Viikon kirjavinkki
VIIKON KIRJAVINKKI
Timothy Garton Ash, The File. A Personal History, HarperCollins, Glasgow 1997
Kimmo Rentola, Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, Otava, Keuruu 1997
Oleg Gordievsky ja Inna Rogatchi, Sokea peili. Ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa, WSOY, Juva 1997
AGENTIT HISTORIAN LÄHTEINÄ JA TOIMIJOINA
Timothy Garton Ash matkusti 22-vuotiaana nuorukaisena Berliiniin 1978 kokoamaan aineistoa saksalaisten
vastarintaa toisen maailmansodan aikana käsittelevää väitöskirjaa varten. Väitöskirja ei koskaan valmistunut,
vaikka Garton Ash istuikin pitkiä päiviä lukemassa Gestapon ja natsien kansantuomioistuintein arkistoja.
Vuoden 1980 alussa Itä-Berliiniin siirtynyt Garton Ash alkoi kansallissosialistisen Saksan tutkimuksen
asemesta yhä enemmän kiinnostua siitä, miten ihmiset selviytyivät ja toimivat silloin vielä mahtipontiseen
tulevaisuutensa uskoneen kommunistisen totalitarismin saksalaisen sovellutuksen alla.
Garton Ash ryhtyi kirjoittamaan artikkeleja ja analyyseja Keski- ja Itä-Euroopasta kommunistivallan
alaisuudessa. Tarkimmin hän perehtyi DDRn ja Puolan oloihin, joissa molemmissa maissa asui pidempiä
jaksoja. Hänen ensimmäinen kirjansa käsitteli DDRn oloja. Tunnetuin Garton Ashin teoksista on
Itä-Euroopan kommunistivallan romahduksesta vuonna 1989 kertova We the People.
15 vuotta ensimmäisen Itä-Berliinin vierailunsa jäleen Garton Ash palasi Berliiniin tällä kertaa tutustumaan
omaan kansioonsa entisen Stasin tutkijoille ja asianosaisille avatuissa arkistossa. 325-sivuista kansiotaan
läpikäydessään – helppo verrattuna esim. dissidenttirunoilija Wolf Biermanin 40 000-sivuiseen kansioon –
Garton Ash vertailee sen merkintöjä omiin päiväkirjamerkintöihinsä ja muistikuviinsa ja päättää etsiä käsiinsä
jokaisen aktissaan esiintyvän raportöörin ja Stasi-upseerin, kysyäkseen heiltä miksi ja miten heistä tuli Stasin
ja totalitaarisen vallan palvelijoita.
Tulos on mielenkiintoinen ja pohdiskeleva dokumentti ihmisistä totalitaarisen järjestelmän uhreina. Se myös
antaa viitteitä siitä, miten tämänkaltaisia suurimmaksi osaksi banaaleja arkipäiväisyyksiä sisältäviä arkistoja
voidaan käyttää mentaliteettien historian tutkimiseen, aivan samoin kuin inkivisiittion asiakirjoja 500 vuotta
aikaisemmin.
Osoittautuu ettei yksikään Garton Ashin tavoittelemista ihmisistä ole yksiselitteisesti pahan palvelukseen
antautunut konna. Oikeastaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän jonkinasteisia reppanoita, selviytyjiä ja
uhreja, pahimmillaankin lähinnä heikkoluonteisia opportunisteja.
Garton Ash aloittaa kaivamalla esiin hänestä Stasille raportoineet IM-lähteet eli Inoffizielle Mitarbeiter. Näitä
epävirallisia kollaboratööreja Stasin arkistoissa on enimmillään listattu 170 000, sen ohella että Stasin oma
vahvuus jo oli n. 90 000. IM-joukkoon mahtuu statukseltaan ja merkitykseltään hyvin erilaista väkeä. DDRn
kaltaisessa yhteiskunnassa oli hyvin vaikeata kieltäytyä tai välttää IM-merkintää, jos Stasi esim. joltain
ulkomaalaisten kanssa tekemisissä olleelta kansalaiselta tällaista palvelusta edellytti.
