Miten maailman rikkain mies hankki ja jakoi omaisuutensa
Vuonna 1835 Dunfermlinessä Skotlannissa syntyneen Andrew Carnegien isä oli kutomoyrittäjä, jonka vaatimaton yritys joutui vaikeuksiin koneellisen kutomisen yleistyessä. Taloustilanteen huonontuessa edelleen perhe myi omaisuutensa ja lähti siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin, Pittsburghiin, Carnegien tätien luokse. 13-vuotiaana Carnegie sai ensimmäisen työpaikkansa puuvillatehtaassa ja ansaitsi 1,20 dollaria viikossa. Siten Carnegie kuului niihin tuon ajan itseoppineisiin miljardööreihin, jotka todella loivat satumaisen omaisuutensa kutakuinkin tyhjästä.
Hänen omaisuutensa alkoi karttua ensin rautateiden palveluksessa, mutta Yhdysvaltain sisällissodan – joka oli hyvä asia sitä oikein hyödyntäville liikemiehille – jälkeen hän siirtyi kokonaan rauta- ja terästeollisuuden harjoittajaksi. Hänen monet firmansa fuusioitiin vuonna 1892 Carnegie Steel Corporationiksi. Hän oli silloin bisneskarriäärinsä huipulla, ja vaikka hän oli muodollisesti alkanut ottaa etäisyyttä yhtiöidensä päivittäiseen johtamiseen, oli hän yksin niiden osake-enemmistöä hallitsevana omistajana edelleen tosiasiallinen yksinvaltias.
Carnegien menestys perustui kolmeen asiaan: teknologiseen johtajuuteen ( hän otti Bessemer menetelmän käyttöön ensimmäisenä terästuottajana Yhdysvalloissa), 1800-luvun suotuisan liikeilmaston ja jättiyritysten keskinäisten sopimusten taitavaan hyväksikäyttöön ( Nasawin mukaan hän ei ilmeisesti juuri rikkonut mitään silloista lainsäädäntöä, mutta hänen käyttämänsä menetelmät olisivat nykyisin Yhdysvalloissakin usein laittomia), ja työntekijöittensä häikäilemättömään riistoon.
Carnegien työnantajapolitiikka oli hänen omasta mielestään aina valistunutta, ja hän esiintyi mielellään työtätekevien ystävänä. 1880-luvulla hän jopa shokeerasi miljonäärikumppaneitaan antaen ymmärtää sympatisoivansa sosialismia, vaikka se vielä olikin vasta kaukaisessa tulevaisuudessa mahdollista toteuttaa. Alkuvuosina hän myös sieti ammattiyhdistyksiä, jotka tosin olivat silloin vielä kesyjä ja vanhoillisia. Kun hänen Pittsburghin terästehtaallaan työläiset pakotettiin työsululla suostumaan palkanalennuksiin, hän selitti syyn olevan ammattiliitoissa, jotka hänen kilpailijayrityksissään olivat sallineet jäsentensä tehdä töitä alemmilla palkoilla.
Carnegien mielestä työntekijöiden ja kapitalistien edut yhdistyivät nerokkaasti hänen tarjoamassaan palkkojen liukuvassa määrityksessä, jossa palkat nousivat ja laskivat tuotteiden myyntihintojen suhteessa. Huonoina aikoina sekä kapitalisti että työläinen menettivät kun hinnat laskivat ja hyvinä molemmat hyötyivät. Ero oli tietysti siinä, että työläisille huonot ajat merkitsivät suoraan nälkää, kapitalistille vain pienempää summaa pankkitilillä, jonka lisäksi yhtälö tarkoitti kaiken tuottavuushyödyn jäämistä kapitalistille. Ällistyttävää oli myös se, miten kahdeksan tunnin työvuoroa yhtenä ensimmäisenä työnantajana soveltanut Carnegie ajoi läpi 12 tunnin työvuoron palauttamisen ilman palkantarkistusta suhdanteiden ja kilpailutilanteen taas muututtua.
Lopullisesti Carnegien maine työmiehen ystävänä romuttui Pittsburghin lähellä Homesteadin terästehtaan vuoden 1892 työtaistelun seurauksena. Työntekijät kieltäytyivät hyväksymästä yhtiön tarjousta 22 prosentin palkanalennuksesta. Yhtiö oli valmistautunut pitkään työtaisteluun, joka tekisi lopun myös ammattiliiton toiminnasta tehtaalla, ja se valmistautui tehtaan käynnissä pitämiseen pahamaineisen Pinkertonin etsivätoimiston kovaotteisten vartijoiden suojaamien rikkurien voimin. Seurauksena oli verinen aseellinen yhteenotto, jossa kaksitoista ihmistä kuoli. Pinkertonin miehet joutuivat vetäytymään mutta Carnegien pelastukseksi tuli Pennsylvanian kuvernöörin paikalle lähettämä kansalliskaarti, jonka suojeluksessa laitos saatiin käyntiin ja lakkolaisten vastarinta murennettua ja ammattiliitto karkotettua tehtaalta.
