ERKKI TUOMIOJA
JANUS-sosiaalipolitiikan ja sosiaalityöntutkimuksen aikakauslehti, 4/02
Pekka Kuusi ja 60-luvun sosiaalipolitiikka Suomen suunnannäyttäjinä
Sodan päätyttyä suomalaiset odottivat sodanaikaisten uhrausten ja menetysten korvaamista ja rintamamiehille aseveljeyden nimissä annettujen lupausten lunastamista. Työmarkkinajärjestöt olivat talvisodan hädän hetkellä sitoutuneet yhteistyöhön eikä paluuta vanhaan 1930-luvun yhteiskuntaan enää ollut. Vuonna 1945 alkoi suomalaisen sosiaalivaltion ensimmäinen rakennuskausi. Suuntaa sille antoivat sodanaikaisen sääntelyn ja yhteisen huoltovastuun jatkuvuus oloissa, joissa yhteiskunnalliset uudistukset nähtiin välttämättömiksi myös
äärivasemmiston pelättyjen kumouspyrkimysten torjumiseksi.
Sosiaalipolitiikka laajeni merkittävästi vuosina 1945-49. Käytäntö ei vielä toteuttanut koko väestöön ulottuvaa kattavaa sosiaalipolitiikkaa, vaan painopiste oli sodan uhrien tukemisessa, perhepolitiikassa – lapsilisät – sekä asutus- ja asuntopolitiikassa. Sosiaalivaltion ensimmäinen rakennuskausi päättyi 1950-luvulla. Maalaisliiton vaikutusvallan kasvu hajaannuksesta kärsivän työväenliikkeen rinnalla suuntasi yhteiskuntapolitiikan kehitystä maalais- ja viljelijäväestön intressien mukaiseksi, mikä heijastui esimerkiksi
vuoden 1956 kansaneläkeuudistuksessa. Teollistamispolitiikassa painotettiin Pohjois-Suomea ja voimataloutta sekä puunjalostus- ja lannoiteteollisuutta. Työttömyyttä hoidettiin agraarirakenteita ja aluepolitiikkaa tukevalla lapiolinjalla.
Poliittista järjestelmää vaivasi hajanaisuus, joka lisäsi tilaa ulkopolitiikkaan nojaavalle vahvalle johtajuudelle. Sen tilan Urho Kekkonen otti suvereenisti haltuunsa osin jo pääministerinä vakiinnuttaen johtonsa yöpakkashallituksen kaatumisen jälkeen vahvana presidenttinä. Kekkosen ja maalaisliiton kansallisen eheytyksen projektissa myös sosiaalipoliittiset tavoitteet alistettiin palvelemaan eheytyksen päämäärää.
Rakennemuutos eteni, mutta Suomi pysyi agraarivaltaisena maana. Vielä vuonna 1960 peräti 35 prosenttia ammatissa toimivasta väestöstä toimi maa- ja metsätaloudessa. Muutosten tahti oli vuonna 1957 ”Köyhyys pesii maataloudessa” -otsikolla rakennemuutoksen vauhdittamista vaatineen Pekka Kuusen mielestä liian hidasta ja sen suuntakin epävarma. Maatalouden tukemista oli vähennettävä: ”ainoa tiemme on teollistamistie”. (Suomen Kuvalehti 23/57.)
Maa oli suuren murroksen kynnyksellä 1960-luvulle tultaessa. Ulkomaankauppa oli vapautettu säännöstelystä ja Suomi solminut liitännäissopimuksen EFTAn kanssa. Suuret ikäluokat olivat tulossa ikään, jossa he alkoivat ennalta arvaamattomin tavoin vaikuttaa yhteiskuntaan muutoinkin kuin vain perheenjäseninä. Suomi kansainvälistyi, kilpailu kiristyi ja odotukset kasvoivat. Maan suhteellinen jälkeenjääneisyys yhä selvemmin Suomenkin viiteryhmäksi mielletyistä pohjoismaista ja Länsi-Euroopasta pantiin merkille jo laajemmissa
kansalaispiireissä. Kyse ei ollut vain aineellisesta elintasosta, vaan myös rakenteiden, asenteiden ja sosiaalipolitiikan vanhakantaisuudesta.
Tällaisessa tilanteessa Pekka Kuusen syyskuussa 1961 ilmestyneelle 60-luvun sosiaalipolitiikalle oli vahva sosiaalinen tilaus uuden sekä välttämättömäksi että toivottavaksi käsitetyn rakennemuutoksen ja modernisaation käsikirjana, joka puhutteli muitakin kuin vanhastaan sosiaalipolitiikan kehittämisestä kiinnostuneita intressi- ja
edunsaajatahoja.
Kirjan ilmestyminen oli aikansa mediatapahtuma. Kirjan saama vastaanotto oli kauttaaltaan suopea ja vaihteli kiittävästä ylistävään. Arvostelumenestys ja komeat painosluvut kertovat kirjan saamasta välittömästä vastaanotosta, mutta toisin kun Kuusen toinen suurteos, vuonna 1982 ilmestynyt Tämä ihmisen maailma, joka ylsi vieläkin mahtavampiin myyntilukuihin, on 60-luvun sosiaalipolitiikka pysyvästi tunnustettu yhdeksi aikansa ajatteluun ja politiikkaan vaikuttaneeksi yhteiskuntatieteitten klassikoksi.
Se kuinka yksityiskohtaisesti Kuusen esittämä ohjelma toteutui ei ole kirjan vaikutuksen arvioinnin kannalta merkittävin asia. Pekka Kuusen neljännesvuosisata kirjan ilmestymisen jälkeen esittämä oma käsitys asiasta oli, että ”kyllähän tästä ohjelmasta hyvin suuri osa – niin kai sitä voi sanoa – kuitenkin toteutui niin kuin mitä kirjassa kaavailtiin”, jopa voimakkaammassa tahdissa kuin mitä tekijä oli suositellut. (Eräsaari & Roos 1986, 167.)