Heti ensimmäinen tapaus osoittaa miten varovaisesti Stasi-arkistojen merkintöihin tulee suhtautua. Kyseessä
on Humbolt-yliopiston professori, joka aktin mukaan olisi toiminut Stasin ulkomaanpalvelun, legendaarisen
Markus Wolfin johtaman HVAn apurina. Garton Ash on ennen tapaamista erityisen levoton, sillä jos hän
paljastaa miehen ei vain Stasin vaan nimenomaan HVAn avustajaksi, professuurinsa säilyttäneen miehen
akateeminen ura päättyisi siihen. Sopiva otsikko Bild-Zeitungiin ja taas on yksi elämä pirstaleina.
Kun hän sitten hermostuneen professorin kanssa käy lävitse tämän nimiin pantua raportointia osoittaa lähempi
tarkastelu, että kyse on toisen käden tiedosta ja että ao. HVA-raportööri onkin ollut yliopiston
ulkomaansuhteiden hoitaja. Tämä oli kyseisen professorin kanssa keskustellut Garton Ashistä ja liittänyt
raporttiinsa omien arvioittensa ohella myös professorin sinänsä vaarattomia huomioita
englantilaisopiskelijasta. Epäsuorasti tämä itse asiassa oli asiakirjoistakin pääteltävissä, mutta aktinpitäjän
huolimattomuuden vuoksi tämän kaiken saattoi kuitenkin tulkita tulleen ao. suoraan nimeltä mainitulta
professorilta.
Seuraavaksi Garton Ash jäljittää kansioonsa eniten raportteja tuottaneen ”Michaelan”, joka tiedotti Garton
Ashin käynneistä eräiden vanhojen saksalaisten veteraanikommunistien luona. ”Michaela” oli valtion
kulttuurihallinnon virassa ollut puolueen jäsen. Myös hänen miehensä oli vanha kommunisti jonka edellinen
vaimo oli legendaarisen Kim Philbyn värvännyt KGB-agentti Litzi.
Kohtaaminen Stasin arkistoista kaivettujen omien raporttien kopioiden kanssa on ”Michaelalle”
traumaattinen. Hänen selityksensä ovat pateettisen arkisia: vähän vanhan kommunistin velvollisuudentuntoa,
epämääräistä pelkoa mitättömän valuuttarikkeen paljastumisen vuoksi, haluttuihin ulkomaanmatkoihin
kohdistunutta opportunismia Stasin värvääjien edessä. ”Michaelan raporteista ei kuitenkaan löydy suoranaista
vääristelyä tai kohteiden vahingoittamisen tarkoitusta, enintään pahansuopaista juoruilua. Toki senkin
seuraukset olisivat useille Stasin mielenkiinnon kohteista voineet olla jos eivät sentään enää hengenvaarallisia
niin kuitenkin ikäviä.
Myös muiden raportöörien jäljittäminen tuo samanlaisia tuloksia. Englantilainen DDRn asumaan muuttanut
kommunisti ”Smith” kiristettiin homojutulla avustajaksi, ”Frau R” osoittautuu itsekin miehensä kanssa Stalinin
leireillä kärsineeksi nyt juutalaiskommunistiksi, jonka kertomuksen kuunneltuaan Garton Ash katuu sitä, että
pakotti aikanaan 15-vuotiaana idealistina kommunisteihin liittyneen vanhuksen kohtaamaan menneisyydestään
asioita, joiden esiinkaivaminen ei enää itse asiassa palvele ketään eikä mitään. Kirjassaan Garton Ash jättää
”Frau Rn” kuten muutkin em. mitarbeiterit nimeämättä.
Seuraavaksi Ash pyrkii tapaamaan kaikki ne Stasi-upseerit, joiden tehtävänä hänen valvontansa
järjestäminen oli. Vastavakoiluisa palvellut kenraali Kratsch kertoo tehtävänään olleen vain järjestyksen
ylläpitäminen ja isänmaan suojaaminen vakoilijoilta, jollaiseksi myös Garton Ashia liki automaattisesti epäiltiin.
