Muistikuvia Suomen ja Ukrainan ensimmäiseltä itsenäisyysvuodelta
Ensimmäisen maailmansodan aikana aktivistien edustajana Tukholmassa ja Berliinissä toiminut Herman Gummerus nimitetttiin Suomen diplomaattiedustajaksi Kiovaan elokuussa 1918. Pesti jäi lyhyeksi, sillä Gummerus joutui jo tammikuussa 1919 poistumaan maasta vähän ennen kun bolshevikit ottivat haltuunsa Kiovan ja tekivät samalla lopun Ukrainan ensimmäisestä lyhyeksi jääneestä itsenäisyyskaudesta. Kokemuksistaan Gummerus julkaisi vuonna 1931 tämän pienen kirjan, josta viime vuonna Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Ukrainan Suomen lähetystön aloitteesta julkaisi uuden laitoksen juhlistamaan Suomen ja Ukrainan ensimmäisten diplomaattisuhteiden solmimista sata vuotta aiemmin.
Itsenäisen Ukrainan valtion uskottavuuden kasvattamiseksi ei maan lähetystön valinta välttämättä ole toimivin mahdollinen. Gummerus oli vilpitön Ukrainan ystävä ja uskoi kirjaa kirjoittaessaan maan kansan vapautuspyrintöjen onnistuvan vielä joskus. Samalla hän kuitenkin kuvaa, miksi vuoden 1918 yritys itsenäisen Ukrainan luomiseksi oli epäonnistumiseen tuomittu hanke.
Ukrainan kansantasavalta oli julistettu kesäkuussa 1917 ja se julistautui Pietarin bolshevikkikaappauksen jälkeen itsenäiseksi maan miehittäneen Saksan keisarikunnan suojeluksessa. Tämän tasavallan otti haltuunsa vasemmistolaisen radan (parlamentin) syrjäyttänyt ja Saksan tukemana hetmaniksi julistautunut kenraali Pavel Skoropadski huhtikuun lopulla 1918. Suomi tunnusti Skoropadskin johtaman maan ja solmi diplomaattisuhteet sen kanssa, paljolti Paperitehtaitten yhdistyksen vienti-intressien aloitteesta. Asianhoitajaksi nimetyn Gummeruksen mukana maahan matkustivat kesällä 1918 myös konsuleiksi nimitetyt eversti Gösta Serlachius ja kenraali Rudolf Walden. Teollisuuden, valkoisen armeijan ja ulkoasiainhallinnon sujuva symbioosi kertoo paljon senaikaisen Suomen valtarakenteista.
Ahkerista yrityksistä huolimatta merkittäviä kauppoja ei syntynyt. Vaikeata se olisi ollutkin maassa jota useaan kertaan vallanpitäjiä vaihtaneen Kiovan ulkopuolelle ei täydellisesti hallinnut kukaan ja josta vallasta kamppailivat, useimmiten asein, Skoropadskin hetmanniaatti, sen marraskuussa 1918 syrjäyttänyt Simo Petljuran johtama direktoraatti, vahvasti kansallismielinen mutta bolshevikit torjunut Volodomir Vinnitshenkon johtama vasemmisto, työläis- ja sotilasneuvostoissa enemmistönä olleet bolshevikit, Pietarin valtaamista suunnitellut kenraali Denikin ja muut valkoiset kenraalit (jotka eivät halunneet hekään tunnustaa Ukrainan itsenäisyyttä), maata tai sen osia vuorollaan hallussaan pitäneet Saksa, Itävalta ja Puola. Maassa toimivat myös talonpoikia mobilisoineet anarkistijohtaja Nestor Makhnon joukot ja etelässä monissa armeijoissa taistelleet kasakkajoukot. Maassa oli myös iso juutalaisvähemmistö, joka suhtautui neuvostovaltaan sitä vähiten uhkaavana osapuolena, etenkin sen jälkeen kun Petljuran aikaisissa pogromeissa surmattiin jopa 50 000 juutalaista.
Gummerus kirjoittaa tapahtumista Kiovan näkökulmasta, jossa suoranaisia pogromeja ei hänen aikanaan ilmeisesti vielä ollut ja josta katsottuna Makhnon joukot ylsivät vain yhteen sivulauseenomaiseen mainintaan. Vaikka Gummeruksen muistelmissa maalattu kuva Ukrainan tuon ajan tapahtumista on kaikkea muuta kuin täydellinen, on kirja kuitenkin mielenkiintoista kerrontaa niille, jotka haluavat ymmärtää myös Ukrainan ja Venäjän tämän ajan suhteita ja ongelmia.
Toukokuu 2019