Merkittävintä on se, että Kuusen ohjelma ennakoi varsin oikein kehityksen suunnan ja antoi
yhteiskuntapolitiikalle yleisesti omaksutut tavoitteet, jotka myös laajassa katsannossa toteutuivat. Kirjan ja ohjelman merkitys ei ollut Kuusenkaan mielestä sen yksityiskohtaisessa toteutuksessa vaan siinä, että se antoi uuden perustan, jolle sosiaalipolitiikan tarkastelu ja kehittäminen vuosiksi eteenpäin tukeutui.
Innoittavin ja Suomessa uusin sanoma Kuusen kirjassa oli aikaisemmasta poikkeava käsitys sosiaalipolitiikan ja talouden suhteesta. Esimerkiksi Pekka Kososen yhteenvedon mukaan näkemystä ”sosiaalipolitiikan kasvua edistävästä vaikutuksesta on pidetty käänteentekevänä: aiemmin Suomessa sosiaalipolitiikka koettiin taloudelliseksi rasitteeksi” (Kosonen 1987, 223). Saman asian kymmenet muut ovat vaihtelevin sanankääntein vahvistaneet.
Ei ole Kuusen merkityksen väheksymistä vaikka samalla toteaisikin, ettei 60-luvun sosiaalipolitiikka luonut uutta teoriaa tai edes systematisoinut vanhaa. Sen merkitykseksi riittää, että se toi Suomeen välittömästi suurta julkisuutta saaneella tavalla täällä siihen asti vähän tai ei lainkaan tunnetun sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan suhdetta analysoivan yhteiskuntatieteen uudet virtaukset. Varmaan sama tieto olisi viiveellä ilman Kuusen panostakin Suomeen saatu, mutta siihen olisi tuskin yhtä laajasti ja systemaattisesti viitattu yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa kuin mitä 60-luvun sosiaalipolitiikkaan tehtiin.
Tämä oli Kuusen merkittävin ja vaikuttavin sanoma. Sen rinnalla on, myös Kuusen itsensä toimesta, joskus korostettu sitä, miten samalla Suomeen tuotiin myös keynesiläinen talouspolitiikka ja rationaalinen suunnitteluideologia.
Yli kaksikymmentä vuotta kirjansa ilmestymisen jälkeen Kuusi kiteytti perusideakseen sen, että oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee taloudellista kehitystä ja luonnehti tätä keynesiläiseksi perusajatukseksi (Kulttuurivihkot 1/1988). Tämä on vähintäänkin liioitteleva ilmaus. Itse kirjassa Keynesiin viitataan vain ohimennen eikä hänen oppejaan kokonaiskysynnän, kasvun ja työllisyyden suhteesta sen enempää selvitetä. Ekonomisteista Keynesiä merkittävämpi vaikuttaja Kuuselle oli Gunnar Myrdal, jonka kasaantuvan kasvun
teoria sai 60-luvun sosiaalipolitiikassa runsaasti huomiota.
Kuusen ohjelmasta löytynyt vähäinen keynesiläisyys sai sinänsä myönteisen vastaanoton, mutta sillä ei ollut samanlaista vaikutusta kuin kirjan perussanomalla sosiaalipolitiikkaan oli. Kuusesta tuli kyllä vuosiksi taloudellisen kasvun näkyvä profeetta, mutta hänen sanomaansa ei liittynyt sellaista julkisen talouden aktiviteettien ja yli- ja alijäämien hyväksikäyttömahdollisuuksien korostusta kuin keynesiläisyyteen voi katsoa kuuluvan. Enemmän kuin keynesiläisyyden Kuusen kirja toi tietoisuuteen talous- ja sosiaalipolitiikan yhteenkuuluvuuden yleisellä tasolla.
Kuusi tuli kirjansa menestyksen myötä myös laajalti tunnetuksi rationaalisen suunnitteluideologian suunnannäyttäjänä. Se sopi miehelle, joka vielä vuoden 1960 Kuka Kukin On -teoksessa ilmoitti harrastuksekseen yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen, mutta jo seuraavassa vuonna 1964 ilmestyneessä laitoksessa rationaalisen yhteiskuntapolitiikan. Niinpä Kuusen 1960-luvun alkuvuosina pitämät alustukset, puheet ja esitelmät käsittelivät sosiaalipolitiikan ohella ja siihen liitettynä usein myös yhteiskuntapolitiikan suunnittelua.
Jos 60-luvun sosiaalipolitiikan vaikutus keynesiläisyyden edistäjänä jäi melko vähäiseksi, niin sitä merkittävämpi avaus se oli sosiaalipolitiikkaa laajempaan, positivistiseen tiedekäsitykseen perustuvaan ja moderniin hyvinvointiyhteiskuntaan tähtäävään rationaaliseen yhteiskuntapolitiikkaan.
Johanna Hankosta lainaten ”Suomen piti Kuusen mukaan hahmottua kansalaisten yhteiseksi,
teollisuustuotantoaan kasvattavaksi yritykseksi. Taloudellinen kasvu oli ymmärrettävä yhteiskuntarakenteen pysyväksi muuttajaksi ja niinpä eri osapuolten – kuluttajan, kapitalistin ja valtiovallan – oli opittava ”kasvuhakuiseen yhteistyöhön”.” 60-luvun sosiaalipolitiikka oli ”rakennemuutoksen avainteos” joka ennakoi 1960-luvulla toteutettua ”sosiaalipolitiikan ja yleisen suunnitelmallisuuden tiivistyvää kytkentää talouspolitiikkaan”. (Hankonen 1993, 50-66, 131.)
