Euroopan Unionista ei voi käydä pitempää keskustelua ennen kuin joku toistaa kuluneen kielikuvan, että yhdentyminen on kuin pyörällä ajamista, pyörä kaatuu ellei jatkuvasti aja eteenpäin. Oikea vastaus tähän on, että ajajalta joka ei osaa tai ymmärrä punaisen valon tai muun esteen edessä pysähtyä ja panna jalkaansa maahan, on syytä ottaa kortti kuivumaan.
Kriisin voisi väittää olevan likitulkoon normaali olotila unionissa. Näin ainakin niiden mielestä, jotka kaipaavat visionääristä Eurooppa-politiikkaa, joka palauttaisi uskon Euroopan liittovaltioon johtavaan kehitykseen. Tähän kuuluu myös haikailu aikoihin, jolloin vahvat eurooppalaiset johtajat veivät ja kansat vikisivät.
On totta ettei EU yleensä saa tyylipisteitä silloinkaan, kun se saa jotain aikaiseksi. Kesäkuun huippukokous oli tavallista rumempi näytelmä, vaikka perustuslakisopimuksesta syntynyt pakkosopu viekin unionia sen verran eteenpäin kuin nyt voi odottaa. En ole myöskään vakuuttunut siitä, että asiat olisivat paremmin jos “visionäärit” rymistelisivät visioineen tavalla, joka vain lisäisi unionin epäsuosiota EU-kansalaisten silmissä. Eurooppaa ei enää voida rakentaa ujuttamalla ja yleisestä mielipiteestä piittaamatta, kuten joskus oli mahdollista ja ehkä välttämätöntäkin.
Euroopan eteneminen edellyttää nyt nimenomaan parempaa ankkuroitumista kansalaisten näkemyksiin ja odotuksiin. Brysselissä harjoitetaan edelleen liian paljon tarpeetonta ja itseisarvoista säätelyä, jonka vähentäminen olisi nopein tapa lisätä unionin suosiota. Toisaalta ihmiset eivät ole vain kielteisiä unionin vahvistamiselle. Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistaminen nauttii enemmistön kannatusta euroskeptisimmissäkin maissa. Jos haluamme että EU otetaan maailmalla vakavasti − niin Venäjällä, Yhdysvalloissa kuin Lähi-idässäkin − ja voi vaikuttaa globalisaation hallintaan, sen on toimittava tehokkaasti ja yhdellä äänellä.
Tässä suhteessa kannatan yksiselitteisesti EU:n vahvistamista ja toivon Suomen jatkavan tämänmukaista politiikkaansa. Muutoin pitäisi puhua vähemmän hallintorakenteista ja enemmän siitä, mihin niitä käytetään – esim. sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamiseen.
Professori Esko Antola moittii säännöllisin väliajoin Suomen EU-politiikkaa sen riittämättömästä “aktiivisuudesta” ja “visioiden puutteesta” ja toivoo Suomelle Belgian roolia. Totta onkin, että Belgian entinen pitkäaikainen pääministeri Guy Verhofstad esiintyi aina ja joka paikassa innokkaana liittovaltion rakentajana milloin yhteisen euroarmeijan tms. puolesta. En kuitenkaan tiedä miten tämä on Eurooppaa tai Belgiaa vahvistanut, eikä se ainakaan estänyt Verhofstadia saamasta tylyä tyrmäystä äänestäjiltä äskeisissä vaaleissa.
Suomi on mukana vaikuttamassa kaikkeen tarpeelliseen EU:ssa. Ei toki ole haitaksi, jos suomalaispoliitikotkin tulevat julkisuuteen Euroopan tulevaisuutta vähän pitkäjänteisemmin visioivilla puheenvuoroilla, mutta Suomen roolia ei tähän liiaksi kannata sotkea, ei ainakaan ilman vankkaa kansalaismielipiteen tukea. Puheet voivat lämmittää ja pyöriä lähinnä suomalaislehtien pääkirjoituksissa, mutta pienen maan EU-politiikan tuloksellisuutta ne eivät ratkaise. Se punnitaan neuvotteluissa, joissa Suomi on toistaiseksi toiminut oikeiden asioiden puolesta ja pärjännyt itsekin vähintään kohtuullisesti.
