– Puhe Vantaan kaupunkin ja Korson ty:n itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.1999
82-vuotias Suomi on tänään nuorekas vanhus, jolla on melkoinen meno päällä. Suomen talous on raskaiden lamavuosien jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Talouskasvu jatkuu edelleen Euroopan kärkivauhtia ja Suomen taloudenpitoon ja vakauteen tunnetaan laajaa luottamusta. Maamme on kansainvälisen kilpailukykyvertailujen kärkipäässä. Suomi tunnetaan maana jossa kannattaa tehdä työtä, jossa kannattaa yrittää ja jonne kannattaa sijoittaa.
Haasteita ja ongelmia on silti riittävästi. Niistä välittömin on edelleen aivan liian suuri työttömyys. Sekin on kuitenkin laskenut alle EUn keskitason. Vallitsevan suotuisan kehityksen jatkuessa on työllisyysaste mahdollista onstaa hallitusohjelman tavoitteen mukaisesti 70 prosenttiin. Siitä ei enää ole pitkä askel tosiasialliseen täystyöllisyyteen.
Jos Suomen menestyksen avaintekijät tulisi kiteyttää kolmeen sanaan ne olisivat osaaminen, yrittäjyys ja yhteistyö.
Osaamisen korostamista tuskin enää tarvitsee erityisemmin perustella Suomessa, jossa kaikki voivat nähdä miten juuri korkealaatuiseen osaamiseen perustuvat yritykset ovat olleet Suomen viimevuosien menestyksen vetureita.
Osaamisen ei kuitenkaan tule tulkita tarkoittavan vain muutamiin high tech-yrityksiin tai informaatioteknologiaan keskittyvää osaamista. Tämä osaaminen ei ole sekään vain näiden alojen yritysten asia vaan taloutemme vahvuus ja yritysten tuottavuus ja kilpailukyvy riippuvat siitä miten hyvin uuden informaatio- ja viestintäteknologian käyttö leviää kaikille muillekin niin teollisuus- ja palvelualoille.
Osaaminen on yhtä lailla myös käden taitoja, muotoilua, markkinoiden tuntemusta, uusiutumiskykyä, joustavuutta ja työmiesten ja -naisten ammattitaitoa.
Uuden teknologian menestykset ja kaikki huippuosaaminen kuihtuisivat myös nopeasti elleivät ne perustuisi hyvään ja korkeatasoiseen yleistä koulutus- ja osaamistasoa jatkuvasti nostavaan kattavaan perusopetusjärjestelmään.
Osaaminen ei myöskään säily ellei siihen panosteta. Kun olemme 80-luvulta alkaen tehneet töitä nostaaksemme Suomen aikanaan vaatimattoman TK-panoksen n. kolmeen prosenttiin kansantulosta sitä ei nyt saa päästää laskemaan. Olisi kohtalokasta jos näin kävisi nyt kun talouden vaikeimpinakin kriisivuosina uskalsimme kasvattaa TK-panostusta.
Erityisenä TK-politiikan kohteena on nyt oltava TK-osaamispanostuksen leventäminen ja laajentaminen sekä alue- että alakohtaisesti.
Yrittämisen korostaminen on myös luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Suomen talouden voima on siinä että olemme sillä tavoin menestyvä sekatalous, että täällä toimivat markkinaehtoisesti niin pienet ja isot, pörssi- ja perhe-, kuin myös valtion ja osuustoiminnalliset yritykset. Tarvitsemme koko ajan uusia yrittäjiä ja yrityksiä, mutta myös pitkäjänteistä sitoutumista edustavia vanhoja ja uusiutumiskykyisiä yrityksiä.
Vaikka suurten yritysten ja perinteisen teollisuuden menestys on edelleen maallemme tärkeä tiedämme kuitenkin etteivät nykyiset suuryrityksemme ehkä Nokian poikkeusta lukuunottamatta tule tarjoamaan lisää uusi työpaikkoja. Tarvitsemamme uudet työpaikat syntyvät etupäässä pienissä- ja keskisuurissa yrityksissä joista suurin osa suomalaisista ei todennäköisesti tänään ole kuullutkaan, ehkä siitäkään syystä ettei näitä yrityksiä ole vielä tänään olemassa.
Yrittäminen painottuu hallitusohjelmassa eräänlaisella läpäisyperiaatteella, sen ohella että ohjelmassa on myös sovittu KTMn vastuulla toteutettavasta erillisestä yrittäjyysprojektista.
