Taistolaiset ja ihmisteurastamo
Antitaistolaisia pamfletteja ja joidenkin liikkeessä mukana olleiden tilityksiä on vuosien varrella ilmestynyt jo useitakin. Tilitykset ovat olleet vältteleviä ja vajavaisia ja siksi taistolaisajan ja -liikkeen perinpohjaista ja analyyttistä historiantutkimusta on odotettu jo pitkään. Taistolaisten varjopuolueorganisaatiossa toimineen ja nuorisojärjestöjen holhoamisesta vastanneen Lauri Hokkasen tuhatsivuisesta alkuperäiskäsikirjoituksesta liki viiteen sataan sivuun editoitu teos on tärkeä ja arvokas lisä tähänastiseen tarjontaan, mutta ei tätä tutkimuksen puutetta vielä poista.
On tietysti heti todettava, ettei historiankirjoitus voi koskaan täydellistä tai lopullista kertomusta tarjota, mutta siihen tulee silti pyrkiä. Lauri Hokkanen on tähän haasteeseen tarttunut. Lopputuloksena on Neuvostoliiton – Hokkasen sanoin ”ihmisteurastamon” ja ”murhavaltion” – kattava historia, jossa suomalaisten kommunistien, tai ainakin taistolaisten, roolina on ollut toimia Neuvostoliiton ohjaamana ja rahoittamana suomalaisen politiikan Moskovan äänenä.
Kirjan yli kymmensivuinen lähdeluettelo on imponoiva. Kirja on pakattu täyteen tietoja ja usein selvinä sitaatteina, mutta valitettavasti kokonaan ilman niiden alkuperän kertovia lähdeviitteitä. En epäile tekijää lähteittensä väärinkäytöstä, mutta lukijoita olisi suunnattomasti palvellut, jos olisi ollut saman tien mahdollisuus tarkistaa ja lähdekriittisesti arvioida monen minullekin uuden tiedon lähde. Lähdeviittausten poisjääntiä ei voi perustella sillä, että kyseessä olisi muistelma tai henkilökohtainen mielipidekirja, vaan Hokkanen itsekin käsittelee teostaan tutkimuksena.
Itse asiassa Hokkasen henkilökohtainen historia ja omakohtaisen kokemuksen kerronta jää kirjassa täysin sivuosaan. Kuten teoksen Helsingin Sanomissa arvioinut Veli-Pekka Leppänen kirjoittaa:
”Karkeistaen: nuorison vaarallinenkaan toilailu ei vaatisi selityksekseen 1900-luvun koko poliittista historiaa. Sivuilla riittää sivistäviä historianvaroituksia, mutta myöhemmin luettuun pohjaavina ne eivät valaise teini-ikäisten laurihokkasten ajatuskulkuja. Itseymmärrystä ne ehkä lisäävät – jälkikäteen.”
Hokkasen kirjassa on vahva henkilökohtaisen puhdistautumisriitin maku, mikä ei kuitenkaan perustele tekijän mitätöimistä Tiedonantajan tavoin politiikassa epäonnistuneen ihmisen katkerana tilityksenä. Se että Hokkasen tapa yleistää omat kokemuksensa, tekonsa ja asenteensa kaikkia ”meikäläisiä” koskevaksi ei hänen tilityksensä arvoa ja aitoutta vähennä, mutta kaikkien nuortaistolaisten niputtaminen samaan muottiin ei välttämättä anna täydellistä kuvaa liikkeen luonteesta.
Se mitä Hokkanen kertoo siitä, miten SKP alkoi irtaantua yksisilmäisestä neuvostouskollisuudesta Hruštševin ns. salaisen puoluekokouspuheen jälkeen vuonna 1956 on mielenkiintoista ja vieläkin aika vähän käsiteltyä historiaa. Mauri Ryömä, Jarno Pennanen ja Raoul Palmgren ja laajemmin kiilalaiset kulttuurityöntekijät olivat tässä keskeisessä asemassa.
Yksi Hokkasen haastattelemista on Ilkka-Christian Björklund, joka 70-luvulla valittiin eduskuntaan SKDL:n aleniuslaisten sosialistien edustajana. Hän kertoo saaneensa neuvostovastaisen rokotteen kontakteistaan näihin Pennasen perustaman Tilanne-lehden ympärillä pyörineisiin toisinajattelijoihin kuten tuttava- ja etäiseen sukupiiriinsäkin kuuluneiden Elvi ja Aira Sinervon lasten kautta.
Myös minä pääsin samoissa piireissä liikkuneena tämän rokotesuojan piiriin. En koskaan vieraillut SKDL:ssä, mutta taistolaisuudella oli hetken aikaa etäispesäkkeitä SDP:ssä, jossa jouduin tiukkaan linjanvetotaistoon Juhani Pitkäsen sittemmin SKP:stä kotinsa löytäneen pienen ryhmäkunnan kanssa. Aktiivisuuteni sitoutumattomassa sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä ja sen Ydin-lehden päätoimittajana toimiminen johti siihen, että sain myös osani neuvostovastaisuuden leimasta.
Hokkasen kirjassa korostuu myös Tshekkoslovakian miehityksen käänteentekevä merkitys elokuussa 1968 taistolaisuuden määrittäjänä. Maolaisuuden kanssa flirttailleet Hokkanen ja Jaakko Laakso olivat tuomitsemassa miehitystä, mutta käänsivät pian kelkkansa ja nostivat neuvostomiehityksen oikeutuksen tunnustamisen välttämättömäksi (vaikka ei vielä riittäväksi) ehdoksi luokkakantaisten joukkoon hyväksymiselle.
Toukokuu 2021