Hänkin ottaa etäisyyttä järjestelmästä jota palveli, kertoo miten sisäministeri Erich Mielke jo 80-luvun
puolivälissä sanoi hänelle DDRn olevan konkurssikypsä, myös poliittisesti.
Eversti Kaulfuss osoittautuu kaikkea katumattomaksi vanhaksi stalinistiksi, joka kieltäytyy keskustelemasta
työstään Garton Ashin kanssa. Hän katsoo tehneensä samanlaista työtä kuin virkaveljensä Länsi-Saksassa,
vain työläisille parempaa turvallisuutta tuoneessa valtiossa. Eversti Fritz on jo puheliaampi, epäpoliittisempi,
yhtä tunnollisesti mitä tahansa järjestelmää palveleva virkamiestyyppi, joka tuntui saaneen erityistä tyydytystä
ihmisten yksityiselämän voyeristisesta penkomisesta.
Majuri Risse on katuvainen ja antaa ymmärtää jo Stasissa kääntyneensä salaiseksi toisinajattelijaksi, vaikkei
omannut tarpeeksi rohkeutta jättääkseen tehtävänsä. Hän myöntää Stasin pahat teot, jotka kuitenkin
tapahtuivat ”muilla osastoilla” ja joihin hän ei ollut osallinen. Garton Ash pitää kuitenkin Rissen itsekritiikkiä
rehellisenä ja yllättyy havaitessaan pitävänsä Risseä hyvänä ihmisenä, enemmänkin uhrina kuin syyllisenä,
mutta lisää kysymyksen, ajattelisiko näin jos olisi todella joutunut kärsimään Stasin tai vielä nimenomaan
Rissen toimista.
Sitkeistä yrityksistä huolimatta Garton Ash ei onnistu tapaamaan sitä Stasi-upseeria joka nimenomaisesti
käsitteli hänen tapaustaan. Luutnantti Wendt torjuu toistuvat tapaamisyritykset. Se harmittaa Garton Ashiä
siksikin, että Wendt olisi ollut selvästi nuorempaa DDRssä syntynyttä ja kasvanutta sukupolvea kuin em.
vanhemmat upseerit.
Omasta Stasi-kansiostaan aloittamansa lähimenneisyyteen suuntautuneen retkensä aikana Garton Ash joutuu
toistuvasti pohtimaan erilaisia moraalikysymyksiä sekä totalitaarisen valtion arkeen että sen purkautumisen
seurauksiin liittyen. Stasin arkistot ovat täynnä erilaisia tulkinnanvaraisia rajatapauksia ja moni akteissa
prikattu on puolustautunut sillä, että pyrki toimimaan eräänlaisena kaksoisagenttina joka tietoisesti antautui
yhteistyöhön turvallisuuspalvelun kanssa piiloittaakseen omaa toisinajatteluaan tai suojatakseen todellisten
hallituksenvastaista toimintaa. Siksi jälkiselvittelyihin liittyy paljon myös ymmärtämättömyyttä, väärinkäsityksiä
ja väärintuomitsemisia.
Päteekö tällaisissakin oloissa kuitenkin George Santayanan sanonta siitä, että ”ne jotka unohtavat
menneisyyden ovat tuomittuja toistamaan sen”, vai onko Ernest Renanin tavoin ajateltava, että jokainen
kansakunta yhteisönä muodostuu sekä yhteisestä jaetuista muistoista että yhteisestä unohtamisesta”. Johonkin
näiden väliin jää Garton Ashin vastaus. Tarina ei kuitenkaan jää tähän.
Miten Englannissa?
DDRn ilmapiiri oli sellainen, että lähes jokaista maahan hakeutunutta englantilaista olisi lähtökohtaisesti epäilty
agentiksi. Sitä Garton Ash ei ollut, mutta Spectator-lehteen salanimellä kirjoittaneena journalistina ja DDRn
arkea kuvanneen kirjan julkaisseena tutkijana hän oli kommunistivallalle itse asiassa vaarallisempi tapaus,
joka lopulta sai porttikiellon maahan.
