Kun joissain eurooppalaisissa lehtikommenteissa on Ruotsin vaalitulosta kuvattu niin historialliseksi, että se tarkoittaisi suorastaan sosialidemokraattisen Ruotsin kuolemaa, on tässä mukana aimo annos toiveajattelua. Jos tällainen toive on toteutumassa ei se myöskään johdu siitä, että ruotsalaiset olisivat näissä vaaleissa nimenomaan äänestäneet sen puolesta.
Ainakaan heille ei tällaista valintaa tarjottu. Vielä viime vuosituhannella Ruotsin moderaatit julistivat suureen ääneen järjestelmämuutosta ja säikäyttivät Ruotsin hyvinvointivaltiota arvostaneet äänestäjät pysymään sosialidemokraattien takana. Fredrik Reinfeldtin noustua oikeistopuolueen johtoon on puolue huolellisesti välttänyt Ruotsin hyvinvointivaltiomallin avointa haastamista. Moderaatit keksivät ilmoittautua työväenpuolueeksi ja lupasivat toteuttaa työllisyyttä parantavaa ja laajaa hyvinvointivaltiota ylläpitävää politiikkaa paremmin, kuin mihin sosialidemokraatit kykenivät. Näissä vaaleissa moderaatit eivät oman ilmoituksensa mukaan enää olleet vain työväenpuolue vaan suorastaan Ruotsin ainoa työväenpuolue.
Varovaisesta retoriikasta huolimatta Ruotsin porvarihallituksen politiikkaa on tosiasiassa ollut selvästi oikeistolaista ja uusliberalismista inspiraationsa saanutta ja aiemmin avoimesti luvattua järjestelmämuutosta tavoittelevaa. Tämä ei kuitenkaan noussut vaalitaistelussa mitenkään erityisesti esiin. Päinvastoin, vaikutti siltä että blokkien väliset erot yritettiin puolin ja toisin supistaa aika näköalattomiksi kruunumääräisiksi eroiksi erilaisten porkkanalupausten välillä.
Näissä oloissa puoluejohtajien persoonallisuudet ja muut toissijaiset asiat saivat kenties kohtuuttoman ratkaisevan merkityksen. Niinhän oli jo edellisissä vaaleissa. Pidän edelleen hyvin todennäköisenä, että ellei Anna Lindhin elämä olisi päättynyt traagiseen murhaan, hän olisi vienyt neljä vuotta sitten Ruotsin sosialidemokraatit vaalivoittoon, mihin jo vallankäyttöönkin väsähtänyt Göran Persson ei enää uskottavasti kyennyt. Eikä ole mitään syytä olettaa, että Lindhin hallitus olisi hoitanut asioita Reinfeldtin hallitusta huonommin ja siksi jäänyt vaille uusittua mandaattia.
Ruotsin sosialidemokraattien pudotukseen on tietysti useita ja vähän ristiriitaisia syitä. Yksi on kuitenkin kaikille eri maissa hyvinvointivaltiota rakentaneille sosialidemokraateille yhteinen ja se on historiattomuus. Kun ihmiset eivät enää peri mitään luokkatietoisuutta eivätkä tunne sitä, miten ja millaisten yhteiskunnallisten kiistojen kautta nykypäivään ja hyvinvointivaltioon on tultu, ei enää ole sellaisia visioita jotka ihmisiä houkuttelisivat sosialidemokratian taakse. Jos vielä demareilta itseltään katoavat uskottavat ja toiveita antavat visiot ei ole ihme, että ,onet panevat hyvinvointivaltion kiistattomat ongelmat yksinomaan demareiden piikkiin.
Suomessa yli 30 prosentin ääniosuus olisi sosialidemokraateille unelmatulos ja monille muillekin nykymaailman sosialidemokraateille hieno saavutus, mutta Ruotsissa se oli raskas tappio. Suomen ja Ruotsin poliittiset olot eivät koskaan ole yksi yhteen toisiaan heijastavia, mutta kun Ruotsin demarit nyt paneutuvat siihen miksi ja miten näin on heille käynyt, on siinä pohdinnassa myös runsaasti meillekin tärkeää opittavaa.
