ERKKI TUOMIOJA
Artikkeli Arto Mansalan ja Juhani Suomen toimittamassa teoksessa Suomalainen diplomaatti. Muotokuvia muistista ja arkistojen kätköistä, SKS, s.450-467, Jyväskylä 2003
SAKARI TUOMIOJA
Kun tasavallan presidentti J.K. Paasikivi joulukuussa 1954 nimitti Sakari Tuomiojan Suomen erikoislähettilääksi ja täysivaltaiseksi suurlähettilääksi Lontooseen 1.3.1955 lukien oli kyseessä karriäärin ulkopuolinen poliittinen nimitys. Se ei kuitenkaan aiheuttanut erityisempää arvostelua, sillä 43-vuotiaalla Tuomiojalla oli takanaan jo poikkeuksellisen näyttävä yhteiskunnallinen ura budjettipäällikkönä, valtiovarainministerinä, kauppa- ja teollisuusministerinä, pääministerinä ja Suomen Pankin pääjohtajana.
Tuomiojan aikaisempaan kokemukseen kuului myös ulkoministeriys Urho Kekkosen toisessa hallituksessa 1951-1952. Urho Kekkonen vaikuttikin keskeisesti siihen, että Tuomioja siirtyi ulkoasianhallinnon palvelukseen. Tuomioja halusi ottaa etäisyyttä Suomen politiikkaan ja sitä hallinneeseen pääministeri Urho Kekkoseen sen jälkeen, kun Kekkosen ja Tuomiojan siihen asti läheinen ystävyyssuhde oli kesällä 1953 katkennut ja muuttunut katkeraksi keskinäiseksi syyttelyksi. 1)
Rauhanoppositiosta hallitukseen
Sakari Tuomioja syntyi nuorsuomalaiseen kotiin ja kasvoi edistysmielisessä perheessä, jossa K.J. Ståhlberg oli kunnioitettu vieras ja esikuva. Hänen isänsä V.V. Tuomioja kuului edistyspuolueen johtohenkilöihin toimien 20-luvulla useaan otteeseen kansanedustajana sekä Eljas Erkon edeltäjänä Helsingin Sanomien päätoimittajana.
30-luvun ylioppilaskunnassa kansanvaltaisen ylioppilasyhdistyksen perustajiin kuulunut Tuomioja edusti pientä vähemmistöä, joka sitkeästi kamppaili Akateemisen Karjalan-seuran ylivaltaa vastaan. Julkisuutta Tuomioja sai ensimmäisen kerran kun hän teki tuloksiin johtaneen kantelun sinimustahenkisestä kiihotustyöstä entisessä opinahjossaan Helsingin norssissa.
Vastavalmistuneena juristina Tuomioja kytkettiin IKL:n vastaiseen taisteluun kun hänet pyydettiin mukaan sisäministeri Urho Kekkosen kokoamaan pieneen työryhmään, joka keräsi aineistoa ministerin liikkeellepanemaa IKL:n lakkauttamishanketta varten vuonna 1938. Tästä alkoi Tuomioja ja Kekkosen läheinen ystävyys ja yhteistyö, johon kolmantena osapuolena liittyi Tuomiojan koulu- ja opiskelutovereihin kuulunut Teuvo Aura.
Opiskeluaikanaan eduskunnan pikakirjoittajana toiminut Tuomioja sai ensimmäisen työpaikkansa eduskunnassa valtiovarainvaliokunnan sihteerinä. Terveyssyistä asevelvollisuudesta vapautettu Tuomioja siirtyi tästä vuonna 1940 valtiovarainministeriön budjettipäälliköksi ja ministereiden Pekkala ja Tanner tärkeimmäksi virkamies-avustajaksi.
Tuomioja avioitui vuonna 1939 salonkikommunistina tunnetun näytelmäkirjailija Hella Wuolijoen Vappu-tyttären kanssa. Hän ei ollut osallinen kirjailijan talvisodanaikaiseen rauhanvälitystehtävään eikä tämän desantti-seikkailuun jatkosodan aikana, mutta kuului jo hyvin varhain ns. rauhanoppositioon.
Välirauhan jälkeen 33-vuotias Tuomioja nousi sekä talousasiantuntijana että yhtenä harvoista rauhanoppositioon kuuluneista edistyspuoluelaisista Paasikiven uuteen hallitukseen valtiovarainministeriksi. Kun Suomen Pankkiin palannut Risto Ryti joutui sotasyyllisenä eromaan tehtävästään nimitettiin Tuomioja keskuspankin uudeksi pääjohtajaksi.
Tuomioja ei ollut ekonomisti ja tukeutui lähinnä perinteiseen klassiseen taloustieteeseen. Tätä leimallisempaa oli kuitenkin se että Tuomioja oli talouspoliitikkonakin pragmaatikko, joka haki toimivia ratkaisuja sodanjälkeen päälle kaatuviin sotakorvaus- ja jälleenrakennustarpeisiin. Teoretisointi ei näissä oloissa auttanut vaan päätöksiä oli tehtävä nopeasti ottaen huomioon vallinneet yhteiskunnalliset realiteetit. Niihin kuului sodanjälkeisessä Suomessa vahvistunut ammattiyhdistysliike ja muiden etujärjestöjen vaikutusvalta.
Silloisissa oloissa Tuomioja vahvuudet pääsivät oikeuksiinsa. Tuloksia tuotti myös pääjohtajan hyvät ja toimivat yhteistyösuhteet poliittisiin päättäjiin ja keskeisiin järjestöjohtajiin. Silloista inflaatio-devalvaatiokierrettä on myöhemmin arvosteltu, mutta se ei ainakaan estänyt Suomen selviytymistä ja nopeaa kasvua ja kehittymistä nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi.
