Diplomaattien Korean sota
Max Jakobssonin jo vuonna 1955 julkaistu Diplomaattien talvisota on sittemmin avautuneista arkistoista ja monista uusista tutkimuksista huolimatta edelleen lukemisen arvoinen klassikko talvisodan ja sitä edeltäneen diplomatian ymmärtämiseksi. Äskeisellä Japanin matkallani sain Tokion yliopiston emeritusprofessorilta uusimman päivitetyn laitoksen hänen vuonna 2014 ilmestyneestä Korean sodan historiastaan, ja olen sen luettuani valmis antamaan sille samanlaisen aseman Korean sodan ymmärtämisessä kuin Jakobssonille talvisodan osalta.
Kumpikaan ei kirjoita varsinaista sotahistoriaa ja sotatapahtumia referoidaan vain sen verran kuin osapuolten päätösten ja ratkaisujen ymmärtämiseksi tarpeen. Se tarkoittaa molemmissa tapauksissa sitä, että sodan inhimilliset kärsimykset redusoidaan lähes pelkiksi numeroiksi, jotka sellaisenaan ovat järkyttäviä. Korean sodan osalta ei vieläkään ole konsensusta tarkoista luvuista, mutta karkeasti lähes viisi miljoonaa ihmistä sai siinä surmansa, heistä yli puolet siviilejä, mikä tarkoittaa että Korean yhteenlasketusta väestöstä yli kymmenen prosenttia kuoli sodassa. Se on suhteellisesti enemmän kuin toisessa maailmansodassa tai Vietnamin sodassa oli siviiliuhreja. Sota kuitenkin päättyi ratkaisemattomaan, jossa 38 leveyspiirin demarkaatiolinja Pohjois- ja Etelä-Korean välillä muuttui lopulta vain siitä vähän poikenneeksi aselepolinjaksi.
Alussa Neuvostoliiton asein ja lentojoukoilla tukemat pohjoisen joukot olivat jo valloittamassa koko etelän, mutta amerikkalaisten noustua maihin pohjoinen joutui puolustuskannalle. Kun vuorostaan amerikkalaiset joukot lähestyivät Kiinan ja Korean erottavaa Yalu-jokea, päätti Kiina massiivisesta väliintulosta ”vapaaehtoisten” joukkojen muodossa, ja pohjoinen onnistui heidän tuellaan jo toisen kerran valtaamaan Soulin. Sodan viimeiset kaksi vuotta käytiin suurin piirtein lopullista aselepolinjaa noudatelleena asemasotana.
Sotaa olivat halunneet sekä Kim Il-sung pohjoisessa että autoritaarisena presidenttinä etelää hallinnut Syngman Rhee. Amerikkalaiset pystyivät pidättelemään Rheetä, mutta pitkään sotaa varonut Stalin – joka oli Maoa ja Kiinaa ratkaisevampi tekijä Pohjoisen ohjastajana – antoi lopulta suostumuksensa Kimin hyökkäykselle. Amerikkalaiset ja Etelä-Korea sotivat YK:n lipun alla kun Neuvostoliitto boikotoi silloin turvaneuvoston istuntoja, joissa päätökset YK:n nimissä tehtiin.
Pohjois-Korea sai aseita ja lentäjiä Neuvostoliitosta. Vaikuttaa siltä että Stalin ja Mao olivat aluksi väheksyneet amerikkalaisia ja ja pelkäsivät itse asiassa enemmän Japanin liittymistä etelän tueksi, vaikka japanilaisilla ei ollut sen enempää haluja kuin joukkoja liittyä sotaan, johon Etelä-Korean tukena osallistui lähinnä nimellisissä määrin joukkoja 15 YK:n jäsenmaasta. Japani oli kuitenkin sillä tavoin osallinen sotaan, että amerikkalaiset pommikoneet lähtivät operaatioihinsa japanilaisilta lentokentiltä. Se miten Korean sotaa käsiteltiin Japanissa ja esimerkiksi se miten Stalin ohjeisti maan kommunistipuoluetta epätoivoisesti kumoukselliseen toimintaan tulee Wadan kirjassa myös perusteellisesti käsiteltyä.
Sodan kuluessa sekä Truman että Eisenhower harkitsivat myös atomipommin käyttöä, mutta eivät lopulta kuitenkaan antaneet valmiusasemissa olleille pommikoneille lähtölupaa. Jos atomiasetta olisi käytetty olisi se vaikeasti ennakoitavalla tavalla voinut muuttaa maailmanhistorian kulkua. Viime kädessä sota kuitenkin haluttiin puolin ja toisin rajoittaa vain Koreassa tapahtuvaan sotimiseen.
Sodan päättyessä Kim Il-sung, joka sen alkaessa oli Korean kommunistien ykkösmies mutta ei yksivaltias, puhdisti sodan kestäessä pahimmat kilpailijansa ja loi pohjan tähän päivään asti vallassa pysyneelle dynastialleen. Etelässä myös Syngman Rhee vahvisti asemaansa, vaikka parlamentin enemmistö oli alkuun hänen vastustajiensa käsissä, mutta sisäinen oppositio ei kyennyt syrjäyttämään häntä. Vaarallisempi toimija viimeiseen saakka sodan lopettamista vastustaneelle Rheelle olivat hänen autoritaarisiin otteisiinsa ja omapäisyyteensä välillä kyllästyneet amerikkalaiset, joilla oli jo valmis suunnitelma hänen syrjäyttämiseensä vallankaappauksella, mutta jota ei kuitenkaan toimeenpantu. Rhee pysyi diktaattorin ottein vallassa vuoteen 1960, jolloin mielenosoitukset pakottivat hänet maanpakoon, mutta demokratiaan hänen maassaan siirryttiin vasta vuonna 1987.
Kaikkea emme varmaan vieläkään tiedä Korean sodan diplomatiasta. Sen aineiston, joka tutkijoiden käytettävissä on, on Wada Haruki kirjassaan kuitenkin huolellisesti käynyt läpi ja antaa lukijalle luettavan ja luotettavan katsauksen siitä miten, miksi ja kenen toimesta sotaan johtaneet ja sen aikaiset päätökset Beijingissä, Moskovassa, Pjonjangissa, Soulissa, Tokiossa ja Washingtonissa tehtiin.
Maaliskuu 2019