Ironiaa kuitenkin on, että Garton Ash olisi saattanut olla vakoilija. Nuorena ylioppilaana Garton Ash oli
lähipiirissään ilmaissut sen verran kiinnostusta vakoiluun, että sai v. 1976 kutsun käväistä Secret Intelligence
Servicen alustavassa työhönottohaastattelussa ja uudelleen keväällä 1979 perusteellisemmassa keskustelussa.
Syksyllä samana vuonna Garton Ash kuitenkin ilmoitti ettei halunnut ulkomaantiedustelun palvelukseen.
Ratkaisuun vaikutti se, miten Itä-Euroopan matkasuunnitelmistaan kertoneelle Garton Ashille sanottiin, että
”haluamme Sinun mielummin matkustavan meidän valvonnassamme”. Tämä rupesi tuntumaan Garton Ashista
vastenmieliseltä ajatukselta.
Kontaktinpito ei kuitenkaan jäänyt tähän. Viisitoista vuotta myöhemmin Oxfordissa professuuria hoitavaa
Garton Ashiä lähestyy herrasmies ulkoministeriön olemattomalta osastolta ja kysyy, voisiko professori
ajoittain raportoida yliopistossa opiskelevista tai opettavista epäilyttävistä ulkomaalaisista. Professori
kieltäytyy.
Kaksi vuotta myöhemmin Stasin arkistoihin tutustunut Garton Ash ottaa yhteyttä Englannin vastavakoiluun
MI5:een ja kysyy suoraan, onko hänestä kansiota. Pienen epäröinnin jälkeen hänen keskustelukumppaninsa
vastaa, että on, ja lisää ettei häntä ole rekisteröity epäilyksenalaisuutensa vuoksi vaan yhteistyökumppanina,
joka on ”avustanut” SIS:iä. Kansion olemassaolon tunnustaminen asianomaiselle on Englannissa jo
ennenkuulumatonta, niinpä vastaus jatkokysymykseen, saisiko Garton Ash itse siihen tutustua on ehdoton ei.
Garton Ash on ollut aktiivinen kommunismin vastustaja, mutta hän ei ole yksisilmäinen antikommunisti vaan
liberaalin demokratian kannattaja joka ei hyväksy periaatetta, että tarkoitus pyhittää keinot. Edesmenneen
Stasin rinnalla englannin tiedustelu- ja vastavakoilupalvelut ovat sekä resursseiltaan että valvomiensa asioiden
laajuuden suhteen vaatimattomia laitoksia, jotka toimivat periaatteessa avoimessa, oikeisvaltioksi tunnetussa
yhteiskunnassa.
Mutta kuinka pitkälle omien kansalaisten salainen valvonta ylipäätään on sopusoinnussa avoimen
oikeusvaltion kanssa? Yksiselitteistä vastausta Garton Ash ei anna, mutta ilmaisee levotomuutensa Englannin
käytännön osalta, joka ei tunne esim. Yhdysvaltain Freedom of Information Actin luomia rajoitteita ja
oikeuksia salaisen tiedon käsittelyssä.
DDRn totalitarismin ja Englannin parlamentaarisen demokratian välillä on tietenkin ratkaiseva ero. Niiden
ryhmien sisällä, johon nämä valtiojärjestelmät on myös tärkeitä aste-eroja. Vaikka DDRn johtoa loppuun
saakka voi luonnehtia stalinistiseksi oli jo ero Stalinin kuoleman jälkeen puretun GULAG-valtioiden ja
80-luvun DDRn ja välillä jo sekin aika iso. Samoin ero esim. Englannin salailukäytännön ja pohjoismaisen
avoimmuuden välillä on myös selvä, vaikkei yhtä iso kuin edellinen.