Lähtökohta työn jatkamiselle on sillä tavoin hyvä, että yleisesti tunnustetaan että Suomessa on tuskin koskaan ollut niin hyvät edellytykset yrittämiselle kuin tänään.
Parantamisen varaa löytyy kuitenkin aina. Suomen hyvät näytöt innovatiivisuudessa eivät tuota vielä toivottuja kansantaloudellisia tuloksia siksi että emme osaa riittävästi muuttaa keksintöjä ja innovaatioita markkinakelpoisiksi tuotteiksi ja palveluiksi.
Usein katsotaan että Suomen rahoitusmarkkinat toimisivat jo niin hyvin ettei se enää ole ongelma. Yrittäjäkentän palaute kertoo kuitenkin siitä, että oman pääoman ehtoisen riski- ja siemenrahoituksen saatavuus on vakava pullonkaula. Tämän lieventämiseksi on Suomen teollisuussijoitus oytä koskeva lainsäädäntö uudistettavana samalla kun yhtiön rahoituspohjaa vahvistetaan huomattavasti.
Kolmas menestyksemme avaintekijä on yhteistyö. Käytössämme on Suomessa voimavara, jota kovin monella maalla ei koskaan ole ollut tai ainakaan enää ole käytössään, eli vahvoihin työmarkkinaosapuoliin nojautuva työmarkkinayhteistyö ja sopimusjärjestelmä.
Se on tuottanut erityisen hyviä tuloksia viime vuosina vakautta ja paranevaa työllisyyttä tukeneiden tulosopimusten muodossa, eikä lähtökohtaisesti kannata pelätä etteikö myös liittokohtainen sopimuskierros toimisi samoin.
Sopimusyhteiskunnan vahvuus näkyy järjestöjen yhdessä valtiovallan kanssa tekemänä työnä työelämän uudistamiseksi ja yritysten kilpailukyvyn kehittämiseksi. Työelämän välttämätön uudistaminen onnistuu parhaiten järjestöjen yhteisen yleissitovaa työehtosopimusjärjestelmää kehittämällä.
Itsenäisen Suomen on pidettävä omat asiansa kunnossa ja huolehdittava menestyksensä edellytyksistä ja suomalaisten hyvinvoinnista. Jos itse emme sitä osaa, ei sitä kukaan muukaan puolestamme tee. Mutta tämäkään ei vielä riitä menestyksen turvaamiseen.
Emme ole Suomessa vielä keksineet jotain ikiliikkujaa jolla suotuisa kehitys olisi tästä eteenpäin ilman erityisempiä ponnistuksia turvattu. Se ei myöskään ole turvattu vaikka oma työmme onnistuisikin sillä luonnollisesti epävarmuus- ja uhkatekijät maailmantaloudessa voivat katkaista meidänkin suotuisan kehityksemme. Siten itsenäisyys ymmärrettynä mahdollisimman suurena sananvaltana omiin asioihimme ja omaan kehitykseemme edellyttää kasvavan keskinäisen riippuvuuden leimaamassa maailmassa aktiivista osallistumista ja vaikuttamista ylikansallisessa yhteistyössä Euroopan unionin ja maailmanlaajuisten järjestöjen puitteissa.
Myös Suomen tulevaisuus on entistä vahvemmin sidoksissa siihen miten ihmiskunta osaa hallita kansainvälistä yhteisöä kohtaavat taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset haasteet. Seuraavaksi käsittelen erityisesti viimemainittuja.
Maapallon iäksi arviodaan n. 4,5 mrd vuotta. Elollisen elämän arvellaan alkaneen maapallolla n. kaksi miljardia vuotta sitten. Ihminen on nelisen miljoonaa lajia tuottaneessa luonnon evoluutiossa todella nuori, vain runsas 100 000-vuotias tulokas.
Enimmän osan ajastaan ihminen on elänyt jättämättä pysyviä jälkiä muuhun luontoon ja ympäristöönsä. Ihmisen elämä on ollut kovaa vaellusta luonnon armoilla ja ehdoilla. Pysyvään maanviljelyyn siirtyminen ja keinokastelujärjestelmien rakentaminen 10 000 vuotta sitten oli ihmisen ensimmäinen ympäristöä laajemmin muokkaava muutos. Toinen oli laajojen metsäalueiden hakkaaminen ja aavikoitumisen alullepano. Globaaliseti näiden merkitys jäi vielä rajalliseksi. Jo se ettei ihmisiä ajanlaskumme alussa ollut paria sataa miljoonaa enempää piti vaikutukset kohtuullisena.
