Ei niin harmaa eminenssi
Aaro Pakaslahti osallistui 15-vuotiaana Oulun suojeluskunnan joukossa sisällissotaan ja oli mukana seuraavana vuonna Aunuksen retkellä, jolla haavoittui. Ylioppilaana hän liittyi AKS:aan ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana. Poliittisen kotinsa hän löysi Urho Kekkosen kaveripiiristä ja maalaisliitosta. Kekkosen tavoin hän erosi AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen.
Valmistuttuaan yliopistosta hän siirtyi ulkoministeriön palvelukseen vuoden 1928 lopulla ja palveli Lontoossa ja Berliinissä kunnes palasi ministeriöön 1937 sen poliittisen osaston päälliköksi. Edistikö edellisenä vuonna hallitukseen oikeusministeriksi tullut Kekkonen nimitystä jää avoimeksi, mutta koko tämän ajan Kekkonen, Pakaslahti ja Kaarlo Hillilä muodostivat keskeisesti toistensa karriääriä avittaneen kaveripiirin.
Pakaslahden uran jatkolle oli kohtalokasta se, että hän esittelijänä jätti eriävän mielipiteen valtioneuvoston pöytäkirjaan Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan hyväksymisen johdosta. Tässäkin hän oli eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa sodan jatkamista vaatineen Kekkosen linjalla. Se ei heti hänen uraansa haitannut, sillä seuraavana keväänä hän siirtyi ministeriön kansliapäälliköksi. Sotaonnen käännyttyä seurasi mahalasku ja nimitys lähettilääksi Vichyyn Ranskaan. Kun Vichy romahti ei erityisesti Paasikiven epäsuosioon joutuneelle Pakaslahdelle enää löytynyt UM:ssä virkaa ja hän joutui eläkkeelle vähän päälle nelikymppisenä. Kymmenen vuotta myöhemmin presidentiksi noussut Kekkonen noukki hänet takaisin ministeriöön, jossa hän toimi lähettiläänä New Delhissä, Ankarassa ja Madridissa kuolemaansa 1969 saakka.
Reimaan kirjan arvioissa nuoret toimittajat pyrkivät aina löytämään teoksesta uusia ”paljastuksia”. Sellaisia ei kirjassa kuitenkaan poliittisen historian tuntijoille ja Pakaslahden postuumisti julkaistujen Talvisodan muistelmiin tutustuneille ole, vaan uutta on lähinnä Reimaan käyttöönsä saamien Pakaslahden omien muistiinpanojen ja muun henkilökohtaisen arkiston anti, jossa uutta on lähinnä se mitä se kertoo Pakaslahdesta ja hänen kontakteistaan. Niiden valossa ei jo kirjan nimessä korostuva Kekkos-keskeisyys ole ihan perusteetonta.
Ex-suurlähettiläs Markku Reimaa on eläköityään julkaissut useita ulkopolitiikkaa ja ulkopoliittisia toimijoita käsitelleitä ansiokkaita kirjoja. Niihin nähden Pakaslahti-kirja on pieni pettymys, sillä sitä leimaa huolimattomuus ja paikoittainen sekavuus. Enin osa puutteista on sellaisia, joihin kustantajan olisi pitänyt jo käsikirjoitusta editoidessaan puuttua. Mutta isoiltakin ja arvostetuiltakin kustantajilta on turha enää tällaista palvelua odottaa.
Toukokuu 2019
