Armenialaisten kohtalo Ottomaanien valtakunnassa – kansanmurha vai vain traaginen tapahtuma?
Kun eri puolilla maailmaa olen esitellyt Historioitsijat ilman rajoja -aloitettamme olen melkein aina maininnut armenialaisten joukkosurman ottomaanien valtakunnassa v. 1915 yhtenä esimerkkinä siitä, miten historian tulkintaerimielisyydet edelleen ylläpitävät konflikteja. Vaikka erimielisyys tuskin johtaa uuteen aseelliseen konfliktiin, on tämä kysymys, joka edelleen estää Turkin ja Armenian suhteiden normalisoinnin. Se on myös keskeisesti vaikuttamassa Turkin suhteisiin kymmeniin muihin maihin. Ne kiristyvät aina, kun jonkun valtion johto tai parlamentti haluaa kutsua tapahtumaa kansanmurhaksi.
Aiheen käsittelyn vaikeus ja herkkyys näkyi myös HWB:n kansainvälisessä konferenssissa historian käytöstä ja väärinkäytöstä konflikteissa viime vuoden toukokuussa. Yksi konferenssin työpajoista käsitteli tätä kysymystä ja se oli ainoa, jossa tunteet kuumenivat ja äänenpainot kovenivat. Tosin tähän eivät niinkään olleet osallisia historioitsijat kuin diplomaatit, jotka eivät käyttäytyneet ihan diplomaattisella tavalla.
Aiheesta on kirjoitettu pamfletteja, tutkimuksia ja muita teoksia varmaan pienen kunnan kirjaston täyttävä määrä. Enin osa niistä ottaa kantaa myös kansanmurhan kysymykseen, toiset sen käytön oikeutuksen vahvistaen, toiset kiistäen. Tästä valikoimasta olen lukenut vain muutaman teoksen, viimeksi tämän Geoffrey Robertsonin kirjan.
Itselläni on ollut tapana kertoa, että historioitsijat ovat suurin piirtein yksimielisiä itse vuoden 1915 tapahtumista, vaikka tulkitsevat niitä eri tavoin sen suhteen oliko kyseessä kansanmurha vai ei. Robertsonin luettuani en ole enää yhtä varma siitä, kuinka laajaa yhteisymmärrys edes tapahtumien kulusta on.
Robertson on australialaissyntyinen ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut julkkisasianajaja, jonka asiakkaisiin ovat kuuluneet mm. Salman Rushdie, Mike Tyson ja Julian Assange. Hän ei epäröi ottaa voimakkaasti kantaa kiistakysymyksiin perustellen näkemyksensä juridisin, mutta myös eettisin näkemyksin.
Niin myös tässä kirjassa. Robertson läpikäy aiheesta käytettävissä olevan aineiston ja päätyy siihen, että keväällä 1915 käynnistetyssä operaatiossa oli kyseessä kansanmurha, jossa ainakin 800 000 ja enimpien arvioiden mukaan 1 500 000 Turkissa elänyttä armenialaista sai surmansa. Tämän päivän Turkki torjuu korkeimmat arviot sillä sen mukaan armenialaisia ei edes ollut maassa miljoonaa enempää, mutta myöntää että surmansa saaneita oli kuitenkin 600 000, mikä tarkoittaa että hurjat 60 % kaikista armenialaisista olisi kuollut.
Osa surmansa saaneista tapettiin suoraan Turkin armeijan sotilaiden toimeenpanemissa joukkomurhissa, mutta enin osa menehtyi kuolemanmarsseilla, joilla armenialaiset pakkosiirrettiin pois kanta-Turkin alueelta ottomaanien vielä hallitseman Syyrian puolelle kurjiin erämaaleireihin. Kuolemaa kylvi nälän ja tautien lisäksi se, etteivät turkkilaissotilaat useimmiten yrittäneetkään suojella armenialaisia järjestäytyneiden rosvojoukkojen hyökkäyksiltä, joissa myös menehtyi kymmeniätuhansia ihmisiä.
Turkki oli tuolloin vielä ottomaanien valtakunta, jossa nuorturkkilaiset ja heidän puolueensa (englanniksi Committee of Union and Progress eli CUP) oli 1908 ottanut vallan ja jättänyt sulttaanin muodolliseksi valtionpääksi. Turkki liittyi maailmansotaan Saksan rinnalla marraskuussa 1914 ja sotaa käytettiin perusteena turvallisuusriskiksi leimattujen armenialaisten pakkosiirroille. Sitä ennen armenialaiset oli siirretty ottomaanien armeijasta erillisiin aseettomiin ”työpataljooniin”. Armenialaisten keskuudessa toimi pieni aseelliseen vastarintaan valmis Dashnak-puolue, mutta se oli lähinnä sopiva veruke armenialaisten vainoon eikä mikään todellinen uhka maan vakaudelle ja sotaponnistuksille.
