Kuusankosken kuolemanlaakso
Voikkaan, Kymintehtaan ja Kuusankosken tehtaat, kolme silloisen Suomen suurimman yrityksen Kymiyhtiön paperitehdasta, muodostivat Euroopan suurimman paperiteollisuuden keskittymän vuonna 1918. Silloin vielä Iittiin ja Valkealaan kuulunut Kuusankoski oli myös monessa suhteessa Suomen luokkajakaantunein paikkakunta. Tehtaitten herrasväki oli pienenä vähemmistönä, joka eli aivan eri maailmassa kun tehtaitten työväki. Ei siis ihme että paikkakunta on jäänyt historiaan yhtenä sekä punaisen että valkoisen terrorin kauhistuttavimpana pesäkkeenä.
Seppo Aalto käy huolellisesti läpi vuotta 1918 edeltäneen Kuusankosken ja sen tehtaitten historian sekä selvittää yksityiskohtaisesti miten, miksi ja kenen toimesta ihmisiä surmattiin. Punaisten käyttämä väkivalta ei ollut suinkaan aluksi summittaista, vaan pikemminkin pidättyvää ja harkittua aina huhtikuuhun saakka, jolloin sodan viimeisenä kuukautena tapahtui noin 80 % kaikista punaisten vastuulle jääneistä murhista. Osalle kuolemantuomioista oli jonkinlainen sotilaallinen peruste, sillä Kymenlaaksossa toimi aseita kätkenyt ja nuoria miehiä vihollisen puolelle taistelemaan salakuljettanut valkoisten ”viides kolonna”.
Kirjassa ei esitellä sankareita, joita tällaisissa sisällissodissa ei ole. Silti voi nostaa kirjasta esiin kaksi kunnioitusta ansaitsevalla tavalla poikkeavaa henkilöhahmoa: Aleksei Osipovin ja Gösta Björkenheimin.
Osipov oli venäläisen isän ja suomenruotsalaisen äidin kolmea kieltä sujuvasti puhunut työläispoika. Venäläisen kansallisuutensa vuoksi hän oli joutunut keisarilliseen armeijaan ja palasi sieltä Baltiassa sodittuaan kersanttina Suomeen keväällä 1917. Hän osoittautui sekä rohkeudeltaan, johtamiskyvyiltään että taktiselta osaamiseltaan punaisten keskisen rintaman parhaimmaksi päälliköksi. Hän myös koetti pitää tarkoin huolen siitä, etteivät punaiset syyllistyneet valkoisten vankien, haavoittuneiden tai muiden murhaamiseen sodassa, jossa vangiksi joutuneiden surmaaminen oli puolin ja toisin yleinen tapa. Hämmästyttävää on, ettei Osipov kuitenkaan ollut mitään aatteen miehiä, vaan entinen iltamatappelija ja puukottaja, jota ei ennen sotaa työväenriennossa näkynyt. Hän ilmoitti itse avoimesti, ettei sotinut aatteen puolesta vaan hänen motiivinaan oli vastustaa hänelle ja hänen sukulaisilleen vääryyttä tehnyttä esivaltaa.
Kun punaisten viimeinen puolustautumistaistelu päättyi, yritti Osipov morsiamineen lähteä Pietariin, mutta pakoveneen moottori hajosi jo Haminan edustalla, missä he rantautuivat Majansaarelle. Valkoisten lähestyessä saarta Osipov ampui ensin morsiamensa ja sitten itsensä, pitäen kiinni antamastaan lupauksesta, etteivät ”lahtarit saa häntä elävänä”.
Kauppaneuvos Gösta Björkenheimista tuli ensin Kymi-yhtiön hallituksen puheenjohtaja ja sitten toimitusjohtaja. Hän poikkesi ajan teollisuusjohtajista työväen suuntaan osoittamansa neuvotteluvalmiuden ja sovinnollisuutensa vuoksi. Tämän vuoksi hän ajautui ristiriitaan sekä tiukkaa peräänantamattomuutta työväen vaatimuksille halunneiden patruunakollegoittensa että sovinnonhakuisuutta yhtä lailla vieroksuneiden kymintehtaitten muiden johtajien kanssa.