1900-luku on ollut kiihtyvän väestökasvun aikaa. Vuodesta 1950, jolloin ihmisiä oli jo 2,5 miljradia, on luku noussut jo kuuteen miljardiin ja nousee parhaimmassakin tapauksessa ainakin 10 miljardiin ennen kuin kasvu voi pysähtyä.
Samanaikaisesti kun maailman väestö on räjähdyksenomaisesti kasvanut, ovat myös ihmisten käytössä olevat tiedot ja taidot moninkertaistuneet. Teollisen vallankumouksen alettua on ihminen saanut käyttöönsä yhä tehokkaammat keinot muokat ympäristöään, ammentaan siitä ravintonsa, energiansa ja raaka-aineensa sekä valmistaa yhä monimutkaisempia ja tehokkaampia tavaroita, koneita ja laitteita.
Vaikka tämä modernisaatioprosessi on voinut tuoda myös menetyksiä esiteollisen ajan yksinkertaisempaan elämäntapaan nähden, on ihmisten elämä kaiken kaikkiaan toki helpottunut, monipuolistunut ja pidentynyt. Yhä useampi meistä voi elää jo lähes koko biologisen elämänkaarensa loppuun saakka. Uuteen teknologiaan ja innovaatioihin perustuva aineellisen elintason parantuminen on ollut edellytys kaikenpuoliselle inhimillisen vapauden kasvulle ja kulttuurin kehitykselle.
Tämän kehityksen tarkoittamattomista seurauksista olemme vasta hyvin myöhään tulleet tietoisiksi. Siihen liittyvä luonnonvarojen käyttö on suurelta osin osoittautunut kestämättömäksi ryöstöviljelyksi, jossa uusiutuvien varojen uusiutumiskykyyn tai uusiutumattomien varojen ehtymiseen ei pitkällä aikavälillä ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tehomaatalous, teolliset prosessit ja kasvava kulutus ovat työntäneet ympäristöön jatkuvasti lisääntyvän määrän myrkkyjä, jätteitä ja päästöjä.
Suhteutettuna elollisen luonnon parin miljardin vuoden ikään näyttäytyvät kaikki ihmisen toiminnan vaikutukset aikajanalla äkillisinä kohtasuoraan ylöspäin kohoavina piikkeinä, vielä jyrkempinä kuin maailman väestökehitystä kuvaava käyrä. Näin ilmaistuna ymmärrämme paremmin sen, ettei meillä voi olla luon-nonhistoriallista kokemusta siitä, miten ihminen hallitsee toimintansa kaikkia ympäristövaikutuksia. Pelaamme omalla ja muiden lajien tulevaisuudella jättiläismäistä uhkapeliä.
Sellaiset asiat kuten otsonikato, happosateet, geenimanipulaatio tai kasvihuoneilmiö olivat vain neljännesvuosisata sitten osin asiantuntijoillekin tuntemattomia käsitteitä. Kuinka voisimme siis tietää vielä mitään varmaa siitä, mitä vaikutuksia ja seurauksia tällä kaikella on ihmisen ja muiden lajien tuleviin elinmahdollisuuksiin ja olosuhteisiin?
On mahdollista, että laajat ympäristömuutokset ovat jo luonnossa kumuloituneet sillä tavoin, että ne ovat peruuttamattomia. En itse jaa linkolaista käsitystä ihmisestä jo tuhoon tuomittuna lajina, mutta sitäkään ei voi varmuudella vääräksi osoittaa.
Tästä kaikesta ei ole seurauksia vain ekologialle. Yhtä suuressa määrin se muuttaa myös olosuhteita ja edellytyksiä, joiden vallitessa ihmisten ja yhteisöjen keskinäinen vuorovaikutus maailmassa rakentuu. Enemmän kuin puhetta corporate governance-käsitteestä tarvitsemme toimivaa global governance-ajattelua.
Valtiolliset rajat eivät ole ylittämättömiä. Enemmän tai vähemmän asevaraiset pyrkimykset niiden siirtämiseen ovat usein olleet kohtalokkaita. Nyt täytyy toivoa ja toimia sen puolesta että globalisoituminen ja pyrkimykset rajojen madaltamiseen johtavat päinvastaiseen tulokseen, rauhanrakenteiden vahvistamiseen.
