Suomalainen korruptio
Suomi on vuodesta toiseen paistatellut kansainvälisissä korruptiovertailuissa maailman vähiten korruptoituneena maana. Tunnetuin ja viitatuin on Transparency Internationalin vuosittainen arvio. Emme enää ole sen kärkipaikalla vaan vasta sijalla kolme, mutta pidämme edelleen kärkipaikkaa toisessa indeksissä, jonka mukaan olemme vähiten epäonnistunein valtio maailmassa. Yleensä kaikki viisi pohjoismaata ovat näiden ja vastaavien kauneusvertailujen kärkikymmenikössä.
Kaikki siis hyvin? Ei ole, ei ainakaan itse aiemmin Transparency Suomen hankekoordinaattorina toimineen Salla Nazarenkon ja kirjan toimittajaryhmän mielestä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Transparencyn kriteereitä tulkittaisiin väärin, vaan siitä että ne eivät mittaa oikeata asiaa. Transparencyn menetelmä perustuu havaitun korruption indeksin (CPI:n) laskemiseen, mutta se on kuitenkin kaikkea muuta kuin täydellinen indikaattori näkemään ja kuvaamaan itse ilmiötä. Se ei esimerkiksi ota lainkaan huomioon korruption rakenteellisia piirteitä, vaan keskittyy mittaamaan karkeasti suoraa lahjontaa.
Avoin korruptio on Suomessa todella vähäistä ja arjessa siihen ei esimerkiksi viranomaisten kanssa asioidessa lainkaan törmää. Viime vuosien tunnetuimmat korruptiotapaukset liittyvät useimmiten rakentamiseen ja ne käydään kirjassa huolellisesti lävitse. Ei ole myöskään syytä uskoa, että kyseessä olisi vain jäävuoren huippu, mikä ei toki tarkoita etteikö oikeuskäsittelyyn päätymättömiä tapauksia myös olisi. Sitä paitsi on myös niin, että juridinen tulkinta korruptiosta on aika kapea, minkä seurauksena monet syytetyt ovat lopulta saaneet vapauttavan tuomion.
Kirjan teesi on, että Suomessa on paljon hyvä veli-verkostoihin, pyöröovi-ilmiöön, virka-aseman väärinkäyttöön ja lobbaukseen liittyvää rakenteellista korruptiota. Tässä kohdin kirjoittajat ovat epäilemättä oikeassa ja esittävät heti kirjan alussa kymmenen kohdan suositusluettelon väärinkäytösepäilyistä ilmoittavien paremmasta suojelusta lobbarirekisterin perustamiseen ja omistuksen avoimuuden lisäämiseen ulottuvia toimenpiteitä, jotka kaikki ovat kannatettavia.
Kirjan mielenkiintoisin artikkeli on kielitieteen professori Janne Saarikiven kirjoitus. Sen pitkä otsikko kertoo oleellisen: ”Hyvinsyöneen tunnustuksia korruptio-Suomesta: miten olen menestynyt perhetaustan, suhteiden ja luokkaidentiteetin avulla”.
Siitä voi lainata seuraavan kappaleen:
”Suomen pääministerillä Juha Sipilällä oli asiasta [maan tavasta eli korruptiosta] erinomainen yhden lauseen määritelmä: ’Suomalainen kädenpuristus merkitsee enemmän kuin monisatasivuinen juridinen sopimus.’ [ ] Tarkoitus oli varmaankin vain sanoa, että suomalaiset ovat reiluja, työteliäitä ja toisiinsa luottavia. Oikeasti siinä tuli sanottua, että suomalaiset ovat korruptoitunutta kansaa, eliitti ainakin. Että he luottavat toisiinsa ja itse määrittelemäänsä reiluuteen eivätkä niinkään lain kirjaimeen, läpinäkyvyyteen ja yhteisiin pelisääntöihin.”
Näin se todella menee. Mutta Saarikivi ei tyydy vain tämän osoittamiseen, myös oman professorielämänsä esimerkein, vaan jatkaa myös miten ”juuri tällainen korruptio on edistänyt suomalaisen yhteiskunnan kehittymistä sellaiseksi kuin tunnemme, stabiiliksi, hyvinvoivaksi, turvalliseksi, insinöörisetämiesten vauvankakanlämpöiseksi todellisuudeksi, jossa kaikki nautimme maailman ihmisten enemmistöön verrattuna aivan verrattomista etuisuuksista”. Tyhmään kysymykseen onko se hyvä vai huono asia Saarikivi vastaa, että molempia tietenkin.
Omana kommenttina totean vain, että tuskin me tätä hyvinvointia kuitenkaan tuhoaisimme, jos toteuttaisimme kirjan suosituslistan sellaisenaan. Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin on, muuttuisiko Suomen asema yhtään huonommaksi näissä korruptiovertailuissa, jos niitä kehitettäisiin paremmin sopiviksi myös kaikkien maiden rakenteellisen korruption arvioimiseen?
Huhtikuu 2019
