Urheilujohdon vastuu
Jokainen suomalaismenestys olympialaisissa tai muissa arvokisoissa muuttuu
suomalaislehdistössä ja -tietoisuudessa välittömästi Suomen voitoksi.
Mitalivoittajan ympärille kerääntyy heti ahnaiden urheilujohtajien
sankka parvi omimaan osan kunniasta itselleen. Kun suomalaisurheilija
sitten epäonnistuu tai jää kiinni kiistattomasta vilpistä, ei tungosta
synny. Doping-syyllisiä ei tunnu lainkaan löytyvän, eikä edes asianomainen
itse tunne yleensä tarvetta tunnustaa vastuutaan tapahtuneesta.
Kohtuutonta onkin toki syyttää vain testissä kärähtänyttä urheilijaa.
Esimerkiksi Vainion tapauksessa on tätä kirjoitettaessa vielä epäselvää,
kuka tai ketkä lopulta ilmenevät hormonien toimittajiksi. Aivan siitä
riippumatta voidaan suurimmaksi vastuulliseksi koko suomalaisurheilun
doping-ongelmaan nimetä nykyinen urheilujohtomme.
Suomen yleisurheilun fantastinen menestys 70-luvun alkuvuosina perustui
muun ohella myös siihen, että maamme oli urheilulääketieteen ja sen
sovellutusten silloisia kärkimaita. Menestykseen johtanut kehitys pantiin
alulle aikana, jolloin muun muassa hormonivalmisteet eivät vielä kuuluneet
kiellettyjen aineiden listalle. Näiden käyttöön — tai verenvaihtoihin,
joita kansainväliset säännöt eivät vieläkään kiellä — kohdistuvat eettiset
epäilyt eivät painaneet kiihkeästi kansainvälistä menestystä janoavia
urheilujohtajia ja heidän käyttöönsä auliisti asettuneita lääkäreitä.
Hormonien kieltäminen ei suinkaan lopettanut niiden käyttöä. Paremminkin
oli kyse uudesta haasteesta. Kiellettyjä aineita oli osattava käyttää niin,
ettei käry kävisi. Valtakunnan urheiluelämää tuli sen mukana hallitsemaan
mädättävä kaksinaismoraali.
Olen yhden olympiadin ajan seurannut olympiakomitean doping-keskustelua.
Komitean johto on mielellään esiintynyt dopingista vapaan huippu-urheilun
esitaistelijana. Tämä rooli sille kiistatta kuuluisikin, mutta sitä se ei
ole tosiasiassa täyttänyt. Komitean toimet dopingia vastaan ovat paremminkin
olleet jälki- kuin etujoukon toimia. Vahvojen lajien, hiihdon ja yleisurheilun
edustajat ovat pitäneet huolen siitä, ettei kontrolli ole saanut
”yksipuolisen aseistariisunnan” luonnetta, kuten he ovat asian ilmaisseet.
Se on jo paljon puhuva epäsuora tunnustus, mihin näiden
lajien menestys on perustunut.
Olympiakomitea olisi voinut muun muassa määrätä valmennustukensa ehdoksi,
että sen saajat ovat velvollisia vaadittaessa alistumaan doping-kontrolliin
myös harjoituskauden aikana. Samoin olympiajoukkueen lääkintähuollon tehtäviin
olisi voitu määrätä vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat kiistatta doping-epäilyjen
ulkopuolella. Kumpaankin ajatukseen komitean johto on suhtautunut torjuvasti.
Siten myös se on, lajiliittojen johdon ohella, osavastuussa Los Angelesin
skandaalista ja siitä, että suomalaista urheilumenestystä on edelleenkin
rakennettu kemiallisen rodunjalostuksen keinoin.
Lieventäväksi asianhaaraksi ei kelpaa se, että lehdistö ja matalatasoinen
urheilujournalismi ovat aktiivisesti kunnostautuneet huippu-urheilun
kaksinaismoraalin ylläpitäjinä, eikä sekään, että osa urheiluyleisöstä
osoittaa ymmärtämystä vilppikeinojen käyttämiselle. Vastuu on kannettava
urheilujärjestöissä ja niiden johtotehtävissä.
Ydin 5/84