Arvio on oikeaan osuva, mutta samalla on todettava, että enemmän kuin suunnitteluteorian syventämiseen tai edes konkreettisen suunnittelukäytännön kehittämiseen Kuusen aktiivisuus vaikutti suunnitteluretoriikan yleiseen omaksumiseen. Kun Kuusi 1970-luvun lopulla kirjoitti, miten ”kaikkinainen suunnitteluhan on 60-luvulta lähtien ollut muotia miltei kritiikittömyyteen asti” (Kuusi 1978) oli toteamuksessa mukana aimo annos – tarkoitettua tai tarkoittamatonta – itsekritiikkiä.
Mitä oli Pekka Kuusen sosiaalipolitiikka?
Uutta omaa sosiaalipolitiikan määritelmää Kuusi ei 60-luvun sosiaalipolitiikassa esittänyt. Hän tyytyi toteamaan, ettei kirjassaan käsitellyt kuin vain osaa Armas Niemisen (1955) yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan sosiaalipolitiikkaan kuuluvista toimenpiteistä. Toisaalta Kuusi ei myöskään halunnut suoraan samaistaa sosiaalipolitiikkaa ja tulontasaustoimintaa, vaikka käytännössä hän ei tällaista eroa oikeastaan enää nähnytkään.
Kannanoton perusteena oli lähinnä se, että näiden samaistaminen merkitsisi ”ilmeistä katkeamaa sosiaalipolitiikan aatehistoriallisessa kehityksessä” ja johtaisi sosiaalipolitiikan erillisaseman häviämiseen yhteiskuntapolitiikan kokonaisuudessa. (Kuusi 1961, 40-41.)
Omaa sosiaalipolitiikkansa tarkemmin määrittämättä Kuusi kuitenkin teki selvän eron suomettarelaisen setänsä Eino Kuusen (1931) edustamaan esidemokraattiseen ja luokkavastakohtien tasoittamiseen keskittyneeseen sosiaalireformistiseen suuntaukseen. Vaikka Kuusi ei käsitteestä hyvinvointivaltio pitänytkään, on kuitenkin selvää, että hänen esittämänsä sosiaalipoliittisen ohjelman toteuttaminen johti yhteiskuntaan, jota nimitettiin hyvinvointivaltioksi.
Kuusen sosiaalipoliittinen ohjelma ei viitannut sosiaalipolitiikan malleihin tai esikuviin. Hän ei pohtinut liberaalia, konservatiivista tai korporatistista sen enempää kuin marginaalista, solidaarista, legitimististä tai universalistista mallia; hän ei ylipäätään operoinut tällaisilla käsitteillä. Hallitsevana vertailuperusteena eri maiden välillä 60-luvun sosiaalipolitiikassa oli sosiaalisten tulonsiirtojen osuus kansantulosta ja sen suhteen Kuusen selkeä tavoite oli osuuden nostaminen myös Suomessa. On kuitenkin helppo todeta, että Kuusen ohjelma edusti myöhemmin sosiaalipolitiikan analyyseihin vakiintunutta terminologiaa käyttäen lähinnä universaalia, institutionaalista ja sosiaalidemokraattista sosiaalipolitiikan mallia.
Kuusen suhde korporatiiviseen malliin ja korporaatioihin oli jossain määrin dialektinen. Asia kannattaa mainita siksi, että Kuusen poliittisen uran jääminen yhteen vaalikauteen johtui osin ristiriidasta työmarkkinajärjestöjen kanssa. Tämä ainakin oli Kuusen oma käsitys. Vaikka Kuusen ohjelma puolsi ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, oli hänellä samalla selkeä kanta koko väestöön ulottuvan eläketurvan ja sairasvakuutuksen puolesta sekä siitä, että eläke- ja muun sosiaalipolitiikan kehittäminen kuului ensisijassa hallitukselle ja eduskunnalle eikä työmarkkinajärjestöille.
Myöhemmin tämäkin korporaatioihin liittynyt ja perhe-eläkkäisiin kulminoitunut ristiriita laantui, kun Kuusen nimiin voitiin vuonna 1971 hänen lyhyen sosiaaliministerikautensa aikana kirjata eläkejärjestelmien kilpailun lopettaneen eläkepolitiikan historiallisen kompromissin alullepano.
Kuusen sosiaalipolitiikan hahmottuessa lähinnä tulonsiirtotoiminnaksi jäivät niin palvelut kuin varsinainen sosiaalihuoltokin toissijaisiksi. Kuusi oletti, että ryhmäkohtaisten tulonsiirtojen jälkeen jäisi vain vähän tarpeita erillisiin yksilökohtaisiin huoltotoimiin. Pääasiana oli myös tuotannon ulkopuolella olevan väestön kulutusmahdollisuuksien turvaaminen.
Tulonjakokeskeisyydestä huolimatta Kuusi ei kuitenkaan ohjelmassaan kiinnittänyt rahoitukseen suurempaa huomiota vaan totesi sen lähinnä veropoliittiseksi ja sosiaalipolitiikan omien pyrkimysten kannalta vähäiseksi kysymykseksi. Käytännössä hänen sosiaalivakuutusmaksuja ja sosiaalipoliittisia ”erikoisveroja” vieroksuva kantansa korosti ohjelman yleisiä tulonjakotavoitteita.
Vielä 1960-luvun alussa Kuusen käytössä olleet tiedot tulonjaosta olivat puutteelliset. Tänään tiedämme, miten kotitaloustiedusteluihin perustuvan tutkimuksen mukaan toimeentuloerot ovat supistuneet erityisen selvästi vuosina 1966-76. Hyvinvointivaltion – tulonsiirtojen, verotuksen ja palvelujen – uudelleenjakava vaikutus on tänä aikana ollut erittäin merkittävä. (Uusitalo 1986, 94-100.) Erityisen tehokkaasti hyvinvointivaltio
on torjunut köyhyyttä, vaikka köyhyyden lievää lisääntymistä onkin 1990-luvun laman jälkeen nähtävissä ennen muuta pitkäaikaistyöttömyyden kasvuun liittyen.
