Henry Kissinger
käväisi Suomessa Uuden Suomen vieraana. Noin 160 talouselämän
suomalaista huipuvaikuttajaa oli noudattanut Uuden Suomen kutsua —
à 800 mk — saapua vakuutusyhtiö Pohjolan tiloihin kuuntelemaan tri
Kissingerin näkemyksiä maailman menosta. Vaikka Kissingerin esitelmää ei
julkaistukaan — seikka, jolla ei ole mitään yhteyttä näkemysten
luottamuksellisuuden kanssa, vaan jonka tarkoituksena on tri Kissingerin
luentosirkuksen statuksen ja taloudellisen kannattavuuden
ylläpitäminen — saatiin tohtorin kuolettavista ajatuksista aivan
riittävästi tietoja julkisuuteen.
Kissinger elättelee yhä toiveita palusta suuren maailmanjohtajan rooliin
ja on antautunut miltei nuoleskelemaan Valkoisen talon nykyisiä
reaganilaisia vallanpitäjiä. Siksi hän myös tukee voimakkaasti Yhdysvaltain
nykyistä uutta varustelukampanjaa. Kampanjan heikkona lenkkinä pidetään,
aiheellisestikin, Länsi-Eurooppaa, jossa epäusko varustelupolitiikan
järkevyyteen ja ydinsotateatterinäytösten ohjaamiseen Euroopan näyttämöllä
on koko ajan kasvamassa. Uskotaan, että liennytysarkkitehtina muistetulla
Kissingerillä olisi parhaat mahdollisuudet charmeerata epäilevät eurooppalaiset
uuden ohjelman taakse.
Pääpaino kampanjassa on tietenkin epäröivien NATO-maiden ylipuhumisessa.
Mutta Kissingerin sanomalla ”yksisilmäisen pasifismin” vaaroista on laajempaakin
kantavuutta. Myös pienillä puolueettomilla mailla on roolinsa kissingeriläisessä
antikommunistisessa ja neuvostovastaisessa maailmankuvassa. Myös niiden
tulee toimia tehokkaan puolustuskyvyn hyväksi pahimman varalle ja etsiä
ystäviä, jotta niiden kimppuun hyökkääminen olisi moraalisesti vaikeampaa.
Sanomattakin on selvää, että tohtorin maailmassa on vain yksi uhkasuunta,
itä — silloinkin, kun se käy kimppuun etelän kautta.
Siitä, että voimakkaasti EVA-kytkentöinen Uusi Suomi oli tuottanut Kissingerin
Suomeen, voi tehdä mielenkiintoisia johtopäätöksiä ajatellen kotimaisen
varustautumiskampanjan taustavoimia ja -pyrkimyksiä.
Kissingerin vierailu ja aulius, jolla suomalaiset päättäjät haluavat
valokuvauttaa itsensä vieraan kanssa panee ajattelemaan toistakin seikkaa.
Lumoutuvatko todella kaikki ihmiset tohtorin kovasti mainostetusta
hykerryttävästä huumorintajusta ja kuuluisasta charmista niin, että tyystin
sivuuttavat Kissingerin ratkaisevan roolin Indokiinan ja indokiinalaisten
ihmisten tuhoamisesta?
Vietnamin ja Kamputsean kansojen traagisesta kohtalosta ja niiden
kärsimyksistä vastuullisia ei koskaan ole saatettu vastuuseen. Vain joku
luutnantti Calleyn kaltainen alempiarvoinen kylmäverinen murhaaja
tuomittiin sotarikoksista. Nyt näitäkin on alettu pikkuhiljaa vapautella
Yhdysvalloissa maan uuden oikeistoaallon ja amerikkalaisuuden murhaavien
piirteiden kunnianpalautuksen myötä.
En usko, että Jaakko Lassilan ja Johannes Koroman kaltaiset sivistyneet
suomalaiset kovin kernaasti hakeutuvat kanssakäymisiin tämän maailman
calley’en kanssa. Tämä ei kuitenkaan estä heitä halulla juhlimasta ja
jumaloimasta kyynisiä voimapoliitikkoja, joiden määräämissä tehtävissä
nämä calleyt liikkuvat. Jos Indokiinan tragedian todelliset syylliset
joskus saatetaan vastuuseen, on tässä seuraavassa Nürnbergin oikeudenkäynnissä
varattu paikka syytettyjen aitiossa myös Henry Kissingerille.
Unohdus ja armeliaisuus ovat monesti tarpeellisia hyveitä. On ehkä
amerikkalaisten asia, jos he eivät halua enää muistella Kissingerin
uran suttuisempia vaiheita Watergaten aikaisessa Valkoisessa talossa
ja hänen systemaattista valehteluaan Yhdysvaltain kansanedustuslaitokselle.
Tietyt rikokset eivät kuitenkaan vanhene koskaan. Kissingerien
tapauksessa unohdukseen on sitäkin vähemmän syytä, kun samat herrat
eivät osoita pienimpiäkään katumuksen oireita vaan päinvastoin työskentelevät
edelleen sellaisten tavoitteiden puolesta ja sellaisin menetelmin,
joiden seuraukset voivat vielä ylittää Indokiinan murhenäytelmän mittasuhteet.
Ydin 4/81
