vallalla olevasta alistuneisuu-desta vallitsevaan oloti-laan.
Voimakkaammin ja oikeu-tetummin ilmaistuna kyse on kriisi-tietoi-suu-den puut-tees-ta. Harvassa ovat olleet kuntapuolen puheenvuorot, joissa olisi edes oltu kovin huolestuneita asiasta. Kauppakamari-kin on hahmottunut kuntia voimakkaampana vuokra-asuntotuotannon puolestapuhujana, mikä saattaa kertoa globalisoitumiseen liittyvi-en metropo-likehityshaasteiden kuntia aktiivisempana ymmärtämise-nä.
Kunnissa puolestaan ollaan yhteisöverotuottojen kiihottamina kiinnostuneita yrityksistä, mutta vähemmän siitä, mistä ne saavat työvoimansa. Työvoima eli ihmiset ovat sillä tavoin hankalia, että he tarvitsevat myös palveluja, joiden tuottamiseen voimava-rat ovat kiven alla. Pahimmillaan asukasluvun kasvu voidaan nähdä palvelutuotannon mahdollisuuksien vaarantajana, ainakin silloin, jos kyse on muusta kuin niin sanotuista hyvistä veronmaksajista, joiden taas ei uskota tarvitsevan vuokra-asuntoja.
Haasteenamme eivät ole vain asuntotuotannon riittämättömyys kysyn-tään nähden ja asuntojen hintakehitys, vaan laajemmin Suomen ainoan metropolialueen liikenteellisen, toiminnallisen ja sosi-aalisen hajaantumisen uhka. Jos siihen ei osata vastata, saamme varautua kohtaamaan edes-sämme kaikki ne moninaiset suurkaupunki-alueiden ongelmat ja kriisit, joista valtaosa maailman kasvavista metropoleista kärsii.
Se tarkoittaisi silloin sitä, että pääkaupunkiseudun asunto-tuotanto jää niin pieneksi, että se hädin tuskin riittää tyydyt-tämään täällä jo asuvan väestön ennakoidut tarpeet. Muuttoliik-keelle ei jäisi tilaa muuten kuin asuntokurjuuden kärjistymisen kautta. Muuttoliik-keen rajoit-taminen tällaisella tavalla ei ole kenenkään etua palvele-vaa aluepolitiikkaa vaan osoitus sen puut-teesta.
Tällainen pääkaupunkiseutua kuristava kehitys uhkaa koko Suomen talouskasvua ja menes-tystä. Tälläkin seudulla tunnustamme tarpeen tukea nykyistä tehok-kaammin vahvo-jen ja kilpailuky-kyisten kasvu-keskusten menes-tystä muualla Suo-messa tavalla, joka myös helpottaa tänne suuntautuvaa painetta. Se ei kuitenkaan poista tarvet-ta varautua myös pääkaupun-kiseu-dun kasvuun.
Yhteistoiminta-asiakirja tarjoaa puutteineenkin edelleen pohjan, jolla voimme valtion ja kuntien yhteistyöllä tarttua haasteisiin. Toteutuessaankin asiakirja on vasta alku yhteistyölle, jonka tulee jatkok-seen saada myös uusia sopimuksia. Jatkotyöhön olisi ryhdyt-tävä mahdol-lisim-man pikaises-ti, sillä ongelmat eivät ratkea itsestään.
Näin todetessani en ole osoittamassa sormella kuntaosapuolta, vaan yhtä paljon myös valtiota. Valtiolta voi yhtä lailla edellyttää sitoutumista seudun ongelmien ratkaisemiseen. Valtion panostus liikenne- ja palveluinvestointeihin on sitä helpompi perustella, mitä paremmin ne tukevat yhdyskuntarakenteen eheyttämistä ja kestävää kehitystä.
Erityisen tärkeätä on, että valtio maanomistajana tuntee yhteiskunnallinen vastuunsa yhteisten tavoitteiden ja sosiaalisen asuntototuotannon toteuttamisessa. Arvonnousulla rahastaminen ei sovi julkisen vallan maanomistajarooliin, kun sen samanaikaisesti tulee estää yksityisestä keinottelusta syntyvät ongelmat.
Oma ajankohtainen kysymyksensä on, jälleen kerran, kuntatalouden ja valtiontalouden suhteiden uudelleenjärjestely. Helsinki ja Espoo ovat olleet valppaina ja nähneet selvitysmies Pekkarisen ehdotukset potentiaalisena uhkana.
Ehdotuksissa on varmasti tarkastelemisen varaa, mutta näen reaktioissa silti vahvaa hätävarjelun liioittelua. Sen sijaan näen kuntatalouden ja sitä kautta koko suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan yllä paljon suuremman uhan sen seurauksena, mitä kuntatalouden koros-tunut riippuvuus yhteisöverotuotosta merkitsee. Nyt olisi ehkä viimeisiä ajankohtia puuttua tähän todelliseen ruutitynnyriin kuntien kellarissa, mihin Pekkarisen esitykse-t eivät tuo ratkaisua.
Ottaen huomioon kuntien tehtävän sosiaalisten, terveydellisen ja koulutuksellisten perus- ja hyvinvointipalvelujen tuottajana olisi niiden tulopohjan oltava mahdollisimman vakaa. Suhdannepolitiikan hoito kuuluu valtion, ei kuntien tehtäviin. Siten kun-tien liiallinen riippuvuus kaikkein suhdanneherkimmästä verotu-losta eli yhteisöverosta voi seuraavan taantuman alkaessa muodos-tua kohtalokkaaksi koko hyvinvointiyhteiskunnalle.
Kuntien elinkeinopoliittisen vireyden ylläpitämiseksi on hyvä, että niillä on vastaisuudessakin jokin nykyistä pienempi osa yhteisöverotuotosta kiihokkeenaan. Mutta muutoin on perusteltua, että kuntien yh-teisöverotulot siirtyisivät pääosin valtiolle sitä vastaan, että valtiolta siirtyisi samassa määrin vähemmän suhdanneherkkiä tuloja.
Arvoisat kuulijat!
Vaikka epäilen, etteivät juuri ulkoministerin tehtävät yksinomaan ole syynä siihen ,että olen saanut kunnian esittää seminaarille valtiovallan tervehdyksen, on se nykyisin vähemmän outoa kuin joskus aikaisemmin. Tunnettua fraasia soveltaen alkaa myös ulkopolitiikan ja kaupunkipolitiikan raja usein olla veteen piirretty viiva.
Globalisoituvassa ja yhdentyvässä maailmassa vahvat kaupunkiseudut tulevat olemaan yhä enemmän niitä, jotka määrittelevät taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivat kansallisista rajoista piittaamatta ja usein ne ylittäen.
Helsinki on jo kohtalaisen vanha kaupunki, mutta globalisoitumi-sen näkökulmasta se on vasta nyt kehittymässä todelliseksi metro-poliksi, jonka rooli ei määräydy yksin sen kautta, että se on Suomen pääkaupunki ja hallinnon keskus.
En tarkoita, että Helsingin tulisi vaihtaa roolinsa Finlandin pääkaupunkina Nokialandin pääkeskukseksi. Näen Helsingin tulevaisuuden nimenomaan monipuolisena niin hallinnon, kaupan, rahoituksen, osaamisen kuin kulttuurin keskuksena, joka on reaaliaikaisesti verkostunut muiden kaupunkikeskusten ja metropolialueiden kanssa ja toimii erilaisten vaikutteiden, osaamisen ja yrittämisen kaksisuuntaisena välittäjänä koko Suomen hyväksi.