Kuusi ei koskaan esittänyt täsmällisiä tulonjakotavoitteita, mutta hän esitti vuonna 1975 – jolloin sekä sosiaalivaltion voimakkaimman kehittämisen että tuloerojen tasoittumisen kausi oli päättymässä – näkemyksen, jonka mukaan taloudellisen kasvun hidastumisesta seuraa, että myös tulonjaon muutokset oli rajoitettava vastaisuudessa verraten vähäisiksi. (Pekka Kuusi SDP:n puoluekokouksessa 7.6. 1975, Alkon arkisto.)
Sosialidemokratian kaudesta uusliberalismiin
Vaikka sosiaalipoliittisten järjestelmien vertailu tuo esiin eri maiden ja järjestelmien selvät erot, on kuitenkin yhtä paljon syytä korostaa sitä, mikä on ollut useimpien teollistuneiden maiden kehitykselle yhteistä. Yleiskuvaksi muodostuu se, miten kolmekymmentäluvun pulakauden ja toisen maailmansodan kokemusten pohjalta läntisissä teollisuusmaissa alkoi maailmansodan päätyttyä pitkä, kolmisenkymmentä vuotta jatkunut
erimuotoista sosiaalipolitiikkaa laajentanut kehityksen kausi.
Olen luonnehtinut tätä aikaa sosialidemokraattisen hegemonian kaudeksi. Nimekkeellä ei kuitenkaan ole mitään suoraa yhteyttä sosialidemokraattisiin puolueisiin eikä myöskään sosiaalipolitiikan sosialidemokraattiseen malliin erotuksena muista malleista, vaan siihen mikä kaikissa malleissa on yhteistä kun sosiaalipolitiikkaa on ylipäätänsä laajennettu ja markkinoiden toimintaan puututtu. Samansukuista politiikkaa on voitu toteuttaa myös maissa joissa sosialidemokratialla poliittisena liikkeenä ei ole ollut minkäänlaista asemaa, kuten Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Tälle kaudelle oli luonteenomaista valtion vastuun tunnustaminen ja julkisen aktiivisuuden kasvu sekä talous- ja työllisyyspolitiikassa että sosiaalipolitiikan kehittämisessä. Anglosaksisissa maissa tämän politiikan teoreettisena selkänojana olivat sosiaaliliberaalisten lordien John Maynard Keynesin ja William Beveridgen esittämät ajatukset, kun taas Etelä-Euroopassa kristillissosiaalisella perinteellä oli keskeinen merkitys. Nimenomaisesti sosialidemokraattinen vaikutus oli suurinta pohjoismaissa. Silti hyvinvointivaltion rakentamisesta tuli Pohjolassakin laajasti ottaen kansallinen projekti, jonka myös agraariset, sosiaaliliberaaliset ja konservatiivisetkin puolueet suurelta osin omaksuivat. Ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että Suomessa Pekka Kuusi ei-sosialidemokraattiselta taustalta kohosi 60-luvun sosiaalipolitiikalla projektin
vaikutusvaltaisemmaksi airueeksi.
Tämä sosialidemokratian ideologinen hegemonia alkoi väistyä 1970-luvun puoliväliin tultaessa. Sen haastajaksi kohosi sittemmin yleisemmin uusliberalismina tunnettu aatesuuntaus. Tässäkään tapauksessa ei nimike ole oleellinen eikä sitä voi yhdistää suoraan uusliberalistisin tunnuksin esiintyneisiin poliittisiin liikkeisiin, vaikka reaganismin ja thatcherismin merkitys onkin ollut näkyvä.
Kuitenkin myös ”Reaganin ristiretki vyöryi jo avatuista ovista” (Kuttner 1999, 37). Englannissa työväenpuolueen pääministeri oli jo pari vuotta ennen Thatcherin valtaannousua kertonut puoluetovereilleen, että sodanjälkeisen julkisen vallan tehtävien laajentumiseen perustuvan politiikan aika oli ohitse. Vaikka uusliberalismilla omat oppi-isänsä olikin, niin sitä saattoivat toteuttaa hyvin erilaiset tahot, tunnetuimpana esimerkkinä Uuden Seelannin työväenpuolue 1990-luvun alussa.
Samalla tavoin kuin sosialidemokraattisenkin aikakauden politiikan on myös uusliberalismin vaikutus näkynyt eri tavoin ja tavalla, joka on voinut peittää yhteiset piirteet alleen. Näitä ovat julkisen vallan kaikinpuolinen vetäytyminen sekä talouden suorasta että epäsuorasta ohjaamisesta, markkinoiden deregulaatio ja yksityistäminen sekä julkisen talouden menoleikkaukset ja veronalennukset.
Monessa suhteessa kyse on paluusta ennen maailmansotia vallinneeseen ajatteluun. Nykyinen sosiaalipolitiikkaan ja hyvinvointivaltioon kohdistettu kritiikki sen kalleudesta, henkilökohtaista vastuunottoa heikentävästä, talouskasvua hidastavasta tai työttömyyttä lisäävästä vaikutuksesta on vain hyvin vanhojen ja tuttujen asenteiden ja väitteiden uudelleenelvyttämistä.
Kolme seikkaa ovat vahvistaneet uusliberalistisen ajattelun nousua hegemonistiseen asemaan ideologisena suuntauksena, joka on voinut pitkälti määrätä yhteiskuntapoliittisen keskustelun agendan. Tässä keskustelussa sosialidemokraattinen hyvinvointipolitiikka on joutunut puolustuskannalle.
Ensimmäinen on ollut kolmisenkymmentä vuotta jatkuneen pitkän nousukauden päättyminen 1970-luvun puoliväliin mennessä, toinen kommunismin ja reaalisosialismin romahdus ja kolmas markkinayhdentymisen eteneminen ja globalisaatio.