Nopea päätöksenteko ei aina ottanut huomioon lakisääteisiä muodollisuuksia. Säännöstely luo myös mahdollisuuksia väärinkäytöksiin ja niillekin Tuomiojan suurpiirteinen ja alaisiinsa luottava delegoiva johtamistapa antoi tilaa. Niistä ja niiden tutkimisesta koitui myöhemmin Tuomiojalle harmia, vaikkei hän itse ollut esim. tuontilisensseihin liittyneisiin väärinkäytöksiin syyllistynyt tai niistä hyötynyt. Tuomiojan tavoitteena sitä paitsi oli taloudellisten olojen normalisointi ja sodanaikaisen säännöstelytalouden asteittainen purkaminen.
Tuomioja oli Suomen Pankissa hyvin poliittinen pääjohtaja, joka vieraili ahkerasti maan hallituksessa ja hänet mainittiin pääministeriehdokkaana ensimmäisen kerran jo v. 1947. Kun Kekkonen v. 1950 muodosti ensimmäisen hallituksensa, kutsui hän edistystä edustaneen Tuomiojan kauppa- ja teollisuusministeriksi. Kun hän seuraavana vuonna kokosi toisen hallituksensa tuli Tuomiojasta sen ulkoministeri. Tuomioja jätti kuitenkin hallituksen ennen sen hajoamista seuraavana vuonna, kun pankkivaltuusmiehet vaativat häntä keskittymään Suomen Pankin johtamiseen.
Edistyspuolue oli tällä välin lopettanut toimintansa kun se vuonna 1950 päätettiin lakkauttaa ja enemmistö sen jäsenistä liittyi vastaperustettuun uuteen Suomen Kansanpuolueeseen. Kaikki edistysmieliset eivät kaappauksenomaisesti toteutettua päätöstä sulattaneet vaan vähemmistöksi jääneet perustivat Vapaamielisten liiton. Myös Tuomioja liittyi pieneksi ryhmäksi jääneisiin vapaamielisiin, joiden puheenjohtajaksi valittiin Teuvo Aura.
Tuomiojan ja Kekkosen 30-luvulla alkanut ja sodan aikana syventynyt ystävyyssuhde ei perustunut ensi sijassa politiikkaan. ”Me olimme olleet, Tuomioja ja minä, kaikkein parhaat ja läheisimmät toverit”, on Kekkonen muistellut, ja tähän toveruussuhteeseen myös molempien puolisot kuuluivat. Ensisilmäykseltä kyse vaikutti epäuskottavalta parilta. Siinä missä Kekkosen kuvaa jo varhain leimasivat raisut otteet, ilmaisurikkaat ja piikikkäät puheenparret sekä mehevää miehekkyyttä korostavat elämäntavat ja niistä kertovat värikkäät jutut, oli Tuomiojan kuva tasainen ja hillitty, ilman yksityiselämään liittyviä särmiä ja kupruja.
Politiikka ei heitä myöskään erottanut, vaikka Tuomioja oli taustaltaan 30-luvun vasemmistoliberaali ja Kekkonen aitosuomalainen demokratian itsepuolustaja ja he kuuluivat aina eri puolueisiin. Kumpikaan ei ollut dogmaattinen aatepoliitikko; molemmat edustavat sellaista keskustalaista maailmankuvaa, mihin kuului mm tietty valtiojohtoisuuden välttämättömyyden hyväksyminen talouselämässä ja laajan vasemmistoon saakka ulottuvan poliittisen yhteistyön tärkeänä pitäminen.
Iso osa miesten julkisuuskuvan eroista selittyy heidän erilaisella suhtautumisellaan ruumiinkulttuuriin ja fyysiseen voimaan. Asepalveluksesta terveyssyistä aikanaan vapautettu Tuomiojan kuntoilu rajoittui reippaaseen kävelyyn eikä nähty Kekkosen kalastus- tai hiihtoseurueissa.
Tällaiset erot alleviivaavat Tuomiojan ja Kekkosen suhteen älyllistä luonnetta. Klaus Waris on esim. muistellut Tuomiojan ja Kekkosen pöytäkeskusteluja Suomen Pankin johtokunnan lounashuoneessa sellaisina, joiden veroista terävää ja sarkastista replikointia ei muualla tavannut. Erona oli se, ettei englantilaistyylisen kuivan huumorin ystävänä tunnettu Tuomioja viljellyt puheissaan samanlaista pirullisuutta kuin Kekkonen, ei ainakaan julkisuudessa. Ajan tapaan kuului, että yhdessäoloa siivitti usein myös alkoholi.
Tuomiojan ja Kekkosen rinnalla Teuvo Aura oli triumviraatin kolmas osapuoli, Tuomiojan vanha ystävä ja kaveri ja tätä kautta myös Kekkosen lähipiiriin hyväksytty. Tämä kolmikko oli vaikutusvaltaisimmillaan ja tehokkaimmillaan 50-luvun alussa.
Kolmikon työnjaossa Tuomioja ja Aura vetivät talous- ja elinkeinopoliittisia linjoja, mutta eivät kilpailleet Kekkosen kanssa ulkopolitiikan linjauksista. Johtoaseman jättäminen Kekkoselle ei kuitenkaan tarkoittanut ettei Tuomiojalla olisi ollut ulkopoliittista mielenkiintoa ja kokemusta.
Rauhanoppositioon kuulunut Tuomioja hakeutui hänkin sodan jälkeen läheisiin suhteisiin Neuvostoliiton edustajiin. Suhteiden rakentamista helpotti epäilemättä Hella Wuolijoki, vaikkei Tuomioja koskaan anoppinsa kanssa hakeutunut poliittiseen yhteistyöhön tai edes syvällisiin keskusteluihin. Sodanjälkeisinä vuosina Tuomioja ja Kekkonen solmivat myös läheiset suhteet Hertta Kuusiseen ja Yrjö Leinoon, mikä osaltaan edesauttoi aiemmin täysraittiin Leinon ajautumiseen epäsuosioon omiensa keskuudessa. Hella Wuolijoen suhteet avasivat tien Tuomiojan ja Otto Wille Kuusisen tapaamiselle kanssa Moskovassa 1945. Kuusinen oli esiintynyt hyvin maltillisesti ja talouden jälleenrakennusta tukevasti, kuten Tuomioja Paasikivelle raportoi.
