Suomi ja ihmisoikeudet
Allekirjoitin Amnesty Internationalin Suomen osaston kirjeen ulkoministerille.
Siinä edellytettiin aktiivista panosta ihmisoikeuskysymyksissä nyt, kun
maamme on tullut jäseneksi YK:n ihmisoikeuksien komissioon.
Vanhana ns. julkkis-adressien kirjoittajana ja allekirjoittajana osaan
suhtautua niihin kriittisesti. En kuitenkaan voi kieltää tukeani toiminnalta,
joka tähtää ihmisoikeuksien poljennan ja henkilökohtaisen vapaudenriiston,
kidutuksen ja murhien estämiseen. Kun kansanedustajana panin nimeni
jokaisen vangitun ja vainotus ulkomaisen kollegan hyväksi laadittuun vetoomukseen,
tuli mieleeni joskus vuorisaarnamainen ajatus siitä, miten elintärkeäksi
vastaava solidaarisuus saattaisi itsellekin muodostua toisissa oloissa
— niin epätodennäköiseltä kuin tämä suomalaisittain tuntuukin.
Poliittisesti ihmisoikeuskysymykset ovat hankalia maailmassa, jossa milloin
mikin ryhmittymä pyrkii etsimään niistä propagandaetuja maakohtaisesti tarkoin
valikoiduissa yhteyksissä. Jo koko käsite ihmisoikeuspolitiikka on saanut
välillä epäilyttäviä sivumerkityksiä Carterin ihmisoikeuskampanjan ja
miksei myös YKn yksisilmäisen oman komission työn takia. Nämä eivät kuitenkaan
millään tavoin vähennä ihmisoikeuksien puolesta tehtävän aidon työn
merkitystä ja tärkeyttä.
Suomessa ihmisoikeuspolitiikkaan osallistumista on virallisen ulkopolitiikan
opeissa aina vieroksuttu. Sehän olisi jo kiusallisen lähellä moraalisten
arvojen soveltamista kylmien realiteettien hallitsemaan ulkopoliittiseen
päätöksentekoon. Suomi, kuten muistetaan, on aina mieluummin lääkäri kuin
tuomari eikä siten halua toimia tavalla, joka loukkaisi verisintä
pyöveliäkään. Lääkärillä ei sitä paitsi ole kauppapolitiikkaan
ulottuvia jääviysestoja.
Tälle viralliselle Suomen asennoitumiselle on esitettävissä sinänsä
kunniallisia perusteita, joilla on arvoa myös ihmisoikeusaktivistin näkökulmasta.
On kuitenkin ilmeistä, että sekä kansalaisten odotukset Suomessa että
kansainvälisen politiikan muuttuvat olosuhteet maailmalla vaativat nyt
aikaisempien doktriinien uudelleen harkitsemista.
Pääsyy pidättyvään ihmisoikeuspolitiikkaan on kuitenkin ollut
maantieteemme, eikä tässä suhteessa ole tapahtunut muutosta. Suomen on
kaikissa olosuhteissa hoidettava politiikkansa niin, ettei Neuvostoliiton
luottamus maamme haluun torjua kolmansien osapuolten pyrkimykset
käyttää maatamme Neuvostoliittoon suuntautuvan vihanpidon
välikappaleena pääse horjumaan.
Tästä lähtökohdasta ei ole tinkiminen. Se vastaa paitsi omaa etuamme myös
yleensä kansainvälisen yhteisön rauhanpoliittista etua. Muun ohella tähän
perustuvan käytännön viisauden eräs osa on, että Suomen on harjoitettava
tiettyä pidättyvyyttä puuttuessaan sellaisiin ihmisoikeuskysymyksiin,
joiden yhtenä osapuolena on Neuvostoliitto tai jokin sen liittolaisvaltio.
Tämän vuoksi on katsottu puoluettomuuspolitiikkamme
johdonmukaisuutta ja uskottavuutta horjuttavaksi, jollei samanaikaista
pidättyvyyttä harjoiteta myös läntisiin ihmisoikeuskysymyksiin nähden.