Suomessa uusliberalismin vaikutus alkoi näkyä vasta 1980-luvulla ja silloinkin ensisijassa talouden, erityisesti rahoitusmarkkinoiden deregulaationa ja vähemmän sosiaalipolitiikan muutoksina tai edes kyseenalaistamisena. Vasta 1990-luvun lama on myös näiltä osin tuonut uusliberalismin vaikutukset mukaan kuvaan. Sitä kuinka paljon ja millä tavoin tämä on vaikuttanut suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan on viimeksi perusteellisimmin käsitellyt Raija Julkunen Suunnanmuutos kirjassaan (Julkunen 2001).
Retoriikan vaihtelu näyttää kuitenkin suuremmalta kuin itse muutokset sosiaalipolitiikkaan. Kun esimerkiksi Mikko Kautto kysyy tutkimusraportissaan ”Ovatko pohjoismaiset hyvinvointivaltiot vielä omassa sarjassaan vai pikemminkin poissa pelistä?” on hänen lyhyt vastauksena jälkimmäiseen ”ei”. Jos pohjoismaat ovat edelleen pitäneet kiinni universaalisen sosiaalipolitiikan mallistaan ja erottautuvat pienten tuloerojen ja vähäisemmän köyhyyden maina, niin samalla nekin ovat tehneet muutoksia hyvinvointipolitiikkaansa ja sopeuttaneet sitä uusiin haasteisiin. (Kautto 2001.)
Ensimmäiset oireet hyvinvointipolitiikan kyseenalaistamisesta ja sen mahdollisuuksien ehtymisestä alkoivat olla nähtävissä jo 1970-luvun alussa. Suomessa tämä nähtiin vasta viiveellä, sillä hyvinvointivaltion rakentamistyö oli sekin päässyt vauhtiin vasta vuoden 1966 vasemmistoenemmistöisen eduskunnan tuottaneiden ja sosialidemokraattisvetoisten keskusta-vasemmistohallitusten kauden aloittaneiden eduskuntavaalien jälkeen. Sen jälkeen sosiaalipolitiikan laajentamisen tahti olikin Suomessa jo sitten niin nopeata, että Kuusi itse kuului ensimmäisiin siitä varoittaneisiin.
Kuusen näkemys sosiaalipolitiikasta 60-luvun sosiaalipolitiikan jälkeen
Myöhemmin vuosien varrella ohjelmastaan esittämissään arvioissa Kuusi pitäytyi siinä, että runsas 20 % kansantulosta olisi oikea ja riittävä sosiaalimenojen taso. Jo 1960-luvun lopulla Kuusi totesi, ettei työeläkelakien ja sairausvakuutuksen toteuttamisen jälkeen 1970-luvulle enää ole jäänyt suuria uudistuksia tehtäväksi, lähinnä oli kyse aukkojen paikkaamisesta.
Viisi vuotta myöhemmin hän oli jo kriittisempi. Sosiaalipolitiikan laajentaminen oli nostanut sosiaalisten tulonsiirtojen kansantulo-osuuden jo lähes 20 prosenttiin. Niiden enempi kasvattaminen tulisi johtamaan epäsosiaaliseen politiikkaan eli aktiiviväestön syrjintään epäaktiivin väestön hyväksi. (Huoltaja 5/1973.)
Elokuussa 1976 Kuusi varoitti sosiaaliturvan kehittämisestä käsitteen ulkopuolisille aloille: ”emme toisin sanoen ole valmiit veroinemme kustantamaan ylieläkkeitä, muotisairastelua tai muuta vastaavaa”. Kuusi tarkasteli myös sosiaalipolitiikan ja kasvun suhdetta. Kasvuhakuisuus ei ollut enää muotia 15 vuotta 60-luvun sosiaalipolitiikan ilmestymisen jälkeen.
”Sosiaaliturvaväki ymmärtänee hyvin kasvupolitiikkaan kohdistetun kritiikin. Kova kilpailuyhteiskuntamme luo sellaista turvattomuutta, joka ei ole rahalla eikä palveluksissa katettavissa. Jos yleisen kansainvälisenkin kehityksen myötä elämän laatutavoitteet saavat yhä enemmän huomiota elämisen määrällisten tavoitteiden rinnalla, uskon yhteiskunnallisten turvattomuusilmiöiden parissa ammatikseen työskentelevien ymmärtävän nimenomaan kehitystä, joka ohjaa elämän tavoitteita yksipuolisista kasvupyrkimyksistä inhimillisempään
suuntaan.” (Sosiaaliturva 16.9. 1976.)
Kuusi joutui toteamaan ettei aikanaan osannut kuvitella tulonsiirtoihin kohdistuneen kasvupaineen alkuvoimaisuutta (HS 9.7. 1977). Hän katsoi 1980-luvun alussa, että tarvittavalle tehokkaalle työllisyyspolitiikalle oli raivattavissa edellytykset lähinnä vain julkisten menojen tehokkaalla karsinnalla. Avainkysymyksenä hän näki eläkkeiden mitoituksen. (SSd 11.1. 1980.)
Perusteellisimmin Kuusi palasi 60-luvun sosiaalipolitiikan arviointiin sosiaalihallituksen 10- vuotisjuhlakirjassa vuonna 1978. Hän näki 1960-luvun suunnitteluyrityksensä jääneen ”auttamattomasti ainutkertaiseksi. Mitään vastaavaa ei ole enää tehtävissä.” Yhteiskuntapoliittinen ilmasto ennen muuta suhtautumisessa talouskasvuun oli siinä määrin muuttunut. (Kuusi 1978.)
