Erkki Tuomioja
ETSI VALTAA, SAI MYÖS LOISTOA
Pekka Hyvärisen Kekkoskuva nojaa Hannu Rautkallion arkistotulkintoihin mutta ei täytä lähdekriittisen historiantutkimuksen vaatimuksia
Pekka Hyvärinen, Suomen mies. Urho Kekkosen elämä, asiantuntija Hannu Rautkallio, WSOY 2000
Urho Kekkonen hallitsee yhä, ainakin syksyn kirjamarkkinoita. Sata vuotta Kekkosen syntymästä ja neljätoista vuotta hänen kuolemastaan eivät vielä riitä siihen että Kekkosta voitaisiin käsitellä ilman vuosikymmenien kuluessa kasaantuneen asianosaiskiihkon heijastumia. Se on ymmärrettävää, koska arvioitavana on väistämättä paitsi Kekkonen itse myös hänen aikansa ja aikalaisensa.
Kekkosta koskevissa tiedoissa ja arkistolähteissä ei enää suurempia aukkoja ole sen jälkeen kun myös presidentin omat päiväkirjat saadaan tänä syksynä julkistettua. Moskovan arkistokätköt ovat tosin olleet vain osittain avoimia ja ne ovat jälleen sulkeutuneempia kuin glasnostin kulta-aikana, mutta tuskin niistäkään enää Kekkoskuvaan vaikuttavia mullistavia löytöjä voi tehdä. Kekkoskuvan ydinongelma ei ole enää faktoissa, vaan niiden tulkinnassa.
Lähes ensimmäisenä syksyn Kekkosmarkkinoille singahtava Pekka Hyvärisen liki nelisataasivuinen Suomen mies päättyy vankkaan kirjallisuusluetteloon sekä kymmenien suomalaisten ja ulkolaisten arkistojen ja noin seitsemänkymmenen haastatellun nimilistaan. Kirjassa ei kuitenkaan ole lähdeviitteitä eivätkä lähteet ilmene tekstistäkään kuin satunnaisesti lähinnä suorissa sitaateissa. Kirjassa on myös runsaasti kohtia, joissa Hyvärinen panee Kekkosen ja muiden suihin suoria repliikkejä, joille tuskin löytyy muuta lähdettä kuin kirjallinen mielikuvitus.
Esipuheessa Hyvärinen kertoo että lähteet ja haastattelut ovat löydettävissä verkkosivulta www.wsoy.fi/suomenmies. Sivu on avattu vasta tiistaina 29.8. ja sitä ennen sivulla käydessäni tyhjään ruutuun ilmestyi yksi ainoa sana: ”huuhaa”.
Avatulle sivulle on nyt ilmestynyt kiitettävän laajasti, vaikka ei aina kovin tarkkaa informaatiota lähteistä. Tätä kirjoittaessani minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta tarkistaa niitä sellaisessa laajuudessa kuin kirjan oikeudenmukainen arviointi edellyttäisi. Kun Hyvärinen kirjan esipuheessa kertoo harjoittaneensa normaalia historiallista lähdekritiikkiä ei siihen kuitenkaan riitä pelkkä runsaalta näyttävä lähteitten luettelointi sinänsä, vaan se edellyttää myös lähteiden kriittistä arviointia ja vertailuja.
Rautkallion Kekkonen
Suurelta osin Hyvärisen välittämä kuva Kekkosesta perustuu kirjan tekemiseen asiantuntijana osallistuneen Hannu Rautkallion aiemmista kirjoista jo tuttuihin teeseihin. Hyvärinen on omaksunut nämä teesit ja tulkinnat sellaisenaan. Siten Hyvärisen-Rautkallion Kekkonen on paljas valtapoliitikko, vuoden 1918 teloituksiin osallistunut vapaussoturi ja kovakourainen kommunistien kuulustelija joka tehtyään täyskäännöksen vuonna 1942 sotapoliitikosta rauhanpoliitikoksi opportunistisuudessaan ja pelokuudessaan möi sielunsa KGBlle ja oli sen jälkeen kaikessa oleellisessa NKPn uskollinen soturi.
