Tulen puheenvuorossani ensin tarkastelemaan taustaa, jolta Suomi ja muut pohjoismaat ovat mukana eurooppalaisessa rakennustyössä. Käsittelen sen jälkeen ajankohtaisia laajentumis- ja HVK-kysymyksiä, ja lopuksi periaatteita, joihin haluan perustaa Euroopan unionin tulevan kehityksen.
Kun puhumme Euroopan pohjoisesta eli pohjoismaista, ei kysymys ole ensisijassa maantieteellisestä määrittelystä, vaan vielä enemmän tietystä vahvaa sosiaalista hyvinvointia painottavasta yhteiskunnallisesta mallista, niin sanotusta pohjoismaisesta mallista.
Tämä niin sanottu pohjoismainen malli rakentuu maittemme vanhoille, kenties jo ilmastonkin pakottamille talonpoikaisen vapauden, paikallisuuden, solidaarisuuden ja tasa-arvon periaatteille sekä 30-luvulla alkaneelle pragmaattiselle hyvinvointiyhteiskunnan toteuttamiselle, jonka keskeisiä ominaisuuksia ovat yhteiskunnan aktiivinen talouden ohjaus ja laaja-alainen, koko väestöön ulottuva, sekä tulonsiirroista että palveluista koostuva sosiaaliturva.
70-luvulla alkanut uusliberalismin ideologinen hyökkäys kohdistui voimakkaasti myös pohjoismaisiin hyvinvointivaltiohin. Niiden saavutukset saatettiin kyllä tunnustaa, mutta niiden väitettiin joka tapauksessa tulleen tiensä päähän ja olevan pakotettuja hyväksymään alempi verotus ja sosiaaliturva sekä suurempi markkinavapaus ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus.
Pohjoismaiden kansalaiset ovat olleet tästä eri mieltä. Me kuitenkin ymmärrämme, että on välttämätöntä joustavasti sopeutua maailmanlaajuisen toimintaympäristön ja yhteiskuntien kehitystä ohjaavien teknologia- ja tuotantosuhteitten muutoksiin. Näin olemme myös tehneet hyvällä menestyksellä ilman, että hyvinvointimallimme perusteista ja tavoitteista on ollut tarpeen luopua.
Tänään uskallamme jo sanoa, että olemme kestäneet 90-luvun laman ja uusliberalismin hyökkäykset hyvin, ja mikä tärkeintä: olemme myös osoittaneet kykymme säilyttää ja parantaa kilpailukykymme globalisoituvassa maailmantaloudessa ja ottaa vielä kärkipaikat haltuun informaatioteknologian kehittämisessä ja käyttöönotossa. Suomi arvioitiin hiljattain suorastaan kilpailukykyisimmäksi maaksi maailmassa.
Oleellista on tässä se, että nämä Suomen, Ruotsin ja muiden pohjoismaiden saavutukset eivät ole syntyneet huolimatta vahvasta sosiaalisesta mallista, vaan päin vastoin siihen nojaten. Vahva hyvinvointivaltio ei ole menestyksen este, vaan sen edellytys. Esimerkiksi huipputeknologian saavutukset perustuvat osaltaan hyvin toimivaan, kansakunnan kaikki lahjakkuusreservit käyttöönottavaan ja syrjäytymisen estävään, kattavaan perusopetusjärjestelmään.
Paradoksaalista on, että kansainvälisyys on Pohjolassa ollut ehkä enemmän globaalista kuin eurooppalaista luonteeltaan. Silloin kun Euroopan yhdentymisen ensimmäisiä askeleita 50- ja 60-luvulla otettiin, puhuttiin Pohjoismaiden neuvostossa paljon enemmän maailmanlaajuisista asioista kuin siitä, mitä Euroopassa oli meneillään. Euroopan yhdentymistä ei pidetty riittävän avoimena, vaan se nähtiin myös muuhun maailmaan sulkeutuneena, jopa protektionistisena pyrkimyksenä.
Mutta on pohjoismaissa ollut ja on edelleen paljon sellaista sisäänpäinkääntyneisyyttä ja itsetyytyväisyyttä, jonka ilmentymänä ulkopuoliset saattavat pitää esimerkiksi sellaista pohjoismaisen hyvinvointivaltion esittelyä, jonka tämän puheen alussa esitin.