Sosiaalipolitiikan kasvu ei Kuusen mukaan voinut enää jatkua. Tähän on kolme keskeistä syytä: väestönkasvun ehtyminen, elinkeinorakenteen muutoksen päättyminen – josta seuraa ettei teollisuustyöntekijöiden määrä tai suurten kaupunkien väkiluku enää kasva – ja talouskasvun heikkeneminen, mikä ei ole ohimenevä tilapäisilmiö.
Siksi sosiaalipolitiikan laajentaminen tulisi Kuusen mielestä olemaan mahdollista vain aktiiviväestön kustannuksella ja verorasitusta lisäten. Suurin ongelma liittyi eläkemenojen kasvuun. Etuisuuksien mitoitukseen oli otettava kriittisempi kanta. Kuusi tunnusti nyt myös sen, ettei tulonsiirtojen lisääntyminen ollut oleellisesti vähentänyt sosiaalihuollon palvelutarpeita, jotka tulisivat päinvastoin lisääntymään.
Nämä Kuusen kommentit on esitetty aikana, jolloin sosiaalivaltion toinen rakennuskausi (1961-76) vielä jatkui tai oli vasta päättymässä. Ne kohdistuivat lähinnä sosiaalipolitiikan hienosäätöön ja etuisuuksien mitoitukseen. Sosiaalipoliittisen ohjelmansa valtiollisuuden, keynesiläisyyden tai myrdalilaisten tulonsiirtovaikutusten lähtökohtien mahdollisen uudelleenarvioinnin tarpeeseen hän ei palannut.
60-luvun sosiaalipolitiikka perustui täystyöllisyyden oletukseen. Kuusi lähti siitä, että kehittyneiden teollisuusmaiden työllisyysongelmat olivat ratkaistavissa keynesiläisen talouspolitiikan ja aktiivisen työvoimapolitiikan keinoin. Myöhemmin hän ennakoi työvoimapulaa pysyväksi ilmiöksi, mutta tarkisti kantansa jo 1970-luvun lopulla ennustaen työttömyyden uutta kasvua ja maaltapakoa seuraavaa tehtaista pakoa: ”Uutena kehityspiirteenä tulee 80-luvun Suomessa olemaan teollisuustyövoiman jatkuva supistuminen. … työllisyysongelma tulee olemaan peruspulmamme.” (Jyväskylän talvi 3.2. 1979.)
Lääkkeinä Kuusi esitti eläkeiän alentamista, työn uusjakoa, ansioperusteiden uudelleen arviointia ja julkisten menojen karsimista: ”Kun verotusaste on meillä jo verrattain korkea, 80-luvun tehokkaalle työllisyyspolitiikalle me raivaamme edellytykset lähinnä vain julkisten menojen karsinnalla.” Lihavien vuosikymmenten jälkeen niissä Kuusen mielestä olikin jo karsimiseen varaa. (SSd 11.1. 1980.)
Kuusen ihmiskuntapolitiikka ja uusliberalismin haaste
Edellä kuvattua laajempia näkemyksiä Kuusi ei kuitenkaan 1980-luvun yhteiskuntapolitiikasta esittänyt, vaan keskittyi ihmiskuntapolitiikkaan ja vuonna 1982 ilmestyneessä Tämä ihmisen maailmassa käsiteltyyn kulttuurievoluution problematiikkaan.
Kyse ei ollut siitä, että Kuusi olisi hylännyt sosiaalipolitiikan. Kuusi vain näki sosiaalivaltion toteuttamisen Suomessa pitkälti jo loppuunsaatettuna projektina, joka jätti tehtäviä enää lähinnä hienosäädölle, eikä hän ennakoinut että sen perusperiaatteita täytyisi jälleen ryhtyä puolustamaan tai uudelleenarvioimaan. Siirtymä sosiaalipolitiikasta ihmiskuntapolitiikkaan ei myöskään merkinnyt katkosta Kuusen katsomuksissa vaan niiden
luonnollista kehitystä, mihin hänen ajatteluunsa keskeisesti vaikuttaneiden Gunnar Myrdalin ja Jan Tinbergenin esimerkit olivat ohjaamassa. Kuusen ihmiskuntapolitiikka oli eräänlaista maailmanlaajuista sosiaalipolitiikkaa.
Siihen että Tämä ihmisen maailma jäi myyntimenestyksestä huolimatta vaikutukseltaan Kuusen
sosiaalipoliittisen tuotannon varjoon on monia syitä. Teknologia- ja tietouskoisuudessaan se hahmotettiin maailmanyhteisön ongelmat synnyttäneen ajattelutavan jatkeeksi eikä uuden ja uskottavan käänteen osoittajaksi. Kirja ei liioin osannut ennakoida sitä miten markkinayhdentymisen ja uuden informaatioteknologian kehityksen yhteisvaikutuksesta syntynyt globalisaatio tulisi mullistamaan perinteisen ja vielä kylmän sodan jatkuessa pysyviltä näyttäneet valtiosidonnaisen kansainvälisen yhteistyön mallit ja mahdollisuudet, joihin Kuusi oli sidoksissa.
Markkinayhdentymisen moninaisiin vaikutuksiin Kuusi ei laajemmin kiinnittänyt huomiota, joskin ennakoi työllisyyden hoitamisen sen seurauksena pienissä maissa vaikeutuvan. Hän ei kuitenkaan odottanut, eikä toivonut, integraation johtavan markkinatalouden vahvistamiseen, vaan paremminkin kapitalistisen ja sosialistisen maailman konvergoitumiseen ja rationalistisen yhteiskuntapolitiikan maailmanlaajuiseen soveltamiseen.
Kuusikaan ei osannut ennakoida 1990-luvun työttömyyden kasvua ja sen vaikutusta sosiaalivaltioon ja sitä, että uusliberalismi 1990-luvulla asettaisi koko hyvinvointivaltion perustan kyseenalaiseksi. Ehkä lähimmäksi uusliberalismin haasteen huomioonottamista Kuusi tuli kommentoidessaan sen rinnakkaisilmiön postmodernismin vaikutusta vuonna 1986. Siihen että postmodernistinen aika ei enää jättäisi tilaa ”suurille kertomuksille”, jollaisena 60-luvun sosiaalipolitiikkaa voidaan myös pitää, Kuusi kuitenkin oli varautunut.
