Erään rauhanlaivan tarina
Henry Fordin ensimmäisen maailmansodan jälkeisen anti-semitismin – hän mm. kokosi nimellään julkaistun ja suomeksikin ilmestyneen kirjan Kansainvälinen Juutalainen, jossa käytettiin Venäjän ohranan aikanaan teettämiä notooreja ns. Siionin pöytäkirjoja todisteena juutalaisten maailmanlaajuisesta salaliitosta – ja 30-luvun Hitler-ihailun varjoon on jäänyt hänen vähän aikaa kukoistanut kiinnostuksensa rauhanliikkeisiin. Sen ilmentymänä on hänen ensimmäisen maailmansodan lopettamiseen sponsoroimansa rauhanlaiva, joka joulukuussa 1915 purjehti New Yorkista Eurooppaan lastinaan joukko enemmän tai vähemmän eksentrisiä rauhantekijöitä.
Tämän Fordin kokonaan rahoittaman retkikunnan tarkoitus oli käynnistää maailmansodan lopettava rauhanvälitysliike, jossa silloin vielä sodan ulkopuolella ollut Yhdysvallat yhdessä Euroopan puolueettomien maiden – Norjan, Tanskan, Ruotsin, Hollannin ja Sveitsin – kanssa olisi välittänyt kunniallisen ja oikeudenmukaisen rauhan, jonka vakuudeksi perustettaisiin uusi rauhan ylläpitämiseen omistautunut maailmanjärjestö.
Aloitteentekijöinä olivat kyseisten maitten naisjärjestöt, jotka kokoontuivat keväällä1915 Haagissa. Tämän aktiivisuuden primus moottorina oli unkarilainen Rosika Schwimmer, sotaakäyvän Itävalta-Unkarin kansalainen ja voimakastahtoinen ja ristiriitoja synnyttävä rauhanaktivisti. Samaan aikaan Henry Ford oli tahollaan antanut pasifistisia sodasta irtisanoutuvia, mutta rauhansuunnitelmien suhteen epämääräisiä lausuntoja. Schwimmer oli pannut sen merkille ja hänen onnistui syksyllä 1915 päästä Fordin puheille ja myymään hänelle aloitteensa.
Kun miljonääri oli saatu asialle etenivät valmistelut nopeasti. Kutsuttuja oli satoja, mutta lähes kaikki nimekkäimmät kutsutut – kongressinjäsenet, kuvernöörit ja muut silmäätekevät – kieltäytyivät erilaisin syihin vedoten, mutta kohteliain sanakääntein, joita hankkeen mainonnassa voitiin käyttää hyväksi. Nimekkäin hankkeen tukija oli demokraattien kolminkertainen presidenttiehdokas ja kaksi vuotta Woodrow Wilsonin ulkoministerinä toiminut William Jennings Bryan, mutta hänkään ei liittynyt matkaseurueeseen.
Tanskan lipun alla purjehtineen skandinavian-amerikan linjan Oskar II:n ensimmäinen ja toinen luokka oli kokonaan varattu retkikuntaa varten. Mukana oli viitisenkymmentä delegaattia, lähes yhtä paljon lehtimiehiä ja vielä joukko opiskelijoita sekä iso määrä sihteereitä ja muita avustajia. Kraft kuvaa värikkäästi ja yksityiskohtaisesti niitä ristiriitoja jotka uhkasivat tässä sekavassa joukossa hajoittaa hankkeen heti alkuunsa. Ne koskivat mm. suhdetta julkisuuteen sekä Yhdysvaltain varustautumiseen ja presidentti Wilsoniin. Oma lukunsa oli suhtautuminen Fordin enimmäkseen kuvitellun tahdon toteuttajana itsevaltiaan roolin omaksuneeseen manipulatiiviseen Schwimmeriin. Mukana olleet journalistit suhtautuivat koko hankkeeseen sekä lehtiensä linjan määräyksestä että kyynisen mielenlaatunsa vuoksi ironisesti, halveksivasti tai suorastaan vihamielisesti, mikä ei tunnelmaa kohottanut.
Orkneyn saarella britit tarkastivat laivan ja antoivat sen jatkaa matkaansa Kristianiaan (Osloon). Jos vielä tuhannet rauhankannattajat olivat hurranneet laivan lähtiessä New Yorkista, niin vastaanotto Norjassa oli jo nuivanpuoleinen eivätkä kaikki Norjan rauhanjärjestötkään suhtautuneet hankkeeseen kannustavasti. Merimatkalla kipeytynyt Ford, jonka arvovalta (ja rahat) olivat pitäneet joukkoa koossa , päätti saman tien lähteä takaisin, mutta ei lopettanut retken rahoittamista. Se jatkui junalla Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Haagiin. Myönteisimmän vastaanoton joukko sai Ruotsissa, jossa mm. Tukholman pormestari Carl Lindhagen ja professorit Östen Unden ja Ernst Wigforss antoivat hankkeelle tukensa.
Aloitteen tekijät jatkoivat työtään huomattavasti suppeammalla joukolla Tukholmassa ja Haagissa, siihen asti kunnes Ford väänsi rahahanan kiinni syksyllä 1916. Delegaatit ehtivät kuitenkin saada aikaan lausuman, joka varsin pitkälle oli samansisältöinen presidentti Wilsonin tammikuussa 1918 julkaiseman 14 kohdan rauhanohjelman kanssa. Yhdysvallat oli silloin jo liittynyt mukaan sotaan, sotaponnistelujen yhtenä patrioottisena tukijana Henry Ford.
Oma mielenkiintonsa on sillä, että rauhanlaivalla oli mukana myös kaksi suomalaista. Aktivisti, feministi ja sosialisti Aino Malmberg yhtenä delegaattina ja Malmbergin kautta Schwimmerin avustajakuntaan päätynyt nuori Elli Eriksson. Malmberg kirjoitti retikunnasta myöhemmin ironisen kuvauksen 1922 julkaistussa kirjassaan Maailmaa kierrellessä. Mukaan matkalle hän oli lyhyellä varoitusajalla saanut kutsun lähinnä siksi, että hänen toivottiin toimivan myös skandinaavisten kielten tulkkina ja jatkoi joukossa Tukholmassa syyskuuhun saakka, jolloin palasi Yhdysvaltoihin.
Malmberg kuvaa Fordin ja Schwimmerin myöhemmin välirikkoon johtanutta erilaisuutta, eikä hän säästä muita kriittisiltä huomioilta. Yhtenä poikkeuksena kuitenkin lehtimiesten joukossa hän nostaa esiin William Bullittin, josta myöhemmin tulikin tunnettu diplomaatti ja Yhdysvaltain lähettiläs Moskovassa ja Pariisissa. Myös Malmbergin loppuarvio hankkeesta on, ettei siitä jäänyt juuri mitään käteen, mutta sen tavoitteita ja pyrkimyksiä hän ei arvostellut.
Helmikuu 2018