Ekologiset rajat ovat toisenlaisia. Niitä ei voi asevoimin ylittää eikä neuvotellen kumota. Edistysuskoinen kuvitelma siitä, että tiede ja teknologia mahdollistaisivat niiden siirtämisen, on sekin joutunut ekologisten realiteettien edessä väistymään.
Toisin kuin ensiaallon ”kasvun rajat”-kirjallisuus oletti ei luonnonvarojen ehtyminen ole ensimmäisenä eteen tuleva raja. Itse asiassa toimivassa markkinataloudessa ei tällaisia rajoja lainkaan ole, sillä kysynnän ja tarjonnan laki pitää huolen siitä, että esimerkiksi viimeinen öljybarreli on niin huikean kallis, ettei kenelläkään enää ole varaa ottaa sitä käyttöön.
Onkin selvää että muut raaka-ainevarojen käyttöön ja muihin ihmisen toimintoihin perustuvat luonnonympäristön kuormittamiseen ja muutoksiin johtavat seuraukset tuovat jatkuvan aineellisen kasvun ekologiset rajat eteemme jo paljon ennen kuin itse raaka-aineiden fyysinen niukkuus.
Nämä haasteet konkretisoituvat ehkä keskeisimmin ilmastomuutoksen torjumiseksi tehdyn Kioton sopimuksen velvoitteiden täyttämisessä. Turvallisuuttamme 2000-luvulla uhkaavat haasteet ovat jo maailmanlaajuisia ja kaikille maille ja kansoille pitkälti yhteisiä.
Suomea eivät enää uhkaa samanlaiset vaarat joihin 30-luvulla varauduimme. Perinteisen sodankäynnin mahdollisuus on Euroopassa vähäinen – Balkanin kriisit eivät tätä perinteistä sodankäynnin mallia enää edusta. Kansakunnat jotka perustavat turvallisuuspolitiikkansa vanhentuneiden ja epätodennäköisten uhkakuvien varaan ovat huonosti varautuneet kohtaamaan ympäristökriisien, pakolaisuuden, järjestäytyneen rikollisuuden, tai huumeiden kaltaisia uudenlaisia turvallisuushaasteita. Näille on ominaista se että ne huonosti jos lainkaan ovat estettävissä sen enempää kansallisin kuin perinteisin sotilaallisin keinoin vaan edellyttävät laaja-alaista kansainvälistä yhteistyötä.
Euroopan unioni on nyt vahvistamassa kriisinhallintavalmiuksiaan. Viime vuosien kokemukset ovat osoittaneet, että maailmassa tarvitaan valmiutta ajoissa puuttua räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin ja etnisiin puhdistuksiin jotka muutoin voivat laajentua suoranaisiksi kansanmurhiksi.
On kuitenkin tärkeätä huolehtia siitä, että hyvää tarkoittava asioihin puuttuminen myös vahvistaa eikä heikennä yhteisiä ja kaikkia sitovia kansainvälisiä turvallisuusyteistyön rakenteita. Siksi kriisinhallintatoimet ja ns. humanitääriset interventiot eivät voi kuin tarkoin harkituissa poikkeustapauksissa perustua yhden omaan sotilaalliseen ylivoimaansa luottavan osapuolen yksipuoliseen YKn, ETY-järjestön ja muut kattavasti kansainvälistä yhteisöä edustavat järjestöt sivuuttavaan oma-aloitteisuuteen.
Tässä suhteessa EUn kriisihallintayhteistyö on vielä kirjoittamaton lehti. Me Suomessa edellytämme että osallistumisemme rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan on mahdollista vain milloin tehtävään on selvä YKn tai ETY-järjestön mandaatti. Me olemme myös halunneet että sotilaallisen kriisihallinan rinnalla on yhtä tärkeät kehittää unionin valmiuksia kohdata erilaisia siviilikriisejä. Huolestuttavaa on ettei tämä ole lainkaan samassa määrin kiinnostanut suuria NATOon kuuluvia EU-maita.
Suomen ja koko EUn kannalta on tärkeätä että EUn kriisihallintayhteistyö suuntautuu nimenomaan uusien laaja-alaisten turvallisuusuhkien torjuntaan eikä toteudu perinteistä voimapolitiikkaa edustavan sotilaallisen yhteistyön alkiona. Tämänkin vuoksi sotilaallinen liittoutumattomuus on edelleen kestävä linjaus uuden vuosituhannen alkaessa.