Tyypillistä on, että Garton Ashin haastattelemat Stasi-edustajat kaikki halusivat rinnastaa työnsä
englantilaisten elinten työhön. Vertailu ontuu jo elinten toimintatapojen ja valtuuksien osalta, mutta vielä
enemmän sen suhteen minkälaisiin seuraamuksiin kansalaisten valvonta eri järjestelmissä saattoi johtaa: pitkiin
vankeustuomioihin ja karkoituksiin DDRssä, Englannissa lähinnä jonkun sensitiiviseksi määritellyn työpaikan
eväämiseen.
Ei silti ole liioiteltua väittää, että paranoian ja konspiraation hiuksenhienoa rajaa käyvässä salaisten arkistojen
ja kansalaisten valvonnan hämärässä alamaailmassa on kyse aina aste-eroista.
… ja Suomessa?
Tänä syksynä on ilmestynyt suomalainenkin teos, joka mielenkiintoisella tavalla valottaa myös salaisten
arkistojen ja ilmiantamisen maailmaa. Kimmo Rentolan tutkimus kommunisteista, Kekkosesta ja Kremlistä
vuosina 1947-1958 on ensimmäisenä hyödyntänyt uutena lähdeaineistona Suojelupoliisin arkistoa mainituilta
vuosilta. Vaikka Suomi ei suinkaan vielä ole mikään arkistojulkisuuden mallimaa on kuitenkin hyvä, että
meillä myös tällainen yli 30-vuotta täyttänyt aineisto on tutkijoiden käytettävissä.
Rentolan tutkimus ei kuitenkaan nojaa Supon arkistoon vaan toimii nimenomaan siten, että Supon lähteitä
verrataan koko ajan muihin lähteisiin, ennenmuuta SKP/SKDLn asiakirjoihin sekä saatavilta olevin osin
Moskovan arkistolähteisiin. Yksinomaan Supon varassa toimien historiankuvaus ja tulkinnat jäisivät
puutteellisiksi ja yksipuolisiksi – kuten aikoinaan Ilkka Hakalehdon EKn arkistoihin perustunut tutkimus
20-luvun SKPstä.
Rentolan kirjassa kaikki esiintyvät omilla nimillään, niin Supon paljastamat lännen hyväksi toimineet
kaukopartiomiehet kuin Neuvostoliitolle palveluksia tehneet pikkuvakoilijat. Näiden nimeämistä Rentola ei
pohdi, mutta sen sijaan perustelee sen miksi on katsonut voivansa nimetä SKPn piirissä toimineet Supon
tiedottajat samoin kuin suoraan neuvostoelimille vakoilupalveluksia tehneet suomalaiset.
Kirjassa vilahtavien erilaisten pikkuvakoojien ja tiedottajien taustojen ja vaikuttimien erittely ja arviointi ei ole
ollut Rentolan laadukkaassa poliittisen historian tutkimuksessa keskeisellä sijalla. Kokonaan tätäkään puolta
kirjassa ei silti sivuuteta.
Näyttää siltä, että enimmältä osin näissä Suomeen sijoittuneissa kylmän sodan pienemmissä kahinoissa oli
kysymys vähäisistä jalkamiehistä – aivan kirjaimellisesti rajan yli kävelleistä ihmisistä – joista vain harvaa
elähdyttivät suuret aatteet ja halu vaikuttaa maailmanhistorian muotoutumiseen. Paljon yleisempi syy
toimintaan oli sotavankeus Neuvostoliitossa, pikkukiristys tai rahapalkkio, unohtamatta Suomessa aina
merkittävää viinanhimoakaan. Kaksoisagenttitoimintakaan ei ollut ihan tuntematonta.
Suurin osa tästä väestä näyttää olleen etupäässä erilaisia reppanoita ja elämän luusereita, jotka toimittivat
mitättömiä asioita. Kun jotkut heistä ja ainakin heidän lähiomaisistaan on edelleen elossa tuntuu
kohtuuttomalta, että Renkola on nimennyt heidät kaikki niissäkin tapauksissa, joissa mikään lähdekritiikki tai
laajempi historiallinen tarkastelu ei sitä perustele.
