Onko USA:n ja Kiinan sota väistämätön?
Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt peloponnesolaissota käytiin Ateenan ja Spartan johtamien liittokuntien välillä eräänlaisena oman aikansa maailmasotana n. 400 v. eaa. Sen tunnetuin historioitsija on ateenalainen kenraali Thukydides, jota pidetään myös kansainvälisen politiikan ns. realistisen koulukunnan ensimmäisenä oppi-isänä.
Amerikkalainen, apulaispuolustusministerinäkin toiminut Harvardin kansainvälisen politiikan professori Graham Allison kysyy Thukydidesin jo kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten Ateenan ja Spartan kilpailusta esittämää teesiä soveltaen, tekeekö Kiinan nousu ja se pelko, jonka tämä Yhdysvalloissa herättää, näiden kahden supervallan sodan väistämättömäksi.
Se miten Kiinan nousu haastaa Yhdysvaltojen johtoaseman on kiistatonta. Vielä vuonna 1980 Kiinan BKT oli vain 7 prosenttia Yhdysvaltain luvusta, toissa vuonna 61 %, ostovoimapariteetilla mitattuna se on jo Yhdysvallat ohittanut. Vuonna 1980 Kiinan valuuttavarannot olivat vain 16 % Yhdysvaltain vastaavista, nyt 31–40%. Tämä tietysti merkitsee sitä, että Kiina pystyy ainakin lähialueillaan haastamaan Yhdysvaltain sotilaallisen ylivallan. On kuitenkin huomattava, että 80-luvun aikana Kiina on käyttänyt keskimäärin 2 % BKT:staan varustautumiseen, kun Yhdysvalloissa vastaava luku on lähempänä 4 prosenttia.
Näiden kahden suurvallan varustautumisessa on edelleen se ero, että jostain Kiinan parin sotalaivan käynnistä Itämerellä tehdään jättiotsikoita, kun taas Yhdysvaltain laivaston aktiivinen läsnäolo kaikilla maailman merillä on annettu itsestäänselvyys. Tämä koskee myös ja nimenomaan Yhdysvaltain laivaston vahvaa läsnäoloa Taiwaninsalmessa ja kaikilla muilla Kiinan lähimerillä.
Kysymykseensä vastaamista varten Allison referoi Harvardissa toteutettua tutkimusprojektia, jossa analysoitiin historiasta 16 tapausta, jotka vastaavat Thukydidesin kuvaamaa tilannetta nousevan ja vanhan vallan kilpailusta. Näistä tapauksissa 12 johti sotaan nousevan ja haastetun vallan välillä, ja neljä ei. Tämän perusteella Allison katsoo, ettei sota ole väistämätön, vaikka se hänen mukaansa nykyisillä kehitystrendeillä olisi jopa todennäköinen. Hän esittelee useita varsin uskottavia ja pelottavia skenaarioita, joissa tapahtumien kulku voisi johtaa sotaan nähden kahden ydinasevallan välillä, vaikka sitä ei kumpikaan osapuoli nimenomaisesti tahtoisikaan.
Mutta kuinka relevantteja tällaiset historialliset vertailut ovat nykypäivän ja tulevaisuuden arvioinnissa? Allison itse esittää tämän kysymyksen, mutta kuittaa sen lyhyesti toteamalla, ettei mitään uutta auringon alla, lukuun ottamatta ydinaseita. Niiden tuhovoima on sellainen, että niiden käyttö täysimittaisessa sodassa voisi johtaa ainakin inhimillisen elämän täystuhoon, ja se että kaikkien johtajien on otettava tämä huomioon, on Allisonin mielestä yksi rauhan säilymisen mahdollisuuksia vahvistava tärkeä tekijä.
Sen sijaan globalisaation ja väestönkasvun kasvattamalle keskinäisriippuvuudelle Allison ei anna juurikaan merkitystä. Itse asiassa Allison ei edes mainitse väestönkasvua koko kirjassa, mitä voi pitää melkoisena puutteena, kun tietää sen tarkoittavan, että emme ole koskaan aiemmin eläneet 7,5 miljardin ihmisen maailmassa. Kestämätön kehitys ilmastonmuutoksineen ei liioin ole vaikuttanut Allisonin päätelmiin.
Heinäkuu 2017
