Pekka Perttula, Äidin poika. V.J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana, Edita, 487 s., Keuruu 2017

Äidin poika tahtoi presidentiksi

Keskustapuolueen puoluesihteerinä ja eduskuntaryhmän pääsihteerinä toiminut Pekka Perttula väitteli V.J. Sukselaisesta Turun yliopistossa v. 2010. Väitöskirjatyö kartoitti ja arvioi Sukselaisen elämäntyötä vuoteen 1945 saakka. Toimin väitöstilaisuudessa toisena vastaväittäjänä ja puolsin varsin kriittisen loppulausuntoni päätteeksi työn hyväksymistä.

Perttula ei kuitenkaan kritiikistäni ole lannistunut vaan on jatkanut työtä Sukselaisen elämänvaiheiden esittelemiseksi nyt Editan julkaiseman, kohteen koko elämäntyön käsittelevän teoksen muodossa, ja hyvä niin. Kun väitöskirjaa leimasi tieteelliselle työlle aina ongelmallinen jonkinasteinen missionäkökulma Sukselaisen kunnianpalautuksen ja arvon nostamisen merkeissä, on uusi kirja tässä suhteessa jo paljon tasapainoisempi. Toki se on edelleen kohteelleen sympaattisessa hengessä kirjoitettu, mutta ei sivuuta Sukselaisen heikkouksiakaan, joista silmiinpistävimpiä ovat hänessä nähty päättämättömyys ja varovaisuus, jonka positiivinen ilmentymä oli sovinnonhakuisuus ja negatiivinen heijastuma opportunistisuus. Kun vanhempaa Sukselaista arvosteltiin saamattomaksi nahjukseksi, myöntää Perttula siihen olleen osin aihettakin.

Akateemisesta Karjala-Seurasta Sukselaisen ja Kekkosen kanssa samanaikaisesti eronnut entinen AKS-veli L.A. Puntila junaili Sukselaisen pääministerin sihteeriksi J.W. Rangellin käyttöön syksyllä 1941 ja samassa tehtävässä Sukselainen jatkoi vielä neljän seuraavan pääministerin kanssa vuoteen 1945 saakka. Kunnianhimoinen Sukselainen oli jo varhain asettanut päämääränsä korkealle ja yhtenä välietappina suunnitelmissa oli maalaisliiton puheenjohtajuus. Se itse asiassa toteutui ilman asianomaisen omaa pyrkyä ennenaikaisesti ja yllätyksellisesti vuoden 1945 puoluekokouksessa, jossa hänet valittiin puheenjohtajaksi sekä puolueen oikeiston että vasemmiston kannattamana kompromissiehdokkaana.

Maalaisliiton puheenjohtajuus jatkui aina vuoteen 1964 saakka ja toi mukanaan kansanedustajapaikan vuonna 1948, ensimmäisen ministerinpestin vuonna 1950 Kekkosen I hallituksessa ja kaksi kertaa pääministerin paikan ensin vuonna 1957 ja uudelleen vuosiksi 1959–1961. Hallitusura katkesi Kansaneläkelaitoksen asuntokaupoista laitoksen pääjohtajalle Sukselaiselle ja muille sen hallituksen jäsenille virkarikoksesta hovioikeudessa annettuun tuomioon. Korkeimmassa oikeudessa tuomio muuttui virkavirheestä annettuun huomattavasti lievempään muotoon menettelystä, joka muissa valtion laitoksissa ei ollut johtanut minkäänlaisiin seuraamuksiin, ja Sukselainen saattoi palata Kelan johtoon. Sukselainen jatkoi myös maalaisliiton johdossa ja toimi useita kertoja eduskunnan puhemiehenä, mutta hallitukseen hän ei enää palannut.

Sukselaisen poliittista elämäkertaa leimaa puolueessa hänen kilpailunsa ja vastakkaisuutensa sekä Urho Kekkosen että koko 50-luvun maalaisliiton puoluesihteerinä toimineen Kekkosen miehen Arvo Korsimon kanssa. Korsimosta hän sai voiton, kun Korsimo v. 1960 joutui lähtemään puoluesihteerin paikalta, mutta Kekkonen oli hänelle aivan liian kova luu. Vastakkaisuus syntyi miesten erilaisista luonteenominaisuuksista, toissijaisesti myös politiikasta ja ennen kaikkea siitä, että he kokivat toisensa kilpailijoiksi. Kekkonen pelkäsi koko ajan Sukselaisen pyrkivän presidentiksi, eikä hän ollut epäluuloissaan väärässä. Sukselainen piti ambitionsa julkisuudelta piilossa, mutta päiväkirjalleen hän oli avoin. Kekkosen haastamiseen hänen voimansa eivät riittäneet, vaikka Kekkonen sitäkin saattoi pelätä, mutta UKK:n seuraajaksi hän havitteli. Tässäkin hän joutui ensin 1974 ja sitten 1978 pettymään. Viimeinen merkintä, jossa Sukselainen vielä haaveili presidentiksi noususta, on hänen päiväkirjassaan syyskuulta 1980.

Vielä väitöskirjassaan Perttula käsitteli laajasti Sukselaisen sosiaali- ja talouspoliittisia näkemyksiä ja pyrki aika kestämättömin perustein tekemään Sukselaisesta jonkinlaisen keynesiläisyyden edelläkävijän Suomessa. Tässä kirjassa tätä ei enää hehkuteta ja Sukselaisen talous- ja sosiaalipolitiikan arviointi jää ylipäätään vähäisemmäksi puolue- ja hallituspolitiikkaan keskittyvässä elämäkerrassa. Sukselaisen työ Kansaneläkelaitoksen johdossa 17 vuoden ajan jää myös vähälle huomiolle. Toisaalta kaiken kyseeseen tulevan asian ahtaminen yhteen kirjaan olisikin helposti kaksinkertaistanut sivumäärän.

Perttulan kirja on sujuva lukukokemus, jota eivät enää rasita väitöskirjaan väkinäisesti puserretut ja hämäriksi jääneet määrittelyt, joilla kohde pyrittiin sijoittamaan yhteiskuntapoliitikkona laajempaan kenttään. Sen tärkein ja antoisin lähde ovat Sukselaisen päiväkirjat, joissa Sukselainen ei niinkään selosta tapahtumia vaan kuvaa varsin avoimesti kulloisiakin omia tuntemuksiaan. Niiden rinnalla on käytetty myös muiden toimijoiden, kuten Kekkosen ja Johannes Virolaisen samanaikaisia päiväkirjamerkintöjä.

Kesäkuu 2017