On ollut mahdollista argumentoida – ja näin tekevät monet edelleen -, että Euroopan unionin jäsenmaissa ei ole yleensä yhtä kattavaa ja yhtä lailla tasa-arvoa painottavaa sosiaalista mallia kuin pohjoismaissa ja että sen sisämarkkinoita ja rahaliittoprojektia on alunperin kehitetty uusliberalistisen vaikutuksen ollessa enimmillään. Tämän perusteella unionia ja pyrkimyksiä sen integraation syventämiseen voi pitää uhkana pohjoismaiselle hyvinvointimallille.
Minä näen päin vastoin asian siten, että unioni voi parhaimmillaan olla tärkeä ja vahva väline kehitettäessä vastauksia niihin globalisaatiohaasteisiin, jotka todella uhkaavat hyvinvointimallejamme. Ylikansallisessa yhteistyössä voimme palauttaa demokraattisen päätöksenteon käyttöön niitä markkinoiden ohjauskeinoja, jotka ovat olleet tarpeen hyvinvointivaltion rakentamiseksi ja jotka ovat karanneet kansallisvaltioiden käsistä anonyymeille markkinavoimille. Näin uskon asian nähneen myös maanmiesteni enemmistön, joka kansanäänestyksessä asettui Suomen EU-jäsenyyden kannalle.
Epäilyt EU-yhdentymisen kielteisistä vaikutuksista ovat kuitenkin realiteetti eikä niitä tule kenenkään vähätellä. Ne ovat huomionarvoisia ja tärkeitä sekä substanssiltaan että unionin demokraattisen legitimiteetin kannalta.
Keskeistä pohjoismaiselle lähestymistavalle EU:n jäsenyyteen ja integraatioon on pragmatismi ja evoluutio. Pragmatismi tarkoittaa sitä, että unionin on kyettävä toimimaan ja vastaamaan kulloisiinkin ajankohtaisiin haasteisiin löytämällä kulloinkin toimivat ratkaisut. Oleellista on, että perustamme nämä ratkaisut olemassaolevaan tilanteeseen ja konkreettisiin tarpeisiin.
Unionin menestys on perustunut juuri tähän pragmaattisuuteen, joka on mahdollistanut jollain tavoin toimivien ratkaisujen löytämisen silloin kun niitä on tarvittu. Tavasta, jolla noihin ratkaisuihin monien kompromissien ja pitkien yöisuntojen kautta on päädytty, ei voi aina antaa korkeita tyylipisteitä. Sama koskee myös ratkaisujen luettavuutta ja ymmärrettävyyttä, mikä on nostanut perustellun vaatimuksen perussopimustemme yksinkertaistamisesta ja selkeyttämisestä.
Tärkeintä on kuitenkin ratkaisujen toimivuus. Haluan tässä kerrata, mitkä ovat mielestäni unionin olemassaolon ja kehittymisen kannalta tärkeimpiä periaatteita.
Avainasioihin kuuluu oikea tasapaino. Unionissa tämä tarkoittaa herkän tasapainon vaalimista tulevissakin ratkaisuissa koskien eri instituutioiden, hallitustenvälisyyden ja yhteisöllisyyden suhdetta sekä pienten ja suurten maiden suhdetta. Tasapaino on nyt 15 jäsenmaan yhteisössä vielä kohtuullisen toimiva, mutta ei enää laajentuvassa unionissa. Tarpeellisten uudistusten lähtökohta tulee kuitenkin olla se, ettei toimivia rakenteita pidä mennä mestaroimaan enemmän kuin mitä unionin laajentuminen yli 20 maan yhteisöksi edellyttää.
Sanon näin, koska tulee kulumaan vielä runsaasti yli kymmenen vuotta ennen kuin olemme yli 25 maan unionissa. Sitä ennen on vielä mahdollista ja välttämätöntä palata niihin ratkaisuihin, joista nyt Nizzassa tullaan sopimaan.
