Erkki Tuomioja
ELÄMÄ EURO-EUROOPASSA
Kolumni Kunta ja Me-lehteen
Monet suomalaiset pelkäävät EMUn johtavan liittovaltioon. Vaikka tähän
pyrkiviä suunnitelmia ei nyt ole olemassa on kysymys rahaliiton ja
liittovaltion suhteesta on oleellinen. Se voi muuttaa aiempia asetelmia
sillä tavoin, että se mikä ennen EMUa saattoi vaikuttaa yksinomaan
torjuttavalta voi EMU-oloissa osoittautua Suomenkin kannalta toivottavaksi ja tarpeelliseksi.
EMU ei nimestään huolimatta ole juuri muuta kuin rahaliitto.
Rahapolitiikka siirretään superitsenäiselle Euroopan keskuspankille ilman,
että euroalueella sen vastapainona on yhteistä finanssipolitiikkaa.
Rahaliitto syntyy myös ilman rahastoja tai muita tulonsiirtojärjestelmiä,
jotka huomioisivat eri alueiden välisiä epäsymmetrisiä tarpeita sen
jälkeen kun omaa rahapolitiikkaa ei siihen enää ole käytettävissä.
Rahaliiton kestävyyttä näillä eväillä voi epäillä. EMU ilman nopeita
toimia myös talousliiton toteuttamiseksi vahvistaa sellaista
markkinaglobalisoitumista, jossa politiikkaa jää vapaasti jyräävien
markkinavoimien jalkoihin ja jossa tulo- ja varallisuuserot kasvavat.
Sitä johtaako EMU liittovaltioon ei tiedä varmuudella kukaan, mutta
unionin kehitykseen se varmasti tulee vaikuttamaan. Rahaliiton
koossapitäminen edellyttää unionin päätöksenteon laajentamista
ja sen ylikansallisten elinten kompetenssien kasvua.
* * *
Periaatteessa on neljä tapaa, jolla EMU-unioni voi edetä kohti
talousliittoa: koordinointi, harmonisointi, rahastot ja unionin
budjetin kasvattaminen.
Siltä osin kuin jäsenvaltioiden talouspolitiikan koordinointi ja
yhteensovittaminen tarkoittaa vakauskriteereiden valvontaa ja
jäsenvaltioiden velan ja alijäämien paimentamisesta kuuluu se on
jo nyt unionin tehtäviin. Tämä ei kuitenkaan riitä. EMUn ongelmat
eivät siitä parane jos jäsenmaat oman rahapolitiikan puutteessa
pakotettaisiin kaavamaiseen yhdenmukaisuuteen finanssipolitiikassaan
tavalla, joka ei ota huomioon myös finanssipolitiikkaan kohdistuvan
suuremman maakohtaisen jouston tarvetta EMU-oloissa.
Mikään ei toisaalta periaatteessa estä sellaista koordinointia,
jossa ECOFIN koordinoisi sekä jäsenmaiden finanssipolitiikkaa keskenään
että EKPn rahapolitiikan kanssa tavoitteenaan kasvun ja työllisyyden
maksimointi eräänlaisen eurokeynesiläisyyden hengessä. Ainakin sen
mahdollisuudet olisivat oleellisesti paremmat EU-tasolla kuin yksittäisissä
jäsenvaltioissa joiden liikkumatila yksin toimien on varsin vähäinen.
Harmonisointi tarkoittaa ennen muuta jäsenvaltioiden verotuksen ja
muunkin markkinakäyttäytymistä ohjaavan lainsäädännön – joidenkin käsitysten
mukaan pitkän päälle myös sosiaaliturvan – yhdenmukaistamista tilanteessa,
jossa tuotannontekijöiden liikkuvuuden voi odottaa euroalueen muodostuessa
merkittävästi kasvavan. Tarkoittaisiko tämä hyvinvointivaltion alasajamiseen
pakottavaa tai sen ylläpitämisen mahdollistavaa harmonisointia on
poliittisen tahdon asia, joskin harmonisointilinjan nostaminen
ensisijaiseksi olisi todennäköisimmin merkki lähinnä uusliberalististen
pyrkimysten vahvistumisesta.
Rahastot tarkoittavat järjestelyjä, joilla EMU-oloissa unioni-tason
tulonsiirroilla reagoitaisiin jäsenvaltioita epäsymmetrisesti
kohtaaviin häiriöhin. 70-luvulla esitettiin että silloiseen
rahaliittosuunnitelmaan olisi tullut liittää finanssipoliittinen
tasausmekanismi sellaisen mallin mukaan, jossa yhteisön tulonsiirroilla
olisi reagoitu työttömyyserojen kasvuun jäsenmaiden kesken.
Tällainen epäsymmetriseen työllisyyskehitykseen reagoiva rahaston
ei tarvitse olla 0,2 % suurempi euroalueen BKTsta, jotta se vastaisi
40 prosenttisesti USAn liittohallituksen toimien vaikutusta
osavaltioiden välisten erojen tasaamisessa.
Unionin budjetin kasvattaminen ja sen luonteen muuttaminen olisi
tavallaan luonnollisin – tai ainakin kansallisvaltioissa toteutuneen kehityksen
kanssa analoginen – tapa kehittää EMU-unionista talousliitto. Kyse olisi
sellaisesta fiskaalisesta federalismista, jossa EU keräisi veroluonteisia
maksuja joko jäsenvaltioilta tai suoraan niiden kansalaisilta ja yhteisöiltä,
maksaisi tulonsiirtoja ja vastaisi omin varoin joistain toiminnoista
ja investoinneista. Tämä myös edellyttäisi sitä, että lainarahoitus
sallittaisiin EU-tasolla.
Nämä etenemistavat eivät ole toisiaan poissulkevia ja kuvatunkaltaista
rahastojärjestelyä lukuunottamatta niitä voidaan perustella muistakin
syistä vaikkei rahaliittoa toteutettaisikaan.
Koordinointi ja harmonisointi ovat linjat joita pitkin varovaisesti
edetään. Nykysuunnitelmien perusteella ei niiden suhteen lähivuosina
ole odotettavissa merkittäviä uusia askeleita, mutta asetelma tulee
EMUn toteuduttua muuttumaan.
Rahastojärjestelyihin ja budjetin laajentamiseen suhtaudutaan
jäsenvaltioissa torjuvasti. Näin myös Suomen hallituksen kannanotoissa,
joskin eduskunta on ollut vähemmän varauksellinen ja esim. arvioinut,
että laajentumisen toteutuminen nykyisten budjettiraamien puitteissa voi olla mahdotonta.
* * *
Talouspolitiikan lisääntyvä koordinointi ja harmonisointi
eivät sinänsä ratkaise kaikkia ongelmia. Iso linjakysymys on, halutaanko
unionissa edetä ns. positiivisen vai negatiivisen integraation tietä.
Käsitteisiin ei tässä yhteydessä liity arvotusta. Edellinen
tarkoittaa sitä että jäsenmaat pyrkivät tarvittaessa yhdessä puuttumaan
markkinakäyttäytymiseen ja tulonmuodostukseen senkaltaisin aktiivisin toimin,
joilla perinteisesti on kansallisella tasolla taloutta ohjattu,
kun taas jälkimmäinen keskittyy sen säätelyyn, mitä valtiot saavat
ja vielä enemmän eivät saa yhdentyvillä markkinoilla tehdä.
Kun sisämarkkinoiden toteutus on merkinnyt jälkimmäistä
integraatiosuuntausta olisi viimeistään nyt EMUn toteutuessa
edettävä edellisen merkeissä.
