Gandhi ei ollut virheetön pyhimys, mutta maailma tarvitsee hänen kaltaisiaan suunnannäyttäjiä
Ramachandra Guhan kirjoittaman Gandhi-elämäkerran kakkososa on taskukirjanakin melkoinen tiiliskivi, mutta sen lukeminen maksaa vaivan. Gandhi jos kukaan on ihminen josta voi sanoa legenda jo eläessään. Tällaisen ihmisen elämäkerran kirjoittaminen on aina erityisen haasteellista, ja se johtaa usein joko yrityksiin tuhota legendan sädekehä tai sitten kohteen kiiltokuvakäsittelyyn. Guha ei lankea kumpaankaan.
Guha on 2013 julkaissut Gandhi elämäkertansa edellisen osan, joka käsittelee Gandhin lapsuutta ja nuoruutta, opiskelua Englannissa ja toimintaa Etelä-Afrikassa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siellä hän otti käyttöön satyargharan eli väkivallattoman vastarinnan keinot intialaisperäisen väestön aseman ja oikeuksien parantamiseksi. Alussa Gandhi ei toiminut afrikkalaisväestön oikeuksien puolesta katsoen, että intialaisille kuuluivat samat oikeudet kuin valkoisillekin ja ettei heitä tullut rinnastaa mustiin, mutta irtaantui näistä rasistisista näkemyksistään vähitellen.
Gandhin toiminta Etelä-Afrikassa oli tehnyt hänestä tunnetun ja arvostetun kansanjohtajan hänen Intiaan paluuseensa mennessä. Intiassa Gandhi liittyi kongressipuolueeseen ja valittiin sen vuosittain vaihtuvaksi presidentiksi vuonna 1920. Siitä alkaen hän ilman muodollista asemaa kongressin elimissä oli sen kaikkien suuntausten tunnustama johtaja. Guhan kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi kaikki Gandhin johtamat tottelemattomuuskampanjat, protestipaastot ja vankeustuomiot. Samalla se on kertomus Intian vapausliikkeen historiasta, eikä myöskään jätä käymättä läpi miten brittien siirtomaavalta ja sen johto Lontoossa pyrkivät lannistamaan itsenäisyysliikkeen ja pitkittämään brittien valtakautta.
Konservatiivit brittien johdossa koettivat ylläpitää brittivaltaa loppuun saakka, tiukimpana vastustajana Winston Churchill, jolta ei herunut minkäänlaista myötätuntoista lausuntoa silloinkaan, kun Gandhin elämä päättyi hindunationalistin ampumiin laukauksiin vuonna 1948. Työväenpuolueen valtaannousu 1945 sinetöi brittioikeiston jarruttaman itsenäistymisen toteutumisen. Voi pohtia, että jos britit olisivat edes kymmenen vuotta aiemmin myöntyneet Intian itsenäistymiseen, olisiko Intian jako hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin voitu estää.
Gandhin elämäntyössä oli, kuten hän sen itsekin näki, kolme kantavaa tavoitetta: Intian vapauttaminen siirtomaavallasta, uskontokuntien keskinäisen sovun ylläpitämien ja kastittomien dalitien kaikenlaisen alistamisen ja syrjimisen poistaminen. Ensimmäisessä hän onnistui, mutta ei Intian uskontopohjaisen jakaantumisen estämisessä. Kongressi ei koskaan ollut vain yhden uskontokunnan liike, vaan sen johdossa oli aina myös muslimeja ja myös Muslimiliiton perustamisen jälkeen sen johtoon kuulunut Muhammed Ali Jinnah oli kongressin jäsen vuoteen 1920 saakka. Gandhi piti kiinni kongressin moniuskonnollisuudesta ja moniarvoisuudesta, mutta ei kyennyt estämään Jinnahia saavuttamasta päämääräänsä muslimienemmistöisen Pakistanin irrottamisesta muusta Intiasta.
Muslimien ja hindujen ääriainesten lietsomat vastakkaisuudet johtivat mellakoihin ja väkivaltaisuuksiin, joissa toista miljoonaa ihmistä sai itsenäistymisen aikoihin surmansa. Ilman Gandhin puheita, kirjoituksia, vetoomuksia, paastoja ja muuta toimintaa ihmishenkien menetykset olisivat kuitenkin voineet olla moninkertaisia. Dalitien aseman parantamiseksi Gandhin työ tuotti myös tuloksia, uskottavammin sen jälkeen kun Gandhi 20-luvulla kääntyi koko kastilaitoksen ylläpitämistä vastaan eikä vain vaatimaan dalitien muodollisen syrjinnän – kuten temppelien käyttökieltojen – lopettamista. Mutta kuten tunnettua on köyhimpään väestönosaan kuuluvien dalitien asema Intiassa edelleen kurja ja heihin kohdistuu jatkuvasti tosiasiallista syrjintää.
Sama koskee myös naisten asemaa Intiassa. Gandhi oli aikaansa nähden edistyksellinen naisten juridisesti tasa-arvoisen aseman tunnustamista vaatiessaan ja pitäessään huolen siitä, että naiset osallistuivat satyarghara-kampanjoihin ja olivat kongressin johdossa ja sen ensimmäisessä hallituksessa myös edustettuina. Perheensä päänä hänen asenteensa olivat kuitenkin edelleen hyvin vanhoillisia, ja hänen suhtautumisensa omien lastensa rakkausavioliittoihin ja vielä pitkään myös kastirajat ylittäviin liittoihin kielteinen. Seksuaalimoraaliltaan hänen asenteensa olivat lähinnä viktoriaanisia.
Väkivallattomaan satyargharaan pidättäytymisessä Gandhi oli hyvin johdonmukainen. Se oli toimiva keino brittien siirtomaavaltaa vastaan, mutta on ymmärrettävää että aikalaiset eivät pitäneet uskottavana sitä, kun hän esitti samaa myös Hitlerin natsivallan ainona hyväksyttävänä vastustamistapana. Gandhi ei ollut pyhimys eikä itse sellaisena halunnut esiintyä ja hänen ajattelussaan ja toiminnassaan oli myös kiistattomia heikkouksia, joita Guha ei kirjassaan mitenkään pyri peittelemään. Näistä riippumatta voi kuitenkin täysin yhtyä Guhan yhteenvetoon, jossa korostuu se miksi maailma edelleen tarvitsisi hänen opastustaan väkivallasta kieltäytymisestä sekä uskontokuntien keskinäisen kunnioituksen ja ihmisen ja luonnon sopeuttamisen välttämättömyydestä.
Helmikuu 2020