Nizzan esityslista: komission kokoonpano ja toimintakyky, äänten painotus neuvostossa, joustava yhteistyö ja määräenemmistöpäätöksen laajentaminen on muodostettu oikein niistä kysymyksistä, jotka on välttämättä ratkaistava, jotta unioni olisi kykenevä ottamaan uusia jäseniä toimintakykynsä säilyttäen.
Perussopimusten muuttamisen lisäksi on oikeastaan hyvin vähän asioita, joissa yksimielisyyttä enää tarvitaan. Pelot, joita tähänastinen HVK-keskustelu on tuonut esiin tämän tai tuon artiklan siirtämisestä määräenemmistöpäätöksenteon piiriin, ovat useimmiten aiheettomia, varsinkin kun muistamme, ettei kysymys ole unionin toimivallan laajentamisesta, vaan siitä, millaista päätöksentekomuotoa olemassaolevan toimivallan käytössä sovelletaan.
Kiivaimmat HVK-keskustelut on käyty komissiosta ja ääntenpainotuksesta; muutamat suuret jäsenmaat ovat asettuneet poikkiteloin jäsenmaiden enemmistön kanssa. Näissä asetelmissa on mukana annos neuvotteluteatteria. En ole vielä horjunut uskossani, että Nizzassa saavutetaan lopulta yhteisymmärrys tasapainoisesta ratkaisusta. Siinä kaikki maat säilyttävät oikeuden nimetä ehdokkaansa komissioon ja ääntenpainotus toteuttaa sen välttämättömän reunaehdon, että päätösten takana täytyy aina olla jäsenvaltioiden enemmistö, jonka takana on myös yli puolet unionin väestöstä.
Jos tällaisesta ei synny sopua, on kysyttävä, onko ratkaisun esteenä todella huoli unionin toimintakyvystä vai onko kyseessä kiertotietä vaikuttava laajentumisen pelko. Jos olemme rehellisiä, myönnämme, että sitoutuminen laajentumiseen on unionissa vähäisempää kuin muodollinen yksimielisyys kertoo. Laajentumista vastustavat kansalaiset sanovat gallupeissa suoraan sen, mitä myös moni poliitikko tosiasiassa asiasta ajattelee, ei tosin välttämättä samoin perustein.
Suomalaisilla ei EU:n uusina jäseninä ole mitään syytä sulkea ovea perässään, eikä meillä ole sellaisia vahvoja ennakkokäsityksiä Euroopasta, joiden sotkemisen pelosta suhtautuisimme uusiin tulokkaisiin pelokkaasti.
Kun oma jäsenanomuksemme oli unionissa käsiteltävänä, sain useammin kuin kerran vastata europarlamentin tai vanhojen EU- maiden parlamenttien jäsenten esittämään kysymykseen, olemmeko me suomalaiset valmiita hyväksymään paitsi acquis’n myös finalité’n. Vastasin, että acquis’n tiedämme, ja vaikka emme jokaista sen 30 000 sivusta kannaltamme parhaana ratkaisuna pitäneetkään, olimme sen valmiita hyväksymään ja täytäntöönpanemaan. Finalité’hen olin valmis ottamaan kantaa heti, kun joku tuo sen minulle selkeästi paperille pantuna tiedoin siitä, ketkä, missä ja milloin ovat sen käsitelleet ja hyväksyneet.
Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin Euroopan yhdentymiskehitystä valmiina ja ettenkö uskoisi ja myös haluaisi kehityksen jatkuvan. Siihen, miten tuo kehitys jatkuu, ei kuitenkaan ole olemassa valmista ohjelmaa.
Niin mielenkiintoista ja tärkeätä kuin onkin käydä keskustelua siitä, millaisen Euroopan ja unionin toivomme näkevämme 20-40 vuoden päästä, on välttämätöntä tehdä selväksi, ettei meillä ole nyt mahdollista eikä myöskään periaatteellista oikeutta tehdä tästä tulevia päättäjiä sitovia ratkaisuja.
On jotain hyvin vastenmielistä ja syvällisesti epädemokraattista sellaisessa ajettelussa, jonka mukaan meidän tulee viimeistään nyt ikuistaa visiomme tulevasta Euroopasta ja sitoa tulevat päättäjät siihen, ennen kuin otamme unioniin uusia jäsenmaita, joiden ”eurooppalaisuudesta” emme ole varmoja. Tällainen me-tiedämme-muita-paremmin-mihin-historian-tulee- päättyä -ajattelu on elitistisyydessään sukua juuri hävinneelle marxismi-leninismille emmekä tällaista etujoukkoajattelua enää tarvitse.
