Aseriisuntaa
Kevät on ollut aseriisuntakokoontumisten luvattua aikaa. Lähimmin on Suomea koskettanut Helsingissä kokoontunut
Sosialistisen Internationaalin aseriisuntakonferenssi; kansainvälisesti arvovaltaisin foorumi on ollut YK:n
erityisistunto aseriisunnasta. Kaiken aikaa on myös kansalaisliikehdintä varustautumista vastaan voimistunut.
Erityisesti on pantava merkille neutroniaseen tuomiksemiseksi noussut kansanliike monissa maissa.
Historia opettaa toki varovaiseksi tällaisen aseistariisuntainnostuksen edessä. Muistettakoon, että
toiseen maailmansotaan johtanut 30-luvun varustautumiskierre käynnistyi aikana, jolloin kansojen ja
hallitusten harrastus suuriin aseriisuntakonferensseihin oli suurimmillaan.
Huomautuksella en pyri kyynisyyden oikeuttamiseen vaan siihen, ettei joukkoliike varustautumista
vastaan antaisi johtaa itseään harhaan ja tyytyisi näennäistuloksiin. On sinänsä myönteinen osoitus
liikkeen voimasta, jos valtiomiehet ja poliitikot jo kaikkialla kokevat tärkeäksi esiintyä aseriisunnan
puolesta. Puheiden kestävyys ja merkitys on vain jatkuvasti asetettava käytännön koetukselle.
Todellisuus on nimittäin se, etteivät aseriisuntaneuvottelujen tähänastiset saavutukset ole
koskeneet varsinaista aseriisuntaa. Suurvaltojen ja niiden johtamien sotilasliittoutumien kiinnostuksen
kohteena on paremminkin ollut varustelukilpailun sääteleminen tasapainon järkkymisen estämiseksi ja
liian kalliiksi käyvien uusien asejärjestelmien käyttöönoton hillitseminen. Kansainvälinen kampanja
neutronipommia vastaan ei sekään poistanut ainuttakaan olemassa olevaa asetta; se vain aikaansai päätöksen
olla toistaiseksi ryhtymättä tämän aseen valmistamiseen.
Dollareissa, ruplissa, frangeissa, rialeissa, markoissa ja muissa valuutoissa laskettavat
varustelumenot jatkavat yhä kasvuaan. Ei ole kuitenkaan syytä uskoa, että samanaikaisesti
aseriisuntakokouksissa istuvat ja näistä varustelumenoista päättävät hallitukset olisivat liikkeellä
vain hämäysmielessä. Toisin kuin 30-luvulla ei tänään ole ainuttakaan merkittävää tahoa, joka
systemaattisesti pyrkisi etenemään varustelussa aseriisuntaneuvottelujen savuverhon suojassa. On vain
niin, että varustautumisella on oma rautainen ja kammoksuttava logiikkansa sekä mahtavat sotilaalliset ja
teolliset taustavoimansa. Niiden otteesta irroittautuminen on toistaiseksi osoittautunut ylivoimaiseksi
vilpittömästikin rauhankaipuisille hallituksille.
Ainoa oikea johtopäätös tästä on rauhantyön tehostaminen ja sellaisen joukkoliikkeen nostattaminen,
jota ei voida tyynnyttää vain viittaamalla siihen, että mehän istumme jo aseriisuntakonferensseissa.
Suomi ei toki ole varustelun kärkimaita, mutta vähällä olemme mekin toistaiseksi lippumme
aseriisuntajunaan lunastaneet. Huomattavin aloitteemme tällä alalla koskee ydinaseetonta
Pohjolaa, mutta aikojen saatossa oli sekin muodostumassa enemmän kertosäkeeksi hyvinharjoitellussa
ulkopolitiikan liturgiassa kuin aktiivisen toiminnan kohteeksi. Nyt on presidentti Kekkonen
jälleen Tukholman puheellaan kiitettävästi pyrkinyt ajankohtaistamaan ja konkretisoimaan
aloitetta, mutta saanut muualla Pohjolassa melko kylmän vastaanoton.
Samanaikaisesti on meillä ollut varaa sellaisiin pikkumauttomuuksiin kuin lentokoneen
kaupitteluun kehitysmaihin sissitoiminnan vastaisena taisteluaseena valtionyhtiöiden toimesta.
Ei ole liikaa vaatia myös Suomen hallitukselta johdonmukaista aloitteellisuutta aseriisunnan
puolesta esimerkiksi laajalla asiantuntija- ja parlamentaarisella pohjalla valmistetun
aseriisuntaohjelman muodossa. Turhemmistakin asioista on mietintöjä työstetty.
* * *
Helsingissä on rekisteröimätön yhdistys nimelta Turvallisuus-75 -toimikunta yrittänyt puuhata
jo joidenkin viikkojen ajan mielenosoitusta ilmoittamaansa tarkoitusta varten. Mitä tällaisella helsinkiläisten
teollisuusvartijoiden alunperin perustamalla pumpulla on tekemistä länsimaista masinoidun
neuvostovastaisen kampanjan kanssa on sinänsä mielenkiintoinen kysymys, mutta tässä yhteydessä
on syytä puuttua vain asian merkilliseen käsittelytapaan.
Mielenosoitukselle ilmoitettu aihe on sinänsä aiheeton ja koko puuhailu muutoinkin
epäitsenäistä ruotsalaisten sensaatiolehtien perässäjuoksemista. Kun tällaista mielenilmaisau
ei tästä huolimatta missään demokraattiseksi itseään kutsuvassa maassa voi eikä pidä
kriminalisoida, ei viranomaisilla ole ollut pienintäkään perustetta ruveta vippaskonstein
asettamaan esteitä mielenosoituksen järjestämiselle.
On jo kyseenalaista sekin, missä määrin esim. kaupungin viranomaiset ylipäätänsä
voivat asettaa ”kiinteistön omistajana” esteitä yleisellä paikalla lain säätämässä
järjestyksessä pidettäväksi ilmoitetulle mielenosoitukselle. Vielä arveluttavampaa on se,
että kun tällaista lupaa on menty anomaan, on sitä erilaisin verukkein yritetty olla antamatta.
Lapsellista ja lyhytnäköistä. Mitähän oikein mahtoivat miettiä ne lautakunnan vasemmistojäsenet,
jotka loppuun asti yrittivät evätä eräältä ryhmältä perustuslain suojaaman vapaan ilmaisuoikeuden.
Koko prosessi on osoittanut, ettei nykyinen mielenosoituksia käsittelevä lainsäädäntö
ole riittävän selkeä, jos se sallii viranomaisten kepuloida tällä tavoin kokoontumisvapauden
mitätöimiseksi. Selvät ja riittävän sallivat pelisäännöt selvittävä kokoontumislaki on siten välttämätön.
Vanhana mielenosoittajana tulee tosin mieleen, että asialla on ollut harvinaisen nynnyä
porukkaa, kun eivät ole kyenneet kahdessa viikossa tilaisuutta järjestämään. En sure sinänsä,
jos yksi huonosti harkittu mielenilmaisu jää siten esittämättä. Mieleen vain hiipii kauhistus
siitä, miten suojatonta teollisuutemme mahtaakaan olla, jos sen turvallisuus on tällaisen
ammattikunnan käsissä.
Ydin 4/78