Se, että yksityiset kansalaiset ja kansalaisjärjestöt — myös tutkijat —
voivat esittää ulkopoliittisia kannanottoja, jotka eivät ole aina ulkoministeriön
siunaamia, on yksi toimivan demokratia keskeisiä tunnusmerkkejä. Silti
kansalaiset Suomessa ovat onneksemme sisäistäneet pitkälti ulkopolitiikkamme
perusperiaatteiden mukaisen käyttäytymiskaavion. Tiettyyn rajaan saakka
tällainen itsesensuuri on vain tervettä ja perusteltua enkä
väitä olevani sen yläpuolella.
Tiettyjen realitettien huomioon ottaminen ja kunnioittaminen ei silti
ole mikään peruste yleiselle pidättyvyydelle ihmisoikeuskysymyksissä eikä oikeuta sitä.
Puuttumatta siihen, että aritmeettisen ja menettelytavallisen tasapuolisuuden
vaatiminen ns. idän ja lännen ihmisoikeusongelmiin on sinänsä epäanalyyttistä
ja kyseenalaista, tahdon väittää, ettei Suomen nykyinen tasapuolisuuteen perustuva
pidättyvyys ole sekään perusteltavissa. Paremman puutteessa voisi näkemystäni
kutsua vaikka Tuomiojan doktriiniksi.
Jokaisella maalla ja ryhmällä on erilaisia liittolaissuhteita, historiasta,
maantieteestä tms. johtuvia sidonnaisuuksia toisiin maihin ja ryhmiin, jotka
toimivat pidäkkeinä esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksissä. Jos tämän
johdosta kaikkiin ihmisoikeuskysymyksiin sovellettaisiin vain juuri sen verran
aktiivisuutta kuin suurimman rajoitteen alaisissa tapauksissa, vallitsisi maailmassa
kohta pahaenteinen haudanhiljaisuus. Eikö siksi ole parempi, että mahdollisimman moni
maa ja ryhmä toimii mahdollisimman aktiivisesti ihmisoikeuksien hyväksi aina
kun se vain on mahdollista siitä riippumatta, että sidonnaisuudet joissakin
kohdin asettavat sordiinon päälle?
Tietoisena kaksinaismoraalin harjoittamisena menettely ei tietenkään ole
puolustettavissa. Sellaiseen ihmisoikeuspolitiikkaan ei ole uskomista, joka
hyväksyy murhat ja kidutukset yhtäällä ja tuomitsee ne toisaalla. Toisaalta
ihmisoikeuksilla keinottelijat on helposti eroteteltavissa niiden aidoista
puolustajista, vaikka jotkut tilanteet heitä yhteen voivat saattaakin.
Suositan siis Suomelle ja suomalaisille mahdollisimman aktiivista
ihmisoikeuspolitiikkaa sekä YK:ssa että sen ulkopuolella. Jos toimintamme
aktiivisuus joskus ilmansuunnasta riippuen vaihteleekin valikoidessamme
keinomme todellisten vaikutusmahdollisuuk-siemme mukaan, ei pidä pelätä tästä
mahdollisesti aiheutuvia yksipuolisuussyytteitä. Yksikin pelastettu ihmishenki ja
jokainen vapautettu mielipidevanki on arvokas saavutus itsessään, vaikka emme
joka maan vankilakulttuuriin aina pääsisikään puuttumaan.
Mitä surempi on ihmisoikeusaktivismin määrä maailmassa, sen pienemmäksi kyvät
ihmisten järjestelmälliset sortamismahdollisuudet kaikkialla. On väärin
kuvitella, että Carterin äänekäs esiintyminen Itä-Euroopan toisinajattelijoiden
hyväksi olisi helpottanut hänen seuraajiensa toimia Keski-Amerikan pyöveleiden
tukemiseksi yhtä vähän kuin neuvostoliiton tuki esimerkiksi Apartheidin uhreille
Etelä-Afrikassa on helpottanut neuvostojoukkojen sotatoimia Afganistanissa.
Ydin 3/83
