Kolmas ulottuvuus
Sain kesällä harvinaista kiitosta Uuden Suomen palstoilla kun viestintäprofessori Osmo A. Wiio antoi
tunnustusta talouspoliittisille ajatuksilleni. Onneksi kyseessä oli väärinkäsitys. On asioita,
joissa en pelkää olla samalla kannalla Wiion kanssa — parlamentarisimimme rappio on yksi näistä
— mutta usko Wiion mukaiseen taloudelliseen liberalismiin ei kuulu niihin.
Jyväskylän Kesässä puhuttiin teollisuuspolitiikasta ja sanomani yksinkertaistamiseksi
tulin sanoneeksi, että maa tarvitsee nyt liberaaliporvarillisen keynesiläisyyden
soveltamista talouspolitiikkaan. Se on tietysti kokonaan toista kuin Adam Smithin
aikaisesta klassisesta liberalismista polveutuvien monetarististen oppien soveltaminen,
joka on ylläpitämässä nykyistä kapitalistimaiden joukkotyöttömyyttä.
Ensimmäinen valinta taas syksyllä esille tulevassa talouspoliittisessa linjanvedossa
on siten tehtävä deflatorisen elvytyspolitiikan jatkamisen tai julkisten
investointien käynnistämisen ja kysyntää tukevan riittävän rohkeasti alijäämäisen
budjettipolitiikan välillä. Jälkimmäisen hylkääminen vahvistaisi vain sen, miten
merkityksettömänä suurtyöttömyyttä päättäjien arvostuksissa pidetään.
Oikeat ratkaisut noissa valinnoissa eivät kuitenkaan kumoa sitä, että kaikki
elvytysyritykset valuvat ajan mittaan hukkaan, ellei kansantaloutemme rakenteellisiin
ongelmiin ja vinoutumiin päästä samanaikaisesti käsiksi.
Tämä tarkoittaa maailmantalouden muuttuvien olosuhteiden vaarinottamista, sopeutumista
UKTJ:een sekä suunnitelmatalouden edellytysten vahvistamista julkisen ohjauksen ja omistuksen
laajentamisen kautta.
Olen kuitenkin tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että näiden lisäksi on myös kolmas
ulottuvuus, jossa uudistukset ovat yhtä välttämättömiä kriisistä ja lamasta irtaantumiselle
kuin ovat inhimillisinä ja demokraattisina itseisarvoinakin. Kyse on inhimillisestä
ulottuvuudesta sekä kulutuksen, tuotannon ja työelämän uudenlaisesta yhteensovittamisesta
inhimillisten tarpeiden kanssa.
On myönnettävä, että klassisen liberalismin kannattajilla on tähän ainakin pinnallisesti
vetoava vastaus. He esittävät yksinkertaisesti inhimillisen yritteliäisyyden vapauttamista
ahdistavasta verotaakasta ja julkisesta holhouksesta. Markkinasuden vapauttaminen ei
tietenkään kykene enää jälkiteollistuvassa ja pitkälle monopolisoituneessa kapitalismissa
tuomaan ratkaisua kapitalismin kriisiin. Yritykset siihen suuntaan toisivat mukanaan vain
tasa-arvoisuuden vähenemistä, sosiaalisen turvallisuuden heikkenemistä ja yhteiskunnallisten
ristiriitojen kärjistymistä. Silti tällä liberalistisella vapaussanomalla on ymmärrettävää vastakaikua.
Niin kriisipolitiikan uskottavuus kuin toimintakelpoisuus edellyttävät tämän inhimillisen
ulottuvuuden huomioon ottamista. Niinpä yhä useammat ovat englantilaisen taloustieteilijän
Michael Shanksin tavoin ajautuneet epäilemään aikaisempien toimintalinjojen riittävyyttä ja
kysymään Shanksin viimeisimmän kirjan otsikon tavoin: Mitä on mennyt vikaan nykyisessä maailmassa?
Kun Shanks näkee teollistuneiden yhteiskuntien taudin syynä sen ristiriidan, joka on
syntynyt kahden asian välillä: tuotantokoneistoon kohdistuneiden 60-luvulla äkillisesti
kasvaneiden eri ryhmien inflatoristen vaateiden ja tuotantovoimien kyvyttömyyden vastata
näihin vaateisiin, liikkuu hän vielä paremminkin oireiden kuvauksen kuin taudin analyysin
puolella. Tästä syystä myös hänen ratkaisumallinsa eli laaja yhteiskuntasopimus pohjoismaiseen
malliin jää melko naiiviksi.
Shanksin kysymyksenasettelu on kuitenkin tärkeä ja hän on varmasti oikeassa painottaessaan,
miten välttämätöntä on tuotannon näköpiirin laajentaminen ohi kapitalistisen voiton maksimoinnin
perustavoitteen vastaamaan niihin tosiasiallisiin odotuksiin, joita elinkeinoelämään tänään
kohdistetaan. Voi sanoa niinkin, että kysymykseen tulee liiketalousopetuksessa muodikkaan
sidosryhmäajattelun vieminen loogiseen loppuunsa saakka: radikaali vallan ja vastuun
uusjako teollisuuden piirissä.
Meilläkin on keskusteluun nostettu kaksi tähän suuntaan käyvää vaatimusta: yritysdemokratian
toteuttaminen ja palkansaajarahastojen perustaminen. Nämä ovat vasta alullaan, sillä
eduskunnan keväällä hyväksymä yhteistoimintalaki on vain hyvin kalpea askel
yritysdemokratian suuntaan.
Tämänsuuntaiset vaatimukset eivät ole erillisiä muotioikkuja vaan osa kriisin kestävän
ratkaisun edellytyksenä olevaa yhteiskuntamuutosta. Ihmisten keinotekoinen jakaminen toisistaan
eristettyihin, eriarvoisiin ja keskenään ristiriitaisiin rooleihin omasta työstään ja sen
tuloksista vieraantuneina työntekijöinä, manipuloituina kuluttajina, yhteiskunnallisia
palveluja tarvitsevina kilpailuyhteiskunnan uhreina, kaltoin itsensä kohdelluiksi tuntevina
veronmaksajina ja kansanvaltaisen yhteiskunnan suvereeneina vaikuttajian on keskeinen tekijä
teollisuusmaiden ihmisten epäviihtyvyydessä ja vieraantumisessa. Pitkään luultiin, että nämä
ovat vain kasvun ongelmia, mutta nykyisen laman aiheuttaman nollakasvun aikana ei
ongelman kärjekkyys ole vähentynyt, päinvastoin.
Tämä talouspolitiikan kolmas ja tärkein ulottuvuus on se, jossa valmiutemme toistaiseksi
ovat kaikista heikoimmat. Aina on puheissa annettu tunnustus inhimillisen panoksen ratkaisevalle
merkitykselle. On korkea aika ymmärtää toteamus oikealla tavalla ja lakata käsittelemästä
työntekijöitä vain tuotantotykistön ammuksina kansainvälisessä vapaakauppasodassa.
YDIN 5/1978