Tämän prisman lävitse kuvataan kaikki Kekkosen uran ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden keskeiset kohdat: sotasyyllisyysoikeudenkäynti, yya-sopimuksen solmiminen, vuoden 1956 presidentinvaali, yöpakkaset, noottikriisi, ETYK-aloite ja vuoden 1973 poikkeuslaki.
Rautkallion jäljiltä tämä kuva ei ole mitenkään uusi. Se ei välttämättä ole kaikilta tai edes olennaisilta osiltaan väärä. Luottamusta sen totuudenmukaisuuteen ei valitettavasti kasvata nimettömien tai tunnettujenkaan lähteiden kritiikitön ja yksisilmäinen käyttö, asenne- ja tunnekylläinen kirjoitustyyli eikä mieltymys yksipuolisiin ja konspiraatiotihkuisiin tulkintoihin.
Kun Hyvärinen esimerkiksi referoi Kekkosen sodanaikaisia keskusteluja Ruotsissa mm amerikkalaisagentti Wilho Tikanderin kanssa kietoutuu tämä kontakti osaksi Kustaa Vilkunan punomaa laajaa verkostoa jossa liikkuivat Kekkosen ja Vilkunan – ”verkoston ristilukit” – sekä Tikanderin lisäksi neuvostoagentti Jelisei Sinytsin ja Arvo Poika Tuominen. Kirjan mukaan tällainen verkosto ”varmaankin” toimitti esim. Kekkosen puheen talonpoikaispuolueen kokouksessa Moskovaan jo ennen kuin ruotsalaisedustajat sen kuulivat.
Hyvärinen ja Rautkallio sekoittavat olettamukset, mielipiteet ja faktat varsin mielivaltaisella tavalla. Jos jokin tekijöiden eteen sattunut lähdetieto on tarpeeksi herkullinen se pannaan ulos sen alkuperää, yhteyttä tai luotettavuutta enempää pohtimatta.
Heidän eteensä on sattunut uuttakin tietoa. Vaikka Rautkallio on asiasta aiemmin kirjoittanut en itse ole pannut esim. merkille, että pääministeri Kekkonen (ja eri keskustelussa myös silloinen ulkoministeri Sakari Tuomioja) olisi vuonna 1952 tavannut YKn norjalaisen pääsihteeri Trygve Lien ja suoraan toivonut amerikkalaisten joukkojen sijoittamista Norjaan, eli esittänyt täysin päinvastaista kuin vähän aikaisemmassa suurta huomiota herättäneessä ns. pyjamantaskupuheessaan.
Tyypillistä Rautkallion metodille on, että tämä Lien länsivaltojen edustajille välittämä ja amerikkalaisarkistoista esiin kaivettu referaatti on ”uskottavaa vakoilutietoa”, mutta sen ei sallita millään tavoin järkyttää Rautkallion peruskäsitystä UKKn agenttiroolista. Se selittyy Kekkosen tarkoituksellisella kaksinaamaisudella sekä Neuvostoliiton ulkopolitiikan muutoksella ja venäläismielenkiinnon lopahtamisella Pohjolan puolueettomuushankkeisiin.
On kirjassa myös kokonaan uusia asioita, kuten pääasiassa kenraali Sutelan muistiinpanoihin nojaavat kuvaukset presidentin ja puolustusvoimien suhteista sekä Suomen ja puna-armeijan yhteisharjoitusaloitteen käsittelystä. Pääosin uudet asiat koskettelevat Kekkosen yksityiselämää, kuten Paavo Kastarin muistiinpanot ikääntyneen presidentin saunaseurasta. Enemmän mielenkiintoa herättävät epäilemättä osiot, jotka koskettelevat Kekkosen suhdetta uutistoimisto APn kirjeenvaihtaja Anne-Marie Snellmaniin ja rouva Anita Hallamaan.
Näiden naissuhteiden penkomista voi perustella sillä, että niillä oli myös tiettyä, esim. ulkoministeriön toimintaan heijastuvaa yhteiskunnallista merkitystä. Kekkosen naissuhteet ja yksityiselämä ovat asioita joista voi, ainakin perheeni perimätiedon perusteella, jatkossakin löytyä uutta kerrottavaa. Eri asia on palveleeko niiden kaiveleminen jotain vakavampaa historiantutkimusta vai ainoastaan inhimillistä tirkistelynhalua.