Vuonna 1986 julkaistun Tiede ja edistys -lehden haastattelun lopussa Kuusi arvioi tämänkaltaisen työn mahdollisuuksia.
”Minulla on se käsitys, että tämänhetkinen jonkinlainen yleis-skepsis, penseys, on jotain hyvin vaikeasti muutettavaa. Ihmisten yleinen informoituminen on johtanut jo niin pitkälle, että asioista on kehittynyt niin monitasoisia, moniosaisia, monimutkaisia että mahdollisuudet sen tapaisiin ohjelmiin kuin 60-luvun sosiaalipolitiikka oli, eivät enää ole realistisia. Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, ollaan ikään kuin sellaisissa suurissa kokonaisuuksissa jotka ovat yhä detaljirikkaampia ja monimutkaisempia. Poliittinen vaikuttaminen ei todellakaan ole suurien ratkaisujen työtä enää siinä mielessä kuin se on joskus aikaisemmin ollut. Luulen että nimenomaan te nuoret aistitte valtiovallan riittämättömyyden paremmin kuin esimerkiksi mitä minun sukupolveni koskaan on aistinut.” (Eräsaari & Roos 1986, 171.)
Sosiaalipolitiikka 2000-luvun Suomessa
Kasinotalouden siivittämää iloista kulutusjuhlaa 1980-luvulla viettänyt Suomi syöksyi pian Pekka Kuusen kuoleman jälkeen syvään lamaan. Talouskasvun kääntyminen negatiiviseksi ja työvoimapulan muuttuminen liki 20 prosentin työttömyydeksi asetti työttömyys- ja muun sosiaaliturvan kovalle koetukselle. Nyt voidaan jo todeta turvaverkostojen toimineen laajasti arvioiden tarkoitetulla tavalla ja hyvinvointivaltion rakenteiden kestäneen yllättävän hyvin.
Lamavuosina sosiaalipolitiikka yleensä ja hyvinvointivaltio erityisesti joutuivat vahvasti idealogisoituneen hyökkäyksen kohteeksi ja sosiaalipolitiikan suosio alkoi myös horjua. Nyt 2000-luvun alussa hyvinvointivaltio on jälleen suositumpi kuin koskaan. Veroalennukset eivät enää ole sen enempää kansalaisten kuin heidän mielialojaan heijastelevien puolueiden toivelistan kärjessä. Ihmiset ovat jopa valmiita hyväksymään veronkorotuksetkin, jos voisivat olla varmoja siitä että ne merkitsevät hyvinvointipalvelujen lamavuosina
kuntatalouden ahdingon vuoksi revenneiden pahimpien aukkojen paikkaamista.
Hyvinvointivaltiota ei enää koeta Suomen talouden painolastina vaan päinvastoin yhtenä keskeisenä menestystekijänä. Manuel Castellsin ja Pekka Himasen tutkimuksessa Suomen tietoyhteiskunta Suomi kuvataan maana joka maailmanlaajuisesti erottautuu voimakkaalla pyrkimyksellään yhdistää teknologia-taloudellinen menestys sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja teknologian sosiaalisesti arvokkaisiin käyttöihin.
”Suomen suurin haaste ei sittenkään ole kansallinen vaan nousee globaalisti hallitsevasta suuntauksesta, jossa taloutta edistetään hyvinvointivaltion kustannuksella. Syventyvä integroituminen Euroopan Unioniin, joka perustuu epätasa-arvoisempien maiden sosiaalisille malleille, uhkaa Suomen mahdollisuuksia ylläpitää omaa kattavaa hyvinvointimalliaan. Ratkaisua ehdottamatta Suomi voisi selvästikin ottaa aktiivisen roolin aloittamalla poliittisen väittelyn siitä, millainen tietoyhteiskunta Euroopasta halutaan sosiaalisessa mielessä rakentaa. Vain puolustamalla tietoyhteiskunnan ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistelmää Euroopan Unionissa ja käymällä käsiksi epätasa-arvon syihin suomalainen hyvinvointiyhteiskunta voi jatkaa aidosti koko väestön kattavana mallina myös tulevaisuudessa”. (Castells & Himanen 2001, 170.)
Castells ja Himanen heittävät edellä tyypillisesti sellaisen haasteen, johon Pekka Kuusi olisi voinut hanakasti tarttua. Hän oli suuriin linjoihin ja suuriin kertomuksiin mieltynyt rationalisti, jota olen kutsunut ”viimeiseksi valistajaksi”. Kuusen horjumaton tietouskoisuus ja luottamus tiedon käyttöön rationaalisen yhteiskuntapolitiikan
välineenä leimasi jo hänen mittavaa työtään alkoholipolitiikan tutkijana ja toimeenpanijana, jonka tässä artikkelissa olen jättänyt vain tämän maininnan varaan.
Kuusen valistususkoon perustuva kokonaisvaltaisesti suunnitellun yhteiskuntapolitiikan vaatimus herätti myös epäilyjä. Kritiikin kärjessä oli Erik Allardt joka 60-luvun sosiaalipolitiikan ilmestymisen jälkeen näki Kuusen edustavan ”totalistista” näkemystä ja hänen ohjelmassaan ”pelastusopin tapaisia aineksia”. Kun kerroin Matti Klingelle kirjoittavani Kuusesta hän heti kiinnitti huomionsa Kuusen ”fascistoidiseen” aatemaailmaan.