Vakoilu- ja agenttitarinat ovat aina olleet populääriä luettavaa. Kun metsää aikaisemmin kaadettiin etupäässä
selvän agenttifiktion vuoksi, on painopiste arkistojen avautumisen myötä siirtynyt faktan, tai ainakin faktan ja
fiktion sekoituksen suuntaan. Kuinka suureksi avuksi tämä on historiantutkimukselle?
Tässä yhteydessä en tarkastele niinkään sotilas-, teollisuus- tai muuta sellaista vakoilua, jossa on kyse
faktatiedon hankkimisesta joko teknisin (satelliitti- ja ilmakuvaus, viestintäsalakuuntelu yms) tai muin keinoin.
Otaksun, että tällaisen tiedustelun laajuuden, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden arviointi on helpompi tehtävä
historiantutkimukselle kun senkaltaisen agenttitoiminnan arviointi, jota otsikolla tarkoitetaan ja jossa on
kysymys toiseen osapuoleen kohdistuvasta poliittisen tilanteen arvioinnista ja/tai poliittiseen kehitykseen ja
päätöksentekoon vaikuttamisesta.
Kun tällaisen tiedustelutoiminnan arkistoja käyttää lähteinä on otettava ensimmäiseksi huomioon, että ne eivät
ole tarkoitettu eikä ajateltu tulevan julkisuuteen. Salaisuuden aura saattaa houkutella pitämään tämänkaltaista
aineistoa luotettavampana kuin julkisista lähteistä saatavaa. Jo tällaisen tiedon aikalaisvastaanottaja saattaa
asettaa sen automaattisesti julkisiin lähteisiin nähden etusijalle, mihin esim. Urho Kekkosella näyttää olleen
taipumus. Sama virhe toistuu, jos tietoon myöhemmin käsiksi pääsevä historiantutkija unohtaa aina
tarpeellisen lähdekritiikin.
Sen mitä agenttilähteistä saatu tieto kohtuullisella varmuudella kertoo, on se mitä lähteet – yksittäiset agentit
tai heidän tietojensa eteenpäin välittäjät – ovat halunneet välittää. Se mitä he ovat välittäneet ei välttämättä ole
totta tai ainakaan koko totuus, eivätkä he edes itse ole välttämättä välittämäänsä tietoa todeksi uskoneet.
Vääristelyn syy voi olla lähteen halu kuvata todellisuutta toiseksi tai kertoa sellaista, jonka uskoo
vastaanottajan odottavan, tai muutoin vain tehdä itsestään agenttina tärkeämmän kuin mitä todellisuudessa on.
Agenttilähteissä saatetaan joskus mennä tahattoman komiikan puolelle. Eräässä Valpon välirauhanaikaisessa
puhelinkuunteluraportissa on puhtaaksikirjoitettu sellaisenaan merkityksettömältä vaikuttava keskustelu, jossa
joku ilmoittaa Wiikille eräästä tapahtumasta, minkä Wiik ottaa vastaan lakonisella ”vai niin” toteamukselle.
Raportin laatija on halunnut tehostaa havaintoa lisäämällä tähän sulkeisiin selittävän lauseen ”Rösten rent
bolshevistik”.
KGB eversti muistelee
Ent. lännen kaksoisagenttina toiminut KGB-eversti Oleg Gordievski taas kertoo muistelmissaan miten hän
ensi postillaan Lontoossa tapasi lounaalla labourkansanedustaja Ron Brownin. Brownin vuolaat selvitykset
menivät täysin harakoille, sillä Gordievski ei ymmärtänyt sanaakaan tämän paksusta skottimurteesta. Silti
hänen oli tästäkin keskustelusta lähetettävä täysin mielikuvitukseen perustuva yksityiskohtainen raportti
Moskovan keskukseen.