Ehdokasmaissa tämä aistitaan herkästi. Virolainen kollegani Tomas Hendrik Ilves kutsuu tätä ”tehkäämme unionista mieleisemme, ennen kuin barbaarit tulevat” -asenteeksi, jonka pohjalta laajentuvan EU:n rakenteet halutaan uudistaa ilman että ne, joiden mukaantulon vuoksi tämä tehdään, saavat siihen osallistua.
On kyse Euroopan yhdentymisen demokraattisesta legitiimisyydestä. Aikanaan sodan jälkeen saattoi olla välttämätöntä, että kaukonäköiset valtiomiehet sopivat yhdentymisratkaisuista ilman että kansalaiset aina selkeästi hyväksyivät ja tiedostivat sen, mistä ja kuinka kauaskantoisista ratkaisuista oli kyse. Nyt tällaiseen menettelyyn turvautuminen ei enää ole hyväksyttävää ja voi pahimmillaan johtaa koko Eurooppa-projektin kriisiytymiseen.
Olen havainnut, että monissa maissa jo perustuslain edellyttämiin kansanäänestyksiin suhtaudutaan euroeliitin keskuudessa pelonsekaisella torjunnalla. Kansanäänestyksiä ei tule kuitenkaan pelätä uhkana, vaan nähdä ne mahdollisuutena. Vakaumuksellisina demokraatteina meidän on tunnustettava se, että kansanäänestyksessä kansa aina voittaa.
Pragmaattinen vastaus laajentuneen unionin kehittymiskyvyn turvaamiseen on joustava yhteistyö. Se on mukana jo Amsterdamin sopimuksessa ja sen käyttöönottoa voidaan myös Nizzan sopimuksessa edelleen helpottaa. Edellytyksenä kuitenkin on, että joustava yhteistyö pysytetään unionin yhtenäisyyttä ja yhdentymistä tukevana voimana, ei sitä heikentävänä. Näin tapahtuu, jos joustavuudesta halutaan keino luoda koko EU:n puolesta suuntaanäyttävä ydinryhmä tai etujoukko.
Ykkös- ja kolmospilarin joustavuussääntöjen helpottaminen on ongelmattomampi asia kuin sen ulottaminen myös kakkospilariin. Tähänastisessa keskustelussa esitetyt esimerkit yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan joustavuuden käytöstä ovat koskeneet ennen muuta yhteisen politiikan toimeenpanoa. Kun käytössä jo on rakentava pidättyminen, määräenemmistöpäätöksenteko yhteisessä politiikassa sekä mahdollisuus käyttää ryhmää jäsenmaita toimeenpanossa, ei erillinen oikeuttamislauseke tähän pilariin enää toisi lisäarvoa, vaan päin vastoin voisi heikentää unionin ulkoisen toiminnan yhtenäisyyttä.
Jäljelle jää kysymys puolustuksesta. Jos siinä joskus halutaan edetä nykyistä pitemmälle unionin puitteissa, voi joustavan yhteistyön malli olla käyttökelpoinen. Tämä ei kuitenkaan voi koskea artikla viiden mukaista keskinäistä puolustusvelvoitetta. Niin kauan kuin NATO on olemassa – eikä liittoutumaton Suomi ole tätä millään tavoin kyseenalaistamassa -, ei osin päällekkäisille sotilaallisille liittoutumisvelvoitteille ole Euroopassa tilaa eikä tarvetta.
Puheet yhteisestä puolustuksesta ovat usein epäselviä. Voi esimerkiksi kysyä, tarkoittaisiko se sitä, että yhteinen puolustus kattaisi myös Ranskan ja Britannian ydinaseen.
Käytännössä joustavuus puolustuksessa voi nykyisellään koskea lähinnä kahta asiaa: olemassaolevan Eurocorps-yhteistyön liittämistä unionin rakenteisiin sekä puolustusteollista yhteistyötä.