Carnegie yritti jälkeenpäin väittää, ettei hänellä olisi ollut mitään tekemistä Pinkertonin miesten värväämispäätöksen kanssa. Aikalaiset eivät tätä uskoneet ja myös Nasaw osoittaa, ettei se pidä paikkaansa. Hän myös oikaisee se jälkimaailman mieleen jääneen käsityksen, että Carnegie olisi ryhtynyt lahjoittamaan omaisuuttaan hyväntekeväisyyteen puhdistaakseen Homesteadin työtaistelussa tahriintunutta mainettaan. Carnegien filantropia ei myöskään ollut mitään syntien sovittamista, koska swedenborgilaiseen mystiikkaan ja järjestäytyneisiin uskontoihin agnostisesti suhtautunut Carnegie ei katsonut koskaan mitään syntiä tehneensä.
Carnegie aloitti omaisuuden lahjoittamisen jo 1870-luvulla. Hänen ensimmäinen merkittävä lahjoituksensa oli kylpylän rakentaminen syntymäkaupunkiinsa Dumfermlineen, jonne myös pari vuotta myöhemmin nousi ensimmäinen Carnegien lahjoittama kirjasto. Juuri kirjastoista tuli Carnegien hyväntekeväisyyden näkyvin kohde. Vuoteen 1929 mennessä hänen nimeään kantavia kirjastoja oli rakennettu jo yli 2500, ei vain USA:ssa ja Englannissa vaan useita myös yli kymmenessä muussakin maassa. Maantieteellisesti Carnegien muutkin lahjoitukset jakaantuivat suurin piirtein samoin, niin että amerikkalaiset kohteet saivat yli puolet niistä ja brittiläiset lähes neljänneksen.
Mittavista lahjoituksista huolimatta Carnegien oma omaisuus jatkoi karttumistaan ainakin vuoteen 1901, johon saakka hän oli enemmistöomistajana myös tosiasiallisesti toiminut Carnegie Steelin johtajana. Vuonna 1901 hän suostui J.P. Morganin suunnitelmaan Carnegie Steelin jättifuusiosta kahden pienemmän terästuottajan kanssa. Uudessa US Steelissä Carnegie ei enää ollut osakkeenomistaja vaan sai osakkeittensa vastineeksi nykyrahassa usean miljardin dollarin arvoisia ja riskittömiä kulta-obligaatiota.
Carnegien lahjoitukset kohdistuivat kirjastojen ohella mm. kultuurilaitoksiin, opetukseen, tutkimukseen ja rauhantyöhön, josta konkreettisin monumentti on Carnegien rahoittama Rauhanpalatsi Haagissa. Kaksi jättisäätiötä, Carnegie corporation of New York ja Carnegie Endownment for International Peace jatkavat edelleen karttuvan omaisuuden jakamista vuonna 1919 kuolleen Carnegien periaatteiden mukaisesti. Lahjoituksistaan huolimatta Carnegie ei toki kuollut varattomana vaan piti huolen paitsi oman loisteliaan joskaan ei pröystäilevän elämänlaatunsa säilymisestä myös vaimonsa ja tyttärensä toimeentulosta kuolemansa jälkeen.
Itseoppinut Carnegie piti itseään filosofisena ajattelijana ja kirjailijana, ja hän julkaisi niin matkakertomuksia kuin näkemyksiään yhteiskunnallisista kysymyksistä. Hänen läheisimpään ystäväpiiriinsä eivät juuri muut liikemiehet kuuluneet, vaan ennemmin sellaisia kirjailijoita, filosofeja ja poliitikkoja kuin Samuel Clemens (Mark Twain), Matthew Arnold, filosofisena oppi-isänään pitämänsä Herbert Spencer ja brittipoliitikoista liberaalijohtajat William Gladstone ja John Morley.
Carnegie piti myös yhteyttä Yhdysvaltain presidentteihin, kuten Benjamin Harrisoniin, William McKinleyyn, Theodore Rooseveltiin, William Howard Taftiin ja Woodrow Wilsoniin ja jakoi heille ajatuksiaan ja ohjeitaan kirjeissä ja Valkoisen talon lounastapaamisissa. Kukaan presidenteistä ei näitä Carnegien ohjeita erityisemmin arvostanut tai noudattanut, ja erityisesti Roosevelt ja Taft tuntuivat lähinnä halveksivan ja inhoavan häntä. Silti heilläkään ei ollut varaa olla ylläpitämättä muodollisen ystävällistä suhdetta aikakautensa rikkaimpaan mieheen.
Carnegien rauhanpoliittiseen linjaan kuului imperialismin tuomitseminen, niin sen brittiläisessä kuin 1800-luvun lopulla voimistuneessa amerikkalaisessa muodossaan. Tyypillistä kuitenkin myös hänelle oli, ettei hän avoimesti lähtenyt arvostelemaan sitä harjoittaneita poliittisia johtajia, vaan koetti ymmärtää ja selittää heidänkin toimiaan parhain päin.
David Nasaw on syystäkin arvostettu amerikkalainen historiantutkija, jonka ansiolistaan kuuluvat myös yhtä perusteelliset ja kiihkottomat elämäkerrat lehtimoguli William Randolph Hearstista ja Kennedy-suvun kantaisästä Joseph P. Kennedystä.
Heinäkuu 2018
