Suomi valmistautuu ottamaan Euroopan Unionin puheenjohtajamaan tehtävät puoleksi vuodeksi. Toistaiseksi on Suomessa puhuttu lähinnä kokouksista ja niiden kustannuksista. Jo pelkästään matkailusatsauksena puheenjohtajuus kannattaa. Kunnat, maakunnat ja MEK käyttävät paljon rahaa houkutellakseen Suomeen isoja kansainvälisiä kokouksia. Nyt niitä saadaan meidän omilla päätöksillämme. Vieraita tullaan näkemään eri puolilla Suomea, myös EU:n ulkopuolelta, kuten ASEM-huippukokouksessa Helsingissä ja Euro-Välimeri ulkoministerikokouksessa Tampereella.
Puhuminen kokousjärjestelyistä, joissa onnistuminen riippuu lähinnä meistä itsestämme, onkin turvallisempaa kuin sisällöllisistä tavoitteista. Niitäkin on valmisteltu hartaasti. Epärealistisia odotuksia ei kuitenkaan pidä elätellä. Puheenjohtajuus ei ole itsenäistä päätäntävaltaa omaava instituutio, eikä siihen asetutua ehdolla oman ohjelman kanssa, vaan se on jokaiselle jäsenmaalle vuorollaan lankeava tehtävä. Suuria sankaritekoja ei puheenjohtajamaalta pidä odottaa, ellei samalla toivo sellaisia ennakoimattomia kriisejä EU:lle, joita sen puheenjohtajavaltio joutuisi ratkomaan.
Esimerkiksi perustuslakisopimuksen kohtalo ei tule ratkeamaan Suomen kaudella. Pyrimme siihen, että sopimusluonnos pidetään hengissä niin, että edellytykset sen hyväksymiselle mieluiten sellaisenaan, mutta joka tapauksessa sen keskeisen sisällön säilyttävällä tavalla, olisivat ensi vuonna olemassa. Tätä odottaessamme on kuitenkin katsottava, mitä olisi jo nyt tehtävissä EU:n ulkoisen toiminnan tehostamiseksi, mitä kaikkien EU-maiden kansalaiset yksiselitteisimmin tukevat.
On myös muutamia isoja haasteita, joissa Suomen on käytettävä puheenjohtajuuttaan kansainvälisen yhteisymmärryksen rakentamiseksi moninkeskistä säädöspohjaosta yhteistyötä vahvistaen. Ilmastomuutoksen pysäyttäminen on globaaleista haasteista suurin. Puheenjohtajuus on meille mahdollisuus palauttaa välillä jo rapistumaan päässyt maineemme vastuullisen ympäristöpolitiikan kärkimaana.
*
Suomelle EU-puheenjohtajuus merkitsee myös mahdollisuutta kertoa pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointiyhteiskunnan kilpailukyvystä ja saavutuksista. Kun ns. Lissabonin strategiaa kuusi vuotta sitten lähettiin toteuttamaan tavoitteena tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin alue, vilkuiltiin siinä tarkoituksessa yksinomaan Atlantin ylitse amerikkalaisten tarjoaman mallin perään.
Nyt tilanne on muuttunut ja Euroopassa on yhä enemmän ymmärretty, ettei meidän tarvitse eikä tule haikailla amerikkalaisen epätasa-arvoa ylläpitävän ja lisäävän yhteiskuntamallin perään. Kiinnostusta onkin yhä enemmän herättänyt se, miksi Suomi ja kaikki pohjoismaat ovat yleensä kärkikymmenikössä niissä kansainvälisissä kauneusvertailuissa, joissa arvioidaan maiden kilpailukykyä, hyvää hallintoa, ympäristönhoitoa, kansalaisten turvallisuutta ja osaamissaavutuksia.
Tämä salaisuus aukeaa, kun ymmärretään ettei hyvinvointivaltio olekaan kilpailukyvyn este vaan sen keskeinen perusta. Ei täällä suinkaan kaikki ole hyvin, mutta sitä missä olemme onnistuneet ei kannata myöskään piilotella eikä hävetä.