Eurocorps on mielestäni esimerkki yhteistyöstä, jonka liittäminen unioniin ei antaisi mitään lisäarvoa. Sen sijaan puolustusteollisen yhteistyön luonteva ympäristö olisi juuri unionin rakenteissa siten, että kaikki halukkaat voivat olle siinä mukana.
Yhteinen puolustus näyttää olevan ambitioasia niille, jotka haluavat nähdä Euroopan unionin tulevana supervaltana. Pienen maan kansalaisena minun on vaikeata nähdä tällaisessa pyrkimyksessä mitään positiivista.
Jos ongelmaksi nykymaailmassa oikeutetusti koetaan yhden supervallan ylikorostunut dominanssi, ei ratkaisu ole uuden supervallan pystyttäminen sen rinnalle, vaan sellaisen maailmanjärjestyksen rakentaminen, jossa perinteiselle supervaltakäyttäytymiselle ei ole tarvetta eikä tilaa.
Tarvitsemme toki vahvan Euroopan, mutta emme sellaista, jonka vahvuutta käytetään edes epäsuorasti muiden alistamiseen, emmekä sellaista, joka kuvittelee oman vahvuutensa voivan perustua aseisiin, protektionismiin tai muunlaiseen linnoittautumiseen.
Euroopan vahvuus syntyy hyvästä taloudenpidosta, kilpailukyvystä, osaamisesta ja vahvasta sosiaalipolitiikasta. Vahvan Euroopan on myös osaltaan kannettava vastuunsa kansainvälisen yhteisön sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jota koskevat valmistelut tulevat Nizzassa vahvistettaviksi.
Näillä eväillä unioni selviää Nizzasta ja voi siellä myös sopia tarpeellisesta jatkotyöstäkin – ei kuitenkaan taas uudesta HVK:sta. Voimme sopia muun muassa perusoikeusasiakirjan statuksen arvioinnista sekä peruskirjojen yksinkertaistamista ja selkeyttämistä tarkoittavasta työstä, mutta emme tietenkään siitä, mihin näiden suhteen päädytään.
Tulemmeko joskus aikanaan näkemään liittovaltio-Euroopan? Olisiko se mahdollinen ja toivottava tulevaisuus?
Mahdoton se ei ole, mutta mahdolliseksi se muuttuu vasta kun kansalaiset ovat sellaiseen valmiita. Useimmissa Euroopan maissa kansalaiset eivät ole siihen valmiita emmekä tiedä ovatko he tulevaisuudessakaan, eikä ole oikein toimia sen uskon varassa, että he tulevaisuudessa sitä olisivat.
Tämän vuoksi ei muualla pidä laskea myöskään sen varaan, että Suomi ja suomalaiset olisivat aina hyväksymässä kaikkia yhdentymisen syventämispyrkimyksiä tai mukana kaikissa joustavuuden puitteissa toteutettavissa järjestelyissä.
Keinotekoiset yritelmät rakentaa yhteiseurooppalaista identiteettiä mainoskampanjoitten, yleiseurooppalaisten vaalilistojen ja näyttävien, mutta funktionaalisesti onttojen symboleiden varaan voivat saada aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen ymmärtänyt, että presidentti Charles de Gaulle ironisoi juuri tällaista eurotouhuilua puhuessaan aikaan ”volapyykki”-identiteetistä.
Olkaamme rehellisiä: aikanaan tehtiin virhe, kun Euroopan parlamentin vaaleissa siirryttiin suoriin vaaleihin, ennen kuin tällaiselle uudistukselle oli olemassa minkäänlaista aitoa kysyntää kansalaisten joukossa. Europarlamenttia tarvitaan, mutta on vain europarlamentaarikkojen turhamaisuuden kosiskelua väittää, että unionin demokraattinen legitiimisyys olisi tämän instituution varassa, jota kansalaiset eivät tunne läheiseksi tai tunnista omakseen.