Tällaisia epäilyjä ruokkivat osaltaan Pekka Kuusen menneisyys 1930-luvun lopun Sinimusta-aktivistina ja lukeutuminen tunnettuun ylhäältä alaspäin ohjautuvaa sosiaalipolitiikkaa edustaneeseen fennomaanisen sukuun. Kansallisradikaalisuudesta luopuminen ja hidas kypsyminen sosialidemokraatiksi olikin Kuusen elämäkaaren
merkittävin muunnosprosessi. Kokonaan vailla jatkuvuutta ei sekään ollut. Sinimustan lausuntokuoron johtajan vaatimus siitä ettei taide saa olla vain oma tarkoituksensa, vaan sen oli palveltava kansaansa, vastasi myös sosiaalipoliitikko Kuusen näkemystä yhteiskuntatieteitten tehtävästä.
Politiikassa Kuusi asetti tavoitteensa korkealle ja ne jäivät häneltä saavuttamatta. Juho Saari (1997) on Kuusi- elämäkertaani arvioidessaan osuvasti kiteyttänyt Kuusen ongelmaksi sen, miten hän ”työnsi päänsä jokaiseen mankeliin, johon ensimmäisen kauden kansanedustaja voi ylipäätään päänsä pistää”. Ehkä on todella niin, että Kuusen rasitteena politiikassa oli liiallinen rationaalisuus. ”Kuitenkin monet asiat ja vaikutusmahdollisuudet politiikassa ovat usein kiinni siitä, että otetaan huomioon ihmisten epärationaalisuus ja tunteet”. (Tuomioja 1993, 183.)
Kaikissa tehtävissään Pekka Kuusen keskeinen pyrkimys oli tiedon avulla rakentaa parempaa yhteiskuntaa ja maailmaa. Postmodernissa historiantarkastelussa on nyttemmin nähty tietty yhteys 18. vuosisadan valitusperäisen edistysuskon ja 20. vuosisadan keskitysleirien ja kansamurhien välillä, missä analyysissä voi olla perääkin. Siitä huolimatta pidän edelleen kiinni siitä, että ilman tällaista Pekka Kuusen edustamaa pyrkimystä maailma olisi ihmisille huonompi paikka elää.
Kirjallisuus
Castells, Manuel ja Himanen, Pekka (2001) Suomen tietoyhteiskuntamalli, Vantaa.
Eräsaari, Risto ja Roos, J.P. (1986) 25 vuotta Suomen sosiaalipoliittisen ohjelman synnystä, Pekka Kuusen haastattelu, Tiede ja edistys 3/1986.
Hankonen, Johanna (1994) Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Suunnittelujärjestelmän läpimurto suomalaisten asuntoalueiden rakentumisessa 1960-luvulla, Tampere.
Julkunen, Raija (2001) Suunnanmuutos, 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa, Jyväskylä.
Kautto, Mikko (2001) Ovatko pohjoismaiset hyvinvointivaltiot vielä omassa sarjassaan vai pikemminkin poissapelistä? Yhteiskuntapolitiikka 3/2001.
Kosonen, Pekka (1987) Hyvinvointivaltion haasteet ja pohjoismaiset mallit, Mänttä.
Kuttner, Robert (1999) Everything for Sale. The virtues and limits of markets, 2.painos 1999, Chicago.
Kuusi, Eino (1931) Sosialipolitiikka I-II, Porvoo.
Kuusi, Pekka (1956) Hallitun yhteiskuntapolitiikan mahdollisuuksista (lectio precursoria 26.5. 1956), Suomalainen Suomi 5/1956.
Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikka, Porvoo.
Kuusi, Pekka (1961) Mietteitä suunnitelmallisen yhteiskuntapolitiikan vaiheilta, artikkeli teoksessa Heikki Waris ja 15 tohtoria, Porvoo 1961.
Kuusi, Pekka (1963) Hyvinvointivaltion ideologia, artikkeli Kauko Sipposen ja Jouko Hulkon toimittamassa teoksessa Yhteiskuntasuunnittelu, Valkeakoski.
Kuusi, Pekka (1963) Sosiaalipolitiikka ja taloudellinen kasvu, artikkeli Suomen Kaupunkiliiton ym julkaisemassa teoksessa Kunnallispolitiikka 1960-luvulla, Helsinki .
Kuusi, Pekka (1966) Sosiaalisuunnittelun vaiheet, artikkeli Briitta Koskiahon toimittamassa teoksessa Sosiaalisuunnittelu – sosiaalipolitiikka. Raportti sosiaalisuunnittelun seminaarista 30.8. – 4.9. 1965 Tuusulassa, Pieksämäki.
Kuusi, Pekka (1978) Mitä 60-luvun sosiaalipolitiikan jälkeen?, artikkeli Sosiaalihallituksen kymmenvuotisjuhlajulkaisussa, Sosiaaliturva 23/1978.
Kuusi, Pekka (1982) Tämä ihmisen maailma, Porvoo.
Nieminen, Armas (1955) Mitä on sosiaalipolitiikka, Porvoo.
Saari, Juho (1997) Profeetan julkinen elämä, Janus 1/1997.
Tuomioja, Erkki (1996) Pekka Kuusi. Alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskuntapoliitikko, Hämeenlinna.
Tuomioja, Erkki (1993) Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, Jyväskylä.
Uusitalo, Hannu (1988) Muuttuva tulonjako. Hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan rakennemuutosten vaikutukset tulonjakoon 1966-1985, Helsinki.
Lisäksi aineistona on käytetty Pekka Kuusen haastatteluja, kirjoituksia ja puheita.
Pekka Kuusi SDPn puoluekokouksessa 7.6. 1975, Alkon arkisto
Jyväskylän talvi 3.2. 1979
HS 9.7.1977
Huoltaja 5/1973
Kulttuurivihkot 1/1988
Sosiaaliturva 16.9.1976
Suomen Kuvalehti 23/57
SSd 11.1.1980