Yhdysvaltain diplomaattien ja muiden ulkomaalaisten raportointi ja uutisointi on tärkein lähde kuvauksille tapahtumista. Myös Turkin kanssa liitossa olleen Saksan diplomaatit raportoivat Berliiniin kauheuksista, mutta Saksan sodanjohto ei antanut sen vaikuttaa liittosuhteeseen. Yksiselitteistä ”savuavaa asetta” eli asiakirjaa, jossa olisi suunniteltu tai määrätty armenialaisväestön hävittämiseen tähtääviä toimia, ei toki Turkin arkistoista ole löytynyt – ei muuten ole Natsi-Saksan arkistoissakaan sellaista asiakirjaa, jossa olisi suoraan määrätty holokaustin toimeenpanosta – mutta aivan riittämiin muutoin aineistoa, joka kertoo vainotoimien systemaattisuudesta ja välinpitämättömyydestä niiden seurauksista.
Maailmansodan tappion jälkeen Turkissa valta vaihtui ja uusi sisäministeri totesi yksiselitteisesti, että edelliset CUP-ministerit olivat soveltaneet lakia pakkosiirroista tavalla, joka oli samalla päätös tuhota armenialaiset. Joukko vastuullisia CUP-johtajia asetettiin silloisessa Konstantinopolissa syytteeseen ja tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Keskeisimmät syylliset olivat kuitenkin paenneet maasta eikä heidän saamiaan kuolemantuomiota koskaan pantu täytäntöön.
Tämä valmius kantaa vastuuta tapahtuneesta jäi Turkissa kuitenkin välivaiheeksi. Turkista tuli 1923 Kemal Ataturkin johtama tasavalta. Ataturk ei kieltänyt tapahtuneita rikoksia, mutta yksi kuolemantuomion saaneista ”rehabilitoitiin” jo muutaman vuoden päästä ja Turkin tiukan torjuva asenne syytöksiin kansanmurhasta koveni ajan myötä. Tässä suhteessa ei ole eroa Ataturkin tasavaltalaisten perillisten, armeijan tai islamistisen AK-puolueen välillä. Turkin rikoslakiin vuonna 2005 hyväksytty notoori artikla 301 kriminalisoi Turkin, Turkin kansankunnan tai Turkin hallituksen instituutioien loukkaamisen, mitä käytetään pöyristyttävällä tavalla sananvapauden rajoittamiseen ja sitä tulkitaan myös niin, että väite Turkin syyllisyydestä kansanmurhaan on rikollinen loukkaus.
Kansainväliseen oikeuteen kansanmurha-käsite (genocide) tuli vuonna 1948 YK:ssa hyväksytyn sopimuksen myötä. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö aikaisempia tapahtumia, kuten juutalaisten ja romanien joukkomurhaa toisessa maailmansodassa, voisi analysoida, käsitellä ja tuomita kansanmurhana. Jos kauheuksia nykyään tapahtuu ratkaistaan se, onko kyseessä ollut kansanmurha vai ei, tuomioistuimissa. Kun ketään armenialaisten joukkomurhaan osallisia ei enää voi asettaa syytteeseen, ovat tuomioistuimen korvanneet hallitukset, lainsäätäjät ja poliitikot, jotka joko kieltävät kansanmurha-käsitteen käyttämisen tai vaativat käyttämään sitä.
Tilanne on kaiken kaikkiaan sekava. Historiallisen tutkimuksen ja tiedon perusteella on vahvoja perusteita sille, että tapahtumaa voi kutsua kansanmurhaksi. Täysin perusteetonta ja tuomittavaa on kieltää kansanmurha-käsitteen käyttö, kuten nyky-Turkissa halutaan tehdä, mutta yhtä lailla kyseenalaista syyllistää niitä, jotka eivät kansanmurha-käsitettä hyväksy käytettäväksi. Robertson on yksiselitteisesti sitä mieltä, että kyseessä oli kansanmurha ja hän pitää perusteltuna, että muutkin maat ja poliittiset toimijat käyttäisivät käsitettä. Mutta hän myös yhtä yksiselitteisesti asettuu vastustamaan lakeja, joilla kansanmurhan kieltäminen kriminalisoidaan, oli kyseessä sitten holokausti tai armenialaisten kansanmurha.
Mielenkiintoinen sivujuoni Robertsonin kirjassa on, kun hän Britannian julkisuuslainsäädännön perusteella käyttöönsä saamiaan asiakirjoja tutkimalla selvittää, miten maan eri aikoina vaihdelleet tulkinnat tapahtumista ovat syntyneet. Historiantutkimuksen tuloksilla ja kansainvälisen oikeuden tulkinnoilla näyttää olleen perin vähän tekemistä Britannian kannanottojen kanssa verrattuna maan Turkki-suhteiden hoidon eri tavoin vaihdelleisiin kaupallisiin ja poliittisiin tarpeisiin.
Historioitsijoilta ilman rajoja ei tehtäviä puutu.
Lokakuu 2017