Sisällissodan alkaessa Björkenheim ei yrittänytkään lähteä Kuusankoskelta vaan halusi pitää työväkeen rauhalliset suhteet ja tehtaitten koneet käynnissä, eikä hän antanut mitään tukea insinööri- ja konttorihenkilökuntansa suojeluskuntahankkeelle. Tämä jäi kaivelemaan valkoisia siinä määrin, että kun kovan linjan teollisuuspatruuna Gösta Serlachius tapasi Lahdessa huhtikuun lopulla valkoisten joukoissa sotineen kymintehtaalaisen metsänhoitaja Emil Eklundin, vastasi tämä Serlachiuksen kysymykseen miksi hänellä oli kiire päästä Kuusankoskelle: ”Ellen minkään muun syyn vuoksi, niin ampuakseni Björkenheimin”.
Vaikka Eklund ei tätä kirjaimellisesti tarkoittanut, niin joka tapauksessa punaiset ehtivät ensin. Kauppaneuvoksen murha Korialla 27.4. ei ollut paikallisten työväen edustajien toimeenpanema ja vieraspaikkakuntalaiset teloittajat tuskin tunsivat häntä muuta kuin nimeltä, eikä hän ollut ainoa valkoinen, joka punaisen vallan viimeisinä päivinä joutui murhatuksi.
Punaisten terrori kuitenkin kalpeni sen rinnalla mitä valkoiset tekivät toukokuun kahden ensimmäisen viikon aikana Kuusankoskella. Punaisten teloittajien uhreja oli 27 kun valkoisten teloittamien määrä oli kymmenkertainen. Siitä ketkä ja miksi joutuivat ammutuiksi on vaikea löytää ammuttujen asemaan ja tekemisiin perustuvaa logiikkaa, mutta Aalto esittää valkoisten toimille kolme tarkoitusperää. Ankarat toimet ja joukkoteloitukset olivat shokkihoitoa, jolla lamaannutettiin kaikki vastarinta ja varmistettiin valkoinen valta, luotiin kestävä pelkotila ja toimeenpantiin sosiaalinen, poliittinen ja etninen puhdistus.
Aalto tuo myös esiin sen, että puhdistuksella oli kiire, koska oli odotettavissa, että senaatti ja sodanjohto myös tältä osin haluaisi palauttaa jonkin verran laillisemman olotilan. Tässä tarkoituksessa Mannerheim antoi 11.5. käskyn, jolla teloitukset kiellettiin siksi kunnes sotaoikeuksia koskeva lainsäädäntö saataisiin voimaan. Aalto kertoo myös, että valloitettujen alueiden hallinnasta vastannut Rudolf Walden viivytti käskyn eteenpäin toimittamista kolme päivää, mutta ei pohdi enemmälti sitä miksi itsekin paperiteollisuuden patruunana tunnettu Walden näin myös mahdollisti tosiasiassa juuri Kymi-yhtiön paikallisjohdon toimeenpanemien puhdistusten jatkumisen vielä kolme päivää pidemmän ajan.
Seppo Aallon Kapina tehtaalla kuuluu sisällissodan muistovuoden tuottaman uuden tutkimuskirjallisuuden parhaimmistoon. Se on hieno esimerkki siitä, miten sadan vuoden takaisia tapahtumia voidaan nyt lopulta tarkastella ilman minkäänlaista osapuolikiihkoilua ja samalla kumota vuosikymmeniä omaa elämäänsä eläneitä ja haastamatta jätettyjä tahallisesti tai tahattomasti väritettyjä aikalaiskertomuksia.
Lokakuu 2018