Tuomiojan kontaktipiiri oli avoin kaikkiin suuntiin. Myös sotasyyllisenä tuomittuun Väinö Tanneriin Tuomiojan suhde säilyi hyvänä ja hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat jo varhain niin Unto Varjonen kuin Päiviö Hetemäki.
Siitä että Tuomioja olisi käyttänyt neuvostosuhteita samalla tavalla poliittisen karriäärinsä ja vaikutusvaltansa edistämiseen kuin Kekkonen ei ole viitteitä. Epäilemättä hänkin ymmärsi ns. puoluelinjan kontaktien merkityksen ja tärkeyden, mutta ei antautunut niiden johdettavaksi. 2)
Käytännössä Tuomiojan ulkopoliittinen aktiivisuus suuntautui enemmän pohjoismaihin ja länteen. Kansanvaltaan ja vapaamielisiin arvoihin perustuvaa pohjoismaista suuntausta Tuomioja oli korostanut jo v. 1943 Morassa kansanpuolueen nuorisojärjestön kokouksessa pitämässään puheessa, jossa kaavailtiin sodan jälkeen perustettavaa pohjoismaista yhteenliittymää, jopa aseellisen puolueettomuusliiton muodossa.
Välirauhansopimuksen jälkeisessä tilanteessa ei tällaiselle ajatukselle ollut enää tilaa, mutta hyvien suhteiden palauttaminen myös länteen kuului Tuomiojan ohjelmaan. Suomen Pankin pääjohtajana hän johti ensimmäistä Yhdysvaltoihin sodan jälkeen lokakuussa 1945 matkustanutta talousvaltuuskuntaa, jonka onnistui avaamaan ovat amerikkalaiselle luototukselle Suomeen. Marshall-avun saaminen Suomeenkin olisi tietysti ollut mieluisa jatko, mutta Tuomiojalle ole selvää ettei siihen Neuvostoliiton kielteisen kannan vuoksi voitu osallistua.
Yhtä selvää Tuomiojalle oli, että Suomi menisi mukaan Bretton Woods-instituutioihin, kun siihen joulukuussa 1947 avautui mahdollisuus. Hän myös säännöllisesti johti Suomen valtuuskuntaa Maailmanpankin ja valuuttarahaston vuosikokouksissa.
Kekkosen keskustalaisen vähemmistöhallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä v. 1950 Tuomiojan tärkein tehtävä oli kuitenkin Fagerholmin hallituksen aikana paikalleen jäätyneiden Suomen ja Neuvostoliiton kauppaneuvottelujen uudelleen liikkeellepaneminen. Moskovan neuvottelut, joiden päätöstä juhlistivat läsnäolollaan sekä Stalin että Kekkonen, onnistuivat jopa yli odotusten, sillä Suomessa alettiin jo pelätä idänkaupan nousua liian hallitsevaan asemaan. Ongelmitta ei sopimusten toimeenpano Suomessa sujunutkaan, sillä Kekkonen ja Tuomioja joutuivat ottamaan käyttöön telakkatuet sopimusten täyttämiseksi ja Valmetin osalta pakottamaan valtioyhtiön tappiollisiin kauppoihin.
Seuraavana vuonna muodostetun Kekkosen toisen ja hänen ensimmäisen punamultahallituksen pystyttämistä Tuomioja ja Aura olivat kulissien takana pohjustaneet, mutta Tuomioja kieltäytyi itse lähtemästä siihen mukaan. Kun hallitus sitten syksyllä vaalien jälkeen uudistettiin Kekkosen kolmanneksi hallitukseksi, tuli Tuomioja siihen jälleen pääministerin pyynnöstä ja Paasikiven suostumuksella mukaan, nyt ulkoministerinä. Toisena, lähinnä sosialidemokraattien kannattamana ehdokkaana oli vanha ammattidiplomaatti P.J. Hynninen. Paasikiven kantaan vaikutti se, että hän katsoi Tuomiojalla olevan hyvät suhteet sekä länteen että itään ja että hän oli Neuvostoliiton kannalta Hynnistä varmempi vaihtoehto.
Tuomiojan runsaan vuoden kestänyt ulkoministerikausi sattui ajankohtaan, jolloin Suomen kansainvälinen asema alkoi vakiintua. Sotakorvaustoimitukset päättyivät ja olympiakisojen onnistunut isännyys ja myös Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi nostivat suomalaisten itsetuntoa. Suomi piti kuitenkin varovaista profiilia ja torjuivat yksimielisinä mukaanmenon uuteen Pohjoismaiseen neuvostoon.