Unionin legitimiteetti on ja tulee myös nähtävissä olevassa tulevaisuudessa olemaan valtaosassa jäsenmaita niiden kansallisten parlamenttien varassa. Siksi unionin niin sanotun demokratiavajeen vähentämiseksi tuli kaikissa jäsenmaissa kehittää kansallisten parlamenttien osallistumista EU-asioiden käsittelyyn. Neuvoston päätöksenteko, jota herkästi moititaan suljetuksi, etäiseksi ja epädemokraattiseksi, ei ole sitä suomalaisesta näkökulmasta, koska omalla parlamentillamme on toimivat keinot etukäteen varmistaa, ettei Suomen hallitus edusta neuvostossa eduskunnan linjauksista poikkeavia kantoja.
Unioni on sekä suvereenien jäsenvaltioiden että kansalaisten yhteisö. Sen vuoksi sekä jäsenmaiden että väestön enemmistö tarvitaan sitovien yhteisten päätösten taakse. Molemmat ovat tarpeen unionin legitiimisyyden turvaamiseksi.
Tätä periaatetta voidaan sinänsä soveltaa myös liittovaltiossa, kuten Sveitsin ja senaatin osalta Yhdysvaltain esimerkit osoittavat.
Tämä on tärkeä, mutta ei ydinkysymys keskusteluun siitä, tehdäänkö EU:sta joskus liittovaltio vai ei. Oleellista on se, kenellä on kompetenssi määritellä unionin ja jäsenvaltioiden kompetenssien jaosta. Se, että sen täytyy viime kädessä olla jäsenvaltioilla, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että unionikompetenssien alalla sovelletaan ylikansallista enemmistöpäätöksentekoa yhä laajemmassa määrin.
Voitaisiinko näitä kysymyksiä selkeyttää jonkinlaisella Euroopan unionin perustuslailla? Käsite voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Niin sanottu perustuslaki voi olla sellainen, että se, enemmän kuin jäsenmaiden omia perustuslakeja, muistuttaa esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjaa – onhan sekin eräänlainen perustuslaki, joka ainakin selkeydessään voittaa unionin käsittämättömät sopimukset mennen tullen.
Juuri tämän vaikeaselkoisuuden vuoksi on ymmärrettävää, että peruskirjoista haluttaisiin poimia jotkin pääasiat perustuslakia muistuttavaksi asiakirjaksi, jossa määriteltäisiin ainakin unionin keskeisten instituutioiden tehtävät ja rakenne sekä jäsenmaiden ja unionin toimivallan jako. Olemassaolevan tilanteen selkeyttävänä ratkaisuna tätä voidaan varmasti tutkia. On tosin varottava kuvittelemasta, että tällainen asiakirja voisi sen enempää pysyvästi kuin yksiselitteisesti tätä toimivallan jakoa ratkaista.
Arvoisat kuulijat.
Aloitin korostamalla pohjoismaisuutta poliittisena käsitteenä. Unionin pohjoisen ulottuvuuden aloitteentekijöinä emme tietenkään kiistä maantiedettä. Kuitenkin myös pohjoinen ulottuvuus on samalla poliittinen käsite ja edustaa samankaltaista vakautta ja kehitystä tukevaa yhteistyön ja hyvän naapuruuden politiikkaa kuin unionin Välimeri-ohjelmatkin.
Haasteet ovat suuria molemmissa suunnissa. Olen silti varovaisen luottavainen Venäjän kehityksen suhteen ja näen, että oma – paljolti lähialueyhteistyöhön keskittyvä – Venäjän- politiikkamme samoin kuin muiden EU-maiden yhteistyösuhteet täydentävät unionin yhteistä Venäjä-strategiaa.
Voisiko Venäjä joskus tulevaisuudessa olla Euroopan unionin jäsen? Jos kysymys tuntuu haetulta, niin muistettakoon, että yhtä oudolta se kuulosti aikanaan myös tänään jäsenkandidaatin asemassa olevan Turkin osalta.
Pidän toki hyvin epätodennäköisenä, että Venäjän EU-jäsenyys koskaan ajankohtaistuisi, mutta mahdotonta se ei ole. Venäjä on eurooppalainen maa, joka sitä vakavasti itse halutessaan ja muiden tavoin jäsenkriteerit täyttäessään voisi olla unionin jäsen. Kysymyksessä ei silloin kuitenkaan enää olisi samankaltainen unioni kuin tänään eikä sellainen, jollaisena sen tulevaisuutta nyt useimmiten hahmotellaan.