Tiedossani ei kuitenkaan ole valokuvaa, jossa ”Kekkonen halailee [Hertta] Kuusista, Hella Wuolijokea ja tunnistamattomia daameja Jokelan kartanon vähäpukeisissa juhlissa keväällä 1947”. Normaali historiallinen lähdekritiikki edellyttäisi tämän vahvistamiseksi muutakin kuin kirjaan painettua toteamusta, että kuvan olemassaolosta tietää ainakin Kastarin leski.
Suomettunut vallankäyttäjä
Hyvärinen kysyy oliko Kekkonen peitenimellä ”Timo” tunnettu KGBn agentti ja kiristettiinkäö häntä, kuten Helsingissä joulukuussa 1961 länteen loikannut Anatolij Golitsyn väittää? Peitenimi voi olla tosikin, mutta KGBllä oli tapana antaa vakioasiakkailleen peitenimiä ilman, että siihen välttämättä liittyy tietoista tai muutoin sopimatonta suhdetta vieraan vallan edustajaan. Käsitteen monitulkinnallisuudeen toteaa Hyvärinenkin, eikä vastaa suoraan kysymyksiinsä.
Kekkonen oli itse aktiivinen tiedustelukanavien käytössä tavalla jonka moni katsoo ylittäneen sopivuuden rajat. Se oli entiselle EKn etsivälle luontevaa ja siihen kuului itäsuhteiden ohella myös Hyvärisen kuvaaman flirttailua brittitiedustelijoiden kanssa. Mutta sekin tulee asettaa laajempiin yhteyksiin.
Pidän kiistattomana että Kekkonen menetteli vallankäytössään ja neuvostosuhteissaan tavalla, jota ei voi pitää demokraattiisesti legitiiminä ja moraalisesti hyväksyttävänä. Näiden menettelytapojen hiljainen hyväksyntä ja omaksuminen neuvostosuhteiden hoidossa maan tavaksi – arkinen itsesuomettuminen, josta Hyvärinen toimittajana kirjaa myös omakohtaisia näyttöjä – vaikutti myös laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja vallankäyttöön demoralisoivasti.
Yhtä varmasti ei voi tietää kuinka välttämätöntä tämä oli ja edesauttoiko se Suomen menestystä vai ei, ja jos auttoi niin mikä oli hinta. Vielä vaikeampaa on tietää mitkä olivat Kekkosen toiminnan ensisijaiset vaikuttimet.
Rautkallion aikaisemmat työt ja Hyvärisen kirja antavat tähän yhden, Kekkosen vallanhimoa ja neuvostoriippuvuutta painottavan tulkintanäkökulman. Se on tunnetusti kutakuinkin päinvastainen kuin kahdeksanteen ja viimeiseen osaansa edennyt Juhani Suomen monumentaalisen Kekkos-elämäkerran antama. Suomen kunniaksi on todettava että hänen suhteellisen asiallinen ja avoin tapansa esitellä ja käyttää lähteitään jättää lukijalle mahdollisuuden myös omien, Suomen tarjoamista tulkinnoista poikkeavien johtopäätösten tekemiseen. Hyvärinen ja Rautkallio ovat sen sijaan liian innostuneita omasta totuudestaan ja vain sitä palvelevasta aineistosta vakuuttaakseen kriittistä lukijaa.
Puute olisi vähemmän häiritsevä jos se peittyisi kirjallisten ansioitten alle. Näin ei tapahdu kirjassa jossa ”linnan ikkunaverhot värähtelivät, kun presidentti [Paasikivi] seurasi sivusta, miten [v. 1956] kampanjaa käytiin Helsingin kauppatorilla ja keskustan kaduilla” tai jonka logiikan mukaan Tannerin presidenttiehdokkuutta pelännyt Molotov oli sen estämiseksi valmis jopa rehabilitoimaan Tannerin.