Hallitusta horjuttanut ulkopolitiikkaa koskeva ristiriita syntyi pääministeri Kekkosen ns. pyjamantaskupuheesta, jossa kannatettiin ajatusta skandinaavisesta puolueettomuusliitosta. Tuomioja oli tutustunut puheeseen etukäteen eikä puuttunut sen sisältöön, jonka myös Paasikivi oli hyväksynyt. Kun puheesta sitten syntyi polemiikkia sosialidemokraattien arvostellessa pääministeriä joutui ulkoministeri sovittelemaan pääministerin ja SDP:n välejä hallituskriisin välttämiseksi. Tapaus ei jättänyt säröjä Kekkosen ja Tuomiojan väleihin, mutta vaikutelmaksi jää, ettei ulkoministeri ollut yhtä innostunut tällaisesta aloitteellisuudesta kuin pääministeri. Siihen että Tuomioja syksyllä pankkivaltuusmiesten vaatimuksesta jätti hallituksen ja palasi hoitamaan pääjohtajan virkaa ei tapauksella ollut vaikutusta. 3)
Kekkosen ja Tuomiojan välirikko
Kekkosen, Tuomiojan ja Auran triumviraatti hajosi näyttävästi vuonna 1953. Taustalla olivat maan talousvaikeudet, joiden vuoksi vientiteollisuus puhui kustannuskriisistä ja vaati hallitukselta toimia asemansa helpottamiseksi. Tuomioja sulki devalvaation pois ratkaisuvaihtoehdoista ja laati yhdessä Auran kanssa kovana pidetyn kustannusten alentamisohjelman. Pääministeri Kekkonen suhtautui siihen aluksi epäillen mutta tultuaan Auran ja Tuomiojan vakuuttamaksi ryhtyi sitä ajamaan hänelle ominaisella määrätietoisuudella. Kun sosialidemokraatit eivät tätä K-ohjelmaa nielleet hajosi Kekkosen punamultahallitus, jota seurasi Kekkosen johtama keskustalainen vähemmistöhallitus.
Tällä välin Tuomioja ja Aura olivat alkaneet epäillä omaa ohjelmaansa kun SDP:n ja ay-liikkeen vastustuksen pelästyttämät työnantajatkin pitivät sitä epärealistisena. Neuvotteluja käytiin tiiviisti eri osapuolten välillä. Elokuussa 1953 Kekkonen lähti lomalle Itävaltaan ja pyysi Tuomiojaa sinä aikana laatimaan hänen hallitukselleen uuden talousohjelman jonka taakse olisi koottavissa riittävä enemmistö.
Tulkinnat siitä miten tilanne johti Kekkosen ja Tuomiojan välirikkoon vaihtelevat. Kekkonen sai Itävaltaan viestejä, joiden mukaan Tuomioja ja Aura olisivatkin ryhtyneet neuvottelemaan kokonaan uudesta hallituksesta, jonka johdosta Kekkonen olisi syrjäytetty. Tämän Tuomioja ja Aura kiistivät, mutta välirikko oli tosiasia.
Vaikka Kekkosen syrjäyttäminen tuskin oli Tuomiojan tarkoitus niin seurauksena kuitenkin oli Kekkosen ero ja uuden Tuomiojan kokoaman hallituksen nimeäminen ja ennenaikaisten eduskuntavaalien toimittaminen, mikä vastasi Kekkosen monien vastustajien tavoitteita. Monet tahot, kuten sosialidemokraatit ja maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo, olivat myös olleet kateellisia ja/tai epäluuloisia Tuomiojan ja Kekkosen ainutlaatuisesta ystävyyssuhteesta ja käyttivät tilaisuutta välirikon aikaansaamiseen.
Tuomiojan kokoama hallitus ei ollut sellainen virkamieshallitus, jonka Kekkonenkin ehkä olisi niellyt, vaan siitä tuli puolipoliittinen porvarihallitus, jossa kansanpuolueiden ja parin nimellisen maalaisliittolaisen ohella kokoomus oli ensimmäistä kertaa sodan jälkeen näyttävästi mukana. Mitään hankauksia idänsuhteissa ei Tuomiojan hallituksella ollut.
Hallitus esitti eduskunnan hajottamista ja vaalien pitämistä jo talvella 1954, minkä arveltiin heikentävän maalaisliiton mahdollisuuksia. Maalaisliitto selviytyi kuitenkin voitokkaasti maalisvaaleista ja vaalien jälkeen muodostettiin uusi punamultahallitus ja Tuomioja palasi Suomen Pankkiin. Hän oli kuitenkin aktiivisesti hakeutumassa uusiin tehtäviin. Poishakeutumista vauhditti välirikko Kekkosen kanssa ja Tuomiojan vaikutusmahdollisuuksien ja aseman heikkeneminen sekä myös Suomen Pankkiin liittyneet ristiriidat. Ystävilleen Tuomioja perusteli lähtöään toteamalla saaneensa kerta kaikkiaan mittansa täyteen, mutta enemmästä yksilöinnistä pitäytyen.
Suurlähettiläs presidenttiehdokkaana
Vuoden 1954 lopulla Tuomioja nimitettiin suurlähettilääksi Lontooseen, sovittuaan asiasta pääministeriksi palanneen Kekkosen kanssa. Nimitystä varten oli edellinen lähettiläs E.O. Soravuon siirrettävä tahtonsa vastaisesti ennenaikaisesti Lontoosta muualle, mutta julkisuudessa tätä ei arvosteltu.
Presidentinvaalit olivat jo lähestymässä ja viimeistään pääministerikautensa jälkeen Tuomiojan oli varteenotettava seuraajaehdokas Paasikiven jälkeen. Tuomioja ei ollut ehtinyt olla kahta kuukauttakaan asemapaikassaan, kun hänet kokoomuksen puoluekokouksessa asetettiin puolueen presidenttiehdokkaaksi, myöhemmin myös vapaamielisten liiton ehdokkaaksi. Vielä vuonna 1956 oli mahdollista asettaa presidenttiehdokkaaksi virkaa hoitava suurlähettiläs, joka kahta lyhyttä ja tiivistä puhekierrosta lukuunottamatta hoiti koko kampanjan ajan lähettilään tehtäviä Lontoossa.
Tuomiojan vaaliliitto menestyi kohtuullisesti ja sai kolmanneksi eniten valitsijamiehiä eli 57, mutta Kekkosen pysäyttämiseen sen ehdokkaalla ei ollut mahdollisuuksia. Ihan varmaa ei ole, halusiko Tuomiojakaan sitä sisimmässään, vaikka taustavoimien ylilyönnit puolin ja toisin edelleen syvensivät Tuomiojan ja Kekkosen välirikkoa. Heidän kirjeenvaihtoaan vaalien alla leimasivat katkerat syytökset.
