Erkki Tuomioja
KUKA HALUAA ERISTYÄ NATOON?
Satakunnan Kansa, 24.3.2004
Onko Suomessa todella ulkopoliittinen ristiriita aktiivisen ja vetäytyvän ulkopolitiikan välillä?. Näin kysyy päätoimittaja Jouko Jokinen tässä lehdessä 17.3.
Vastaus on myöntävä vain, jos aktiivisuudella tarkoitetaan pyrkyä Natoon hinnalla millä hyvänsä, ja vetäytyväisyydellä pidättyvyyttä tämän pyryn suhteen. Muuten tällainen vastakkainasettelu on täysin keinotekoinen ja harhaanjohtava.
Aktiivisuutta edustavat nimenomaan ne, jotka istuvan hallituksen tavoin haluavat olla aloitteellisesti mukana Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja siihen kuuluvan Euroopan puolustuksen kehittämisessä. Passiivisuutta ajavat ne, joiden mielestä Suomen tulee pysyä omia ajatuksiaan ilmaisematta suurten jäsenvaltioiden peesissä ja pyrkiä sotilasliittoon, jossa sitten voitaisiin olla vielä hiljempaa kuvitellun suojan takana.
Aktiivisuuteen kuuluu toiminta kaikkien laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkien torjunnassa. Siihen kuuluu sotilaallisen kriisinhallinnan ohella niin Suomen omien siviilikriisinhallintavalmiuksen kuin alan kansainvälisen yhteistyön kehittäminen, samoin kuin köyhyyden torjunta, terveydellisten ja sosiaalisten olojen parantaminen sekä ihmisoikeuksien toteutumisen ja oikeusjärjestyksen vahvistaminen kaikkialla maailmassa.
Nato on tässä työssä yksi Suomen yhteistyökumppani. Sotilasliitto ei kuitenkaan ole sellainen järjestö joka erityisen hyvin voi toimia esim. niiden konfliktien ratkaisemiseksi ja nöyryyttävien olosuhteiden korjaamiseksi, joiden jatkuminen ylläpitää ymmärrystä äärimmäisillekin terroriteoille. Tässä työssä tarvitaan ennen muuta mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä YK:n ja sen erityisjärjestöjen puitteissa.
Hallituksella on myös aktiivista pyrkimystä vaikuttaa globalisaation hallintaan ja demokratian maailmanlaajuiseen vahvistamiseen, myös käynnistämänsä Helsinki-prosessin kautta. Mutta voi olla että tämä tosi miehekkään aktivistin mielestä onkin vain ”joutavanpäiväistä koheltamista maailmalla”.
Voi olla että annan väärän kuvan Risto E.J. Penttiläm edustamien ”aktiivisen ulkopolitiikan” puolestapuhjien mielenlaadusta. Ei se kuitenkaan voi olla vinompi kuin se kuva jota Jouko Jokinen kirjoituksessaan maalaa.
