Max Jakobsonin kaksi vuotta sitten ilmestyneessä jäähdyttelyteoksessa hahmoteltiin seitsemän viisaan miehistä salaseuraa ajamaan uusliberalistisen ohjelman toteuttamista Suomessa. Kokoonpanoon kuuluivat Matti Vanhanen, Esko Aho, Jorma Ollilla, Christoffer Taxell, Eero Heinäluoma, Lauri Ihalainen ja Erkki Liikanen. Joukkoon mahtui peräti kolme sosialidemokraattia.
Tämä ei perustu Jakobsonin rakkauteen SDP:n ohjelmaan vaan siihen, että hän näkee uusliberalistisen politiikan toteutumisen Suomen kaltaisessa maassa edellyttävän ammattiyhdistysliikkeen ja sosialidemokraattien neutraloimista. Eikä tällainen politiikka myöskään voi perustua demokraattiseen kansalaisvaikuttamiseen vaan siihen, että annetun viisauden omaava eliitti ajaa sen lävitse hankkimalla sille tavalla tai toisella riittävästi kannatusta heikolta ja ymmärtämättömältä poliittiselta johdolta. Kokoomusta ei tällaisessa ryhmässä tarvita, se kun on joka tapauksessa oikeilla linjoilla.
Avoimeen keskusteluun perustuva konsensus ja kompromissit eivät ole sosialidemokratialle vieraita. SDP on ollut suunnannäyttäjä laajassa yhteistyössä, jolla hyvinvointivaltio rakennettiin. EVA-ajattelu uskoo tämän olevan mennyttä ja että demareiden suuntavaiston kadottua liike saataisiin porvarillisen politiikan takuumieheksi. Jakobsonin tähän tarkoitukseen nimeämillä tovereilla on siihen yhtä vähän omaa osuutta kuin ns. Tiitisen listalle joutuneilla Stasi-epäilyilläkin.
Nyt vaalien jälkeen vasemmiston kannatus on alempi kuin milloinkaan eduskunnassa, vallassa on voimansa tunnossa uhoava porvarihallitus ja työmarkkinoilla on jo luovuttu keskitetyistä sopimusratkaisuista. Sosialidemokraatteja ei enää haluta eikä tarvita sosiaaliturvan suurremontin valmisteluun mukaan. On ihan kuin oikeisto olisi jo alkanut uskoa SDP-vapaan politiikan mahdollisuuteen. Vastakohtaisuuksien aika on ohitse julisti kokoomus vielä pressanvaaleissa, mutta nyt se näyttää päinvastoin päätyneen paremminkin konfrontaation kuin konsensuksen hakemiseen.
Kun kokoomus nyt hakee vastakkainasettelua myös ja nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa se saattaa kuitenkin jäädä yksin. Suomalaiset tukeutuvat mieluummin aitoon konsensukseen kuin turvallisuuspoliittisiin seikkailuihin puolustusministeri Häkämiehen viitoittamalla tiellä. Sellainen olisi nykytilanteessa myös Nato-jäsenyys. Ei siis ihme, että uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon ja siihen liittyvän Nato-selvityksen valmisteluun on otettu mukaan poikkeuksellisen paljon SDP:n jäsenkirjan omaavia virkamiehiä. Hyvä niin, mutta puolueen edustajia he eivät kuitenkaan ole.