Tavoiltaan monessa suhteessa englantilaismielinen Tuomioja viihtyi Lontoossa, eikä Suomen ja Britannian suhteissa ollut erityisempiä ongelmia. Tuomioja raportoi Lontoosta harvakseen eikä selvästikään panostanut asiaan. Lähettilään käyttökelpoisuutta tietysti rajoitti molemminpuolinen epäluottamus uuden presidentin kanssa. Lontoo oli kuitenkin kansainvälisen diplomatian merkittävä keskus, jossa diplomaateille riitti runsaasti myös vanhoja perinteitä noudattaneita edustustilaisuuksia. Jos Tuomioja hoiti ne velvollisuudentuntoisesti, niin sitäkin enemmän niihin panosti Vappu Tuomioja, jonka seuralliset ominaisuudet ja kulttuuriharrastukset pääsivät suurlähettilään puolisona kukoistamaan. Jos rouva toisinaan laski leikkiä porvarillisen tapakulttuurin kustannuksella tapahtui se hänen taustansa huomioonottaen enemmänkin aristokraattisesta kuin proletaarisesta näkökulmasta.
YK:n virkamiehenä
Kun YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld keväällä 1957 tarjosi Tuomiojalle tehtävää Gunnar Myrdalin seuraajana YK:n Euroopan talouskomission pääsihteerinä Genevessä otti Tuomioja tarjouksen mielellään vastaan. Aloite oli Hammarskjöldin, jonka Tuomioja tunsi hyvin Ruotsin talous- ja ulkopolitiikkaan keskeisesti vaikuttaneena keskuspankin johtajana, valtiosihteerinä ja apulaisulkoministerinä. Myöhemmin Nobel-palkittuna ekonomistina ja sosiologina Myrdal olisi toivonut seuraajakseen samankaltaista tunnettua ekonomistia, mutta Hammarskjöld ei hänen mielipidettään kysynyt. Myrdalin kuitenkin annettiin julkistaa Tuomiojan nimitys omana keksintönään. Myrdal ja Tuomioja olivat tuttuja, Tuomiojakin oli muutaman kerran ollut Myrdalin monologien kuuntelevana osapuolena.
Tuomiojan valinta oli ensimmäinen korkean tason suomalaisnimitys YK:n sihteeristössä. Suomessa se otettiin myönteisesti vastaan, vaikka ulkoministeri Ralf Törngrenin ensireaktion eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa kerrottiinkin olleen arka sen suhteen, voisiko nimitys jotenkin saattaa puolueettoman Suomen välikäteen. Sinänsä varova reaktio oli ymmärrettävä, koska kylmä sota heijastui myös YK:n sihteeristöön, jossa molemmat blokit pyrkivät kontrolloimaan YK-virkamiehiksi nimitettyjä kansalaisiaan. Tuomiojan arvostusta nosti se, että hän asettui tukemaan alaistensa riippumattomuutta niin amerikkalaisen mccarthyismin kuin tshekkoslovakialaisen stalinismin eroamisvaatimuksia vastaan.
ECE:tä perustettaessa siihen kohdistettiin suuria odotuksia Euroopan maiden taloudellisen yhteistyön keskeisenä foorumina. Näiden houkuttelemana kunnianhimoinen Myrdalkin oli pääsihteerin tehtävät v. 1947 vastaanottanut ja sittemmin pettynyt.
Siinä missä Myrdalin johtamistapaa kuului kuulijoilleen luennoiminen pienissäkin ryhmissä ja hallitusten patisteleminen oppimestarimaiseen tyyliin, nojautui Tuomioja hiljaiseen diplomatiaan ja käytännönläheisyyteen. Tuomiojalle ei liioin ollut epärealistisia odotuksia ja hänen tehtäväänsä myös helpotti Stalinin kuoleman jälkeisen liennytyksen heijastuminen myös ECE:n työhön.
Työssään niin asiantuntijoiden kuin jäsenmaiden arvostama Tuomioja olisi halutessaan voinut jatkaa kolmivuotisen kautensa päätyttyä, mutta hän oli ehtinyt työlääntyä tähänkin työhön. ”Hän on rehellinen, suoraviivainen ja paineita kestävä mies” kirjoitti pääsihteerin avustajiin Genevessä kuulunut venäläinen Emanuel Chossudovsky Myrdalille, ”mutta ymmärrän että hän katsoo vain tuhlaavansa aikaa täällä”.
Turhautuneisuus kohdistui nimenomaan ECE:hen, ei YK:hon. Uudenlaista aktiivista roolia YK:lle ja sen pääsihteerille hakenut Hammarskjöld oli etsinyt erilaisia keinoja vaikuttaa kansainvälisiin kriiseihin vahvistamalla YK:n läsnäoloa eri tavoin. Kun vuonna 1954 itsenäistyneessä ja Indokiinan sodan lopettamalla sopimuksella neutralisoidussa Laosissa syntyi levottomuuksia ja sisällissodan uhka, pyrki Hammarskjöld henkilökohtaisella diplomatialla vaikuttamaan tilanteeseen. Hän matkusti marraskuussa 1959 hallituksen kutsusta Vientianeen ja pyysi mukaansa hyvin lyhyellä varotusajalla Tuomiojan, jonka tuli jäädä pidemmäksi aikaa paikalle pääsihteerin henkilökohtaisena edustajana ja raportoida pääsihteerille maan taloudellisen ja teknisen avun tarpeesta sekä muista asioista, joilla YK:n kannalta saattoi olla merkitystä ”ottaen huomioon muut Laosin kehitykseen vaikuttavat kansainväliset sopimukset”. Lyhyttä joulutaukoa lukuun ottamatta Tuomioja jatkoi työtään Laosissa kolme kuukautta seuraavan maaliskuun alkuun saakka.