Gordievskin muistelmat kokonaisuudessaan on hyvä esimerkki agenttilähteiden ongelmallisuudesta. Kun
länteen loikannut agentti kirjoittaa muistelmansa voi lähteä siitä, että niissä julkaista sellaista, joka olisi
ristiriidassa hänen läntisten toimeksiantajiensa intressien kanssa.
Muistelmissaan Gordievski kuitenkin kertoo asioista joissa on itse ollut mukana ja joilla voi siltä osin olla
sama arvo kuin muistelmilla yleensä. Tämä ei enää koske hänen yhdessä Inna Rogatshevin kanssa
kirjoittamaa ja syksyllä Suomessa julkaistua teosta Sokea peili. Gordievskin muistelmiin nähden ne eivät
niistä asioista joiden kanssa hän itse on ollut tekemisessä tuo varsinaista uutta esiin. Gordievski sentään
esipuhgeessaan toteaa, ettei kyseessä ole akateeminen tutkimus ja myöntää, etteivät tekijät ole yrittäneetkään
tekeytyä kiihkottomiksi ja puolueettomiksi tarkkailijoiksi. Kyseessä onkin ensi sijassa poliittinen pamfletti,
jonka ensisilmäyksellä pitkä ja vakuuttava alaviiteluettelo osoittaa kaikissa ratkaisevimmissa kohdissa
lähteeksi ”tekijöiden tiedoston” tai heidän käymänsä ”keskustelut KGBn” tai ”läntisten erikoispalvelujen
veteraanien” kanssa.
Vaikka Gordievski-Rogatchi ei paras johdatus asiaan olekaan, on sen käsittelemä agenttien problematiikkaa
kuitenkin mielenkiintoinen ja relevantti. KGB (ja sen edeltäjäorganisaatiot) jakoivat asiakkaansa agentteihin
ja luottamuksellisiin kontakteihin. Edelliset olivat periaatteessa tietoisia, aatteesta, kiristyksestä tai rahasta –
vuosien myötä aatteen vuoksi rekrytoitujen osuus koko ajan väheni – Neuvostoliiton tiedusteluelinten
toimeksiantoja suorittavia vakoilijoita ja/tai poliittisia vaikuttajia. Luokiteltuaan aikaisemmin periaatteessa
kaikki kontaktinsa agenteiksi KGB Gordievskyn mukaan otti 70-luvulla myös jälkimmäisen kategorian
käyttöön todettuaan, että suuri osa agenteista ei ollut sillä tavoin ohjattavissa kuin oppikirjojen mukaan olisi
tullut olla. Molemmilla kategorioilla oli kuitenkin paksut kansiot ja peitenimi Moskovassa.
Moskovassa tehty luokitus ei välttämättä vastannut sen enempää kohteen subjektiivista käsitystä asemastaan
kuin objektiivista arviota hänen suhteestaan KGBhen. Sen ohella, että Moskovaan toimitettujen raporttien
luotettavuus voi monin tavoin olla kyseenalainen, eivät ne myöskään kerro toisen osapuolen motiiveista
varmaa tietoa.
Otetaan vaikka tapaus Urho Kekkonen. Vaikka itse aktia ei kukaan länsitutkija ole nähnytkään on riittävän
monelta taholta tieto siitä, että Kekkonen oli KGBn kirjoissa peitenimellä ”Timo” tunnettu kontakti. Sekin
lienee selvää, että itse alan entisenä ammattilaisena Kekkoselle on täytynyt olla liki alusta alkaen selvää, että
hänen keskustelukumppaninsa toimivat Neuvostoliiton tiedusteluorgaaneissa.
Luonnollista on, että Kekkosen KGB-kontaktit markkinoivat suhdettaan mahdollisimman korostuneesti
neuvostovaltaa palvelevana klienttisuhteena. Tämän käsityksen on myös Hannu Rautkallio sellaisenaan niellyt
ja tulkitsee kaikkea käsiinsä saamaa (ja myös saamatonta) senmukaisesta. Suhteen todellinen luonne on
kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.
Aikaisemmat kirjavinkit
