Oikeassa olevan kolumnistin tuska
Jukka Tarkan elämäntyön agenda käy hyvin ilmi hänen keskeisten kirjojensa nimistä: Suomen kylmä sota; Uhan alta Unioniin; Karhun Kainalossa ja Venäjän vieressä.
Tarkan tutkijan ja kirjoittajan ura alkoi kuitenkin vähän toisenlaisissa merkeissä. Hänen vuonna 1977 julkaistu väitöskirjansa 13. artikla, käsitteli sotasyyllisyysoikeudenkäynnin taustaa ja on edelleen tutkimuksellinen perusteos asiasta.
Se ei kuitenkaan ollut kaikkien hänen myöhemmän agendansa jakaneiden mieleen ja Tarkka on näihin päiviin asti saanut jatkaa väittelyä Hannu Rautkallion ja monien muiden kanssa, jotka haluavat edelleen kertoa koko prosessin johtuneen Urho Kekkosen ”nöyristelystä Neuvostoliitolle ja vimmasta kostaa poliittisille kilpailijoilleen”.
Tarkka työskenteli 13 vuotta elinkeinoelämän tiedotustehtävissä, kunnes Max Jakobson vuonna 1980 pestasi hänet yhdeksi EVA:n johtajaksi. Samanaikaisesti hänestä tuli myös Helsingin Sanomien kolumnisti, joka kirjoittajan ura jatkui sittemmin Suomen Kuvalehdessä kun Tarkka siirtyi ensin Otavan ja sitten Yhtyneitten Kuvalehtien johtoportaaseen. Kolumnistijulkisuus auttoi hänet yhdeksi vaalikaudeksi eduskuntaan nuorsuomalaisten toisena edustajana.
Muistumia ei voi pitää varsinaisena muistelmakirjana, mutta siltä osin kun siinä tällaista aineistoa on, kertomus nuorsuomalaisen puolueen noususta ja häviöstä on kirjan mielenkiintoisinta antia.
Uuden puolueen perustaminen on Suomessa helppoa, mutta koossapitäminen vaikeampaa. Avoimesti elitistiset nusutkin saivat riesakseen pikkupuolueiden ikuisia kiertopalkintoja, jotka rassasivat populismikammoista Tarkkaa.
Olli Rehn oli kiinnostunut nusujen aatteesta mutta ei viisaasti lähtenyt vaarantamaan jo keskustan varapuheenjohtajuuteen yltänyttä nousu-uraansa.
Risto Kuisman loikkaus Sdp:stä nusujen kolmanneksi kansanedustajaksi ei ollut yllätys, koska ehdokkuudesta nusujen listalla oli keskusteltu jo vaalien alla. Pitkäaikaiseksi ei Kuisman vierailu nusuissa jäänyt, ja hänen lähtönsä oli lopulta helpotus puolueeseen jääneille.
Yhteen eduskuntakauteen jääneen poliitikkouransa jälkeen Tarkka on jatkanut vapaana kirjoittajana ja julkaissut paitsi satoja kolumneja, myös elämäkerrat L.A. Puntilasta, Päiviö Hetemäestä ja ihailemastaan Max Jakobsonista, sekä sadoittain kolumneja.
Muistumia käsittelee näitä ja näiden saamaa vastaanottoa vähän samassa hengessä kuin ne on kirjoitettukin. Tarkka on parhaimmillaan tarkka ja luotettava historiantutkija, mutta yhdistää tähän rooliin usein myös varmoja mielipiteitä ilmaisevan kaikkitietävän pamfletistin roolin.
Tässä tulen arvostelijan dilemmaan. Olen aikoinaan paheksunut sitä, että Helsingin Sanomat on antanut monet historiaa ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien teosten arvostelun Max Jakobsonille silloinkin, kun hän asianosaisuuttaan peitellen sai tilaisuuden teilata omaa toimintaansa kriittisesti käsitelleen kirjan. Siksi emmin HS:n pyyntöä arvioida Tarkan kirjan.
Nojaan lopulta Jakobsonin doktriiniin: Juhani Suomen UKK-elämäkerran seitsemännen osan Umpeutuva latu (2000) arviossaan hän päätyi itselleen onnelliseen loppupäätelmään, että kun kyse ei ole väitöskirjan arvioinnista ei hän ole jäävi, ja pienessä Suomessa itse asiassa kaikki ovat jäävejä.
Niiltä osin kun Tarkka kiittää toimintaani eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajana ei minulla ole siihen huomauttamista.
En myöskään loukkaannu siitä, että Tarkka on monista turvallisuuspolitiikan asioista eri mieltä kanssani.
Puutun kuitenkin Tarkan kirjassaan toistamaan, kahdentoista vuoden takaisessa kolumnissaan alun perin esittämäänsä tulkintaan Lissabonin sopimuksen keskinäiseen avunantoon velvoittavan niin sanotun turvatakuulauseen syntyhistoriasta.
Ei Suomen silloinen hallitus – tai Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja, joihin Tarkka asian henkilöi – tukenut lopulta hyväksyttyä muotoilua turvatakuulauseen vesityksenä, vaan siksi, että ilman tätä yhtä lailla Nato maita kuin ei-Nato maita koskevaa viittausta ”tiettyjen jäsenmaiden” turvallisuuspolitiikkaan oli iso riski, että yksi tai useampi liittoutumaton maa olisi silloin ilmoittanut jäävänsä koko artiklan ulkopuolelle. Tämän mahdollisuuden ja EU:n jakaantumisen torjuminen oli Suomelle tärkeä onnistuminen aivan siitä riippumatta, miten sen toteutuessa olisimme itse menetelleet.
Tarkan turvallisuuspoliittisia ja vähän muitakin kirjoituksia leimaa aina oikeassa olevan besserwisserin tuska.
Kaikki jotka eivät Nato-jäsenyydelle heti lämpene ovat Tarkan silmissä tosiasioita tunnustamaan kykenemättömiä, asiantuntijatiedon ja älyllisen päättelyn ulottumattomuudessa leijailevia tietämättömiä ja sattumanvaraisiin ”musta tuntuu” perusteluihin nojaavia ja kansanäänestystä pelkääviä puolisokeita ihmisiä. ”Pintademokraattiset” kansanäänestykset ovat Tarkan silmissä vihoviimeinen tapa ratkaista mitään kysymystä.
Syyskuu 2017
(Julkaistu Helsingin Sanomissa 24.9. 2017)