Uuden kuuden viikon pestin Hammarskjöldin edustajana samassa tehtävässä hän otti vastaan vielä tammikuussa 1961. Tilanne Laosissa oli tällä välin pahentunut ajoittaiseksi sisällissodaksi eri osapuolten välillä. Kansainvälisen lehdistön uutisointi oli kuitenkin hälyttävämpää kuin miten kotiväelle raportoinut Tuomioja sen koki. Laosilaiset olivat flegmaattisia sotilaita ja tyytyivät harvakseen ammuskelemaan sinne päin missä vastustajan arveltiin olevan. Pessimistisessä loppuraportissaan Hammarskjöldille Tuomioja totesi, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yhteisymmärrys oli edellytys millekään maan rauhoittavalle ratkaisulle.
Tukholma ja Kypros
Tuomiojan tehtyä selväksi ettei halunnut uutta kautta ECE:ssä häntä kaavailtiin nytkin erilaisiin elinkeinoelämän johtotehtäviin. Suomeen paluu ei häntä tosin kovin suuresti viehättänyt. vielä vähemmän ajatus presidentinvaalien uusintaottelusta Kekkosen kanssa, mitä hänelle erilaisissa spekulaatioissa tarjottiin. Hän vierasti muodostumassa ollutta Honka-rintamaa eikä olisi ryhtynyt sen ehdokkaaksi. Kun Tuure Junnilan ja Tauno Jalannin kaltaiset Tuomiojan tukijat ajautuivat yhä kiihkeämpään oppositioon oli Tuomioja vuosikymmenen vaihtuessa jo valmis mieluummin normalisoimaan välinsä Kekkosen kanssa. Presidentille hän ilmaisi kiinnostuksensa suurlähettiläspaikasta Beijingistä, presidentti puolestaan tarjosi Wieniä yhtenä mahdollisuutena.
Sopivaa lähettiläs- tai elinkeinoelämän johtopaikkaa ei kuitenkaan auennut ja Tuomioja palasi ulkoasiainministeriöön neuvottelevan virkamiehen vakanssille 1.11. 1960 alkaen. Kesti seuraavaan kevääseen asti, ennen kuin hänelle aukesi paikka Tukholman suurlähettiläänä 1.7. 1961 alkaen.
Tukholma oli Suomen ulkomaanedustuston keskeisiä paikkoja ja 60-luvun alkuvuodet noottikriiseineen ja PYV-aloitteineen haasteellista aikaa. Virallisessa raportoinnissa tämä tosin ei juurikaan näkynyt, mutta asiointi ulkopoliittisen johdon kanssa Helsingissä perustuikin suulliseen yhteydenpitoon ja Hyvä Veli-kirjeenvaihtoon, joka Kekkosen kanssa oli nyt asiallista ja kohtuullisen säännöllistä. Vanhojen ystävysten suhteet eivät palautuneet hetkessä vaan vähitellen ja vasta marraskuussa 1962 Kekkosen Tukholman vierailun yhteydessä he olivat valmiita vetämään lopullisen viivan menneiden ylle. Mutta samanlaiseen kaveruuteen kuin kymmenen vuotta aikaisemmin ei kuitenkaan enää ollut paluuta.
Kun Ahti Karjalaisen SAK:n edustajilla täydennetty porvarihallitus alkoi rakoilla syksyllä 1963 oli Kekkosella jo heti valmiina suunnitelma sen korvaamiseksi virkamieshallituksella. Tämän hallituksen yhtenä mahdollisena pääministerikandidaattina mainittiin myös Tuomioja. Päiväkirjassaan Kekkonen tuntui aluksi suhtautuvan neutraalisti tähän vaihtoehtoon, ainakin siihen saakka kunnes Anita Hallama kertoi presidentille Tuomiojan tarkemmin määrittelemättömistä ulkopoliittisista toilailuista, joista Kekkonen kirjasi: ”saatan uskoa, vaikka olivat uskomattomia”. 4)
Tuomiojan suurlähettiläskauden merkittäviä tapahtumia olivat noottikriisi ja presidentti Kekkosen aloite ydinaseettomasta pohjolasta. Nootista Tukholman lähetystö sai sattumalta tiedon ennen kuin ministeriö Helsingissä, mutta Kekkosen nuoren polven ulkopoliittisen yhdistyksen tilaisuudessa pitämästä PYV-puheesta puutteellisesta tiedonkulusta jossain määrin kiusaantuneella lähettiläällä ei ollut ennakkotietoa. Se ei hänen asemaansa enemmälti vaikuttanut, sillä hänellä oli hyvät suhteet Ruotsin johtaviin poliitikkoihin ja tarvittaessa suora pääsy niin pääministeri Tage Erlanderin kuin ulkoministereiden Östen Undenin ja Torsten Nilssonin puheille.
Haasteellisimman tehtävänsä Tuomioja vastaanotti maaliskuussa 1964 kun Hammarskjöldin seuraaja U Thant kutsui hänet YK:n välittäjäksi elokuussa 1960 itsenäisyyden Kyproksen kreikkalaisen ja turkkilaisen väestön vihollisuuksien synnyttämään kriisiin. Vaikka Kyproksen sopimuksen takaajavaltiot – Englanti, Turkki ja Kreikka – olivat kaikki NATO-maita oli tälläkin kriisillä oli suurvaltapoliittisia heijastumia. YK:n turvallisuusneuvosto pääsi kuitenkin yksimielisyyteen YK:n rauhanturvaajien lähettämisestä saarelle. Pienen empimisen jälkeen sekä Suomi että Ruotsi päättivät osallistua UNFICYP-operaatioon, jossa mukana oli enimmillään yli 6000 rauhanturvaajaa. 5)
Sovittelijana Tuomioja nautti kaikkien osapuolten luottamusta, mutta se ei hänen jokseenkin toivottomantuntuista tehtäväänsä paljoa helpottanut. Ei riittänyt että kyproksenkreikkalaiset ja kyproksenturkkilaiset saataisiin sopimaan. Osapuolet nojautuivat puolestaan Kreikkaan ja Turkkiin eikä ratkaisua ilman näiden myötävaikutusta ollut aikaansaatavissa, ja näiden takana taas vaikutti Yhdysvallat ja vähäisemmässä määrin Englanti, jolla oli kaksi tukikohtaa saarella. Tuomioja joutuikin toimimaan tehtävässään sillä tavoin puserruksessa, että Yhdysvalloilla oli koko ajan omat intressinsä pelissä kahden NATO-maan miltei keskinäisen sodan partaalle saattaman kriisin ratkaisemisessa. Kun sovittelija heinäkuussa kesällä siirsi toimipaikkansa Geneveen käynnistyi siellä tosiasiassa kaksi rinnakkaista neuvotteluprosessia, joista toista johti Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Dean Acheson.
Tuomioja oli elokuun puolivälissä valmis esittelemään osapuolille oman, amerikkalaisten ajatuksista poikkeavan ratkaisuehdotuksensa, kun hänen työnsä katkesi aivoverenvuotoon. Hän kuoli puhe- ja liikuntakykynsä menettäneenä Helsingissä 9.9. 1964.
On hyvin epätodennäköistä että Tuomiojan esitys olisi johtanut Kyproksen kriisin ratkaisuun, mutta täysin mahdotonta se ei ole. Kesällä 1964 oli olemassa tietty momentum ja yleinen tuki ratkaisun aikaansaamiselle, jonka kantavuus näin jäi testaamatta. Ilmeisesti Tuomiojalla oli kuitenkin paremmat edellytykset onnistua tehtävässä kuin muilla samanaikaisesti ja pitkään myöhemmin Kyproksen kriisin sovittelua yrittäneillä. Vasta nyt, kohta neljänkymmenen vuoden kuluttua, on reaalinen mahdollisuus saada EU:n laajentumisen myötä saada saaren kahtiajaon päättävä ratkaisu.
Ensimmäinen YK-suomalainen
Sakari Tuomioja tuli ulkoasiainministeriön palvelukseen karriäärin ulkopuolelta toimittuaan jo nuorella iällä keskeisissä johtotehtävissä maan hallituksessa ja Suomen Pankissa. Diplomaattiuran vaihtoehtona hänellä myös myöhemmin oli elinkeinoelämän palvelukseen siirtyminen. Aikanaan nuorena edistyspuolueeseen liittynyt, monissa hallituksissa istunut ja presidenttiehdokkaanakin vieraillut Tuomioja oli tietenkin poliittinen henkilö, mutta ei varsinaisesti poliitikko eikä hän vakavissaan ajatellut eduskuntavaaleissa ehdokkuutta. Vaikutelmaksi jää ettei hän oikein itsekään tiennyt mitä halusi ja mihin pyrki siihen saakka näyttävän ja nousujohteisen uran päädyttyä pääministeriyden jälkeen v. 1954.
Tällaista hapuilevaa oloa kesti muutama vuosi, kunnes Tuomioja löysi uuden haasteellisen ja mielenkiintoisen tehtäväkentän YK:n kansainvälisistä tehtävistä. Vaikka Tuomioja piti ECE:tä lähinnä tilastoja laativana valtavana byrokratiana eikä siihen turhautuneena halunnut jatkaa v. 1960 sen pääsihteerinä oli Genevessä aukaisi työ Genevessä hänelle kuitenkin ovat häntä kiehtoneeseen YK:n maailmaan. Ystävyys Hammarskjöldin kanssa ja myös YK:n uuden pääsihteerin U Thantin häntä kohtaan osoittama luottamus merkitsivät sitä, että puolueettomasta maasta kotoisin oleva kokenut suurlähettiläs, jonka ominaisuuksiin kuului pragmaattinen ja vailla itsekorostusta ollut lähestymistapa ongelmiin ja kyky kuunnella osapuolia ja sovitella yhteen hyvin erilaisia näkemyksiä, oli käyttökelpoinen ehdokas hyvinkin erilaisiin ja vaativiin kansainvälisiin tehtäviin.
Tuomiojan varhainen ja odottamaton kuolema 53-vuotiaana kesken haasteellisia työtehtäviä teki lopun jo v. 1961 ensimmäisen kerran esiintyneistä pyrkimyksistä nostaa hänet ehdolle YK:n pääsihteerin tehtävään. Hän olisi varmaan suhtautunut vastahakoisesti tällaiseen ajatukseen, mutta ei ole poissuljettua etteikö se olisi voinut saada riittävästi ilmaa siipiensä alle ja jopa johtaa valintaan.
Tuomioja oli pitkään tunnetuin ja korkeimpaan asemaan YK:n piirissä noussut suomalainen. Sellaisena hän oli aukaisemassa tietä Suomelle ja monille suomalaisille myöhemmin osoitetuilla vastuullisille tehtäville. eräänlaista kansainvälistä uranuurtajuutta oli sekin, että hän oli ensimmäinen Bilderberg-ryhmän kokouksiin kutsuttu suonalainen. Vastaavasti Suomessa hän henkilökohtaisella panoksellaan kasvatti suomalaisten ymmärrystä kansainväliseen vastuunkantoon ja aktiiviseen osallistumiseen Yhdistyneiden Kansakuntien toimintaan.
Kirjoittaja on poliittisen historian dosentti ja julkaissut mm elämäkertateoksen Sakari Tuomiojasta v. 1986
————————————————————–
1) Tuomiojan yleiset elämäkertatiedot ja useimmat tässä kirjoituksessa referoidut tapahtumat löytyvät kirjastani Tuomioja 1986 ja siinä käytetyistä lähteistä
2) Vappu Tuomioja on kertonut kirjoittajalle että Tuomiojat kerran lomamatkallaan Italiassa 50-luvun alussa olisivat yllättäen pienessä italialaiskaupungissa törmänneet Mihail Kotoviin ja erääseen toiseen neuvostodiplomaattiin, ja viettäneet heidän kanssaan hauskan ravintolaillan. Vappu Tuomiojan muisti ei enää tätä kerrottaessa ollut niin tarkka ja luotettava, että olisin pyrkinyt enemmän selvittämään tapausta hänen kanssaan. Mikäli kohtaaminen todella on tapahtunut on sen täytynyt tapahtua sen matkan aikana, jonka Tuomiojat tekivät tammikuussa 1951 yhdessä Kekkosen ja toimittaja Anne-Marie Snellmanin kanssa Roomaan, jossa pariskunnat jakaantuivat jälkimmäisten jatkaessa Taorminaan ja Tuomiojien Amalfiin.
Tällainen kohtaaminen herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. 50-luvun alussa neuvostodiplomaatit eivät taatusti lomailleet Italiassa, eikä Kotov ollut diplomaatti vaan Helsingissä neuvostotiedustelun residenttinä vuoteen 1950 sijoitettu (ja uudelleen 1953 Helsinkiin Moskovasta palannut) Kekkosen yhdyshenkilönä toiminut korkea-arvoinen tiedustelu-upseeri. Tuomiojakin tunsi Kotovin, mutta ei ole kovin todennäköistä, että Kotov olisi tullut tapaamaan nimenomaan Tuomiojaa. Vaikka ensisijainen tarkoitus olisikin ollut tavata Kekkonen on mielenkiintoista, ettei tätä suinkaan salattu Tuomiojilta. – Lomamatkasta Italiaan Suomi 1990 s. 100.
Olen myös itse 70- ja 80-luvulla ollut eräissä tilanteissa, joissa Neuvostoliiton edustajat ovat halunneet minulle korostetusti muistella Tuomiojan ansioita ystävyyssuhteiden rakentajana. Erityisesti on jäänyt mieleeni miten lähetystösihteeri Valentin Kossov viittasi myös tähän vedotessaan minuun etten kansanedustajana olisi vastustanut Urho Kekkosen valintaa presidentiksi poikkeuslailla syksyllä 1973.
3) Kekkosen ns. pyjamantaskupuheen on tulkittu suoraviivaisesti heijastaneen Neuvostoliiton pyrkimyksiä. Tätä kantaa edustaa mm Hannu Rautkallio, joka kuitenkin myös kertoo käyttäen lähteenään USAn Oslon suurlähettiläs Bayn raportointia Washingtoniin, että Kekkonen olisi Helsingin olympiakisojen aikana kertonut amerikkalaismieliseksi tunnetulle YK:n norjalaiselle pääsihteerille Tryggve Lielle, että puheeseen sisältynyt aloite oli tarkoitettu vain ”julkista kulutusta varten” ja että hän toivoi amerikkalaisten ilmavoimien sijoittamista Norjaan. Rautakallion mielestä tämä oli länteen suunnattua tarkoituksellista dis-informaatiota, jonka takuumiehenä Kekkosen vilpittömyyden osalta saman lähteen mukaan myös ulkoministeri Tuomioja olisi esiintynyt. (Rautkallio 1993, s. 172-174, 181)
4) Kekkosen päiväkirjoista voi harvakseltaan seurata Tuomiojan ja Kekkosen suhteiden kehitystä jälkimmäisen näkökulmasta. Marraskuun 1962 keskusteluista Tukholmassa ei päiväkirjassa kuitenkaan ole mainintaa, mutta miehet ovat sen jälkeen vaihtaneet poikkeuksellisen lämminhenkisiä kirjeitä. Kekkonen 2001, s. 47, 52, 112, 123, 208, 212, 213, 254, 259, 261, 321, 314, 336, 351, 353, 363, 366, 368, 401, 402, 405, 412, 417, 421, 475 ja 493; Kekkonen 2002, s. 51, 53 ja 83; Kekkosen kirje Tuomiojalla 18.11. 1962 ja Tuomiojan kirje Kekkoselle 25.11. 1962, UK:n arkisto
5) Kronlund-Valla 1996, s. 138-153
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS
Sakari Tuomiojan kokoelma, Kansallisarkisto
Sakari Tuomiojan kirjeenvaihto ja raportit Lontoosta ja Tukholmasta, ulkoasiainministeriön arkisto
Sakari Tuomiojan raportit ja kirjeenvaihto Urho Kekkosen kanssa, Urho Kekkosen arkistosäätiö
Urho Kekkonen, Urho Kekkosen päiväkirjat 1 1958-62, Keuruu 2001
Urho Kekkonen, Urho Kekkosen päiväkirjat 2 1963-68, Keuruu 2002
Jarl Kronlund ja Juha Valla, Suomi rauhanturvaajana 1956-1990, Porvoo 1996
Hannu Rautkallio, Neuvostovallan asialla. NKP:n vaikutus Suomessa 1960-luvulla, Jyväskylä 1993
Hannu Rautkallio, Paasikivi vai Kekkonen. Suomi lännestä nähtynä 1945-1956, Helsinki 1990
Juhani Suomi, Kuningastie. Urho Kekkonen 1950-1956, Keuruu 1990
Erkki Tuomioja, Sakari Tuomioja. Suomalainen sovittelija, Hämeenlinna 1986 ja siinä käytetyt lähteet
