Suomalainen näkökulma holokaustiin
Suomen pienen juutalaisyhteisön historiaa ja sen selviytymistä toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssasotijamaassa Suomessa on käsitelty lukuisissa muistelmissa ja tutkimuksissa. Huolimatta kuolemanlaiva SS Höhenhornilla Saksaan tuhoamisleireille päätyneen kahdeksan juutalaispakolaisen tapauksesta Suomessa oltiin pitkään varsin tyytyväisiä siihen, että meillä Suomen puolustukseen muun väestön kanssa tasa-arvoisina rintamalla ja kotijoukoissa osallistuneita juutalaisia suojeltiin ja Himmlerin yritykset saada Suomen koko juutalaisväestö Saksaan torjuttiin toteamalla, ettei meillä ole juutalaisongelmaa.
Vähitellen on tähän omahyväiseen kuvaan tullut ikäviä säröjä. Sellainen oli jo se, miten sodanaikaisen Valpon luovutuksista vastannut ja Gestapon kanssa läheisessä yhteistyössä ollut Arno Anthoni ensin paettuaan Ruotsiin ja Suomeen palattuaan joutui syytteeseen, josta hän lopulta selvisi vain tuottamuksellisesta virkavirheestä annetulla varoituksella. Sittemmin on uudempi tutkimus osoittanut, että sodanaikaisen Valpon toimesta luovutettiin saksalaisille kaikkiaan 129 valtaosaltaan Neuvostoliiton kansalaista. Vielä hälyttävämpää on, että sotilaslinjalla saksalaisille luovutettuja oli kaikkiaan lähes 3000. Joukossa oli sotavankeja, ml. puna-armeijan komissaareja ja myös juutalaisia, vaikka tämä ei luovutusten nimenomainen peruste ollutkaan.
Suomenjuutalaisen kulttuurin skottitaustaisen tutkijan Simo Muirin Ei enää kirjeitä Puolasta täydentää tätä historiaa Suomen juutalaisyhteisön kokemusten näkökulmasta. Se kertoo Blaugrund-suvun vaiheista Puolassa ja Suomessa ja heidän tiiviin suku- ja ystäväverkostonsa kohtaloista.
Blaugrundit etabloituivat Helsinkiin 1918 suvun päämiehenä kangaskauppiaana menestynyt entinen sotilas Bernhard Blaugrund. Suvun toisen haaran päämies oli Bernhardin nuorempi veli Perec, joka oli Puolan Lodzissa asunut menestyvä kangastehtailija. Veljekset menettivät sodanaikaisissa juutalaisvainoissa neljä sisarustaan ja paljon muuta sukua. Tämän suvun vaiheet Muir kertoo tarkoin ennen kaikkea suvun kirjeenvaihdon perusteella. Vaikka sensuuri valvoi viestejä saatiin Suomen juutalaisyhteisöön kuitenkin lähes reaaliajassa tieto siitä, miten juutalaisille Puolassa ja muualla Keski-Euroopassa oli käymässä. Ennen sotaa Puolassa asuneesta yli kolmesta miljoonasta juutalaisesta menehtyi 90 % holokaustissa. Vainot, syrjintä ja pogrommit olivat olleet jo ennen Saksan miehitystä heille tuttuja, mutta järkyttävää on, miten niitä vielä sodan ja kuolemanleirien sulkemisen jälkeenkin jatkettiin.
Kuvaukset sukuun kuuluneiden juutalaisten kohtaloista ovat tässäkin kirjassa koskettavia. Pelkkää mustavalkoisuutta ei kuvaus ole. Hirmutöihin osallistuivat myös muutamat keskitysleirien luottojuutalaiset ja vaikka puolalaiset eivät laajemmin juutalaisia yrittäneetkään suojella on tässäkin kirjassa esimerkkejä siitä, miten monet henkensä kaupalla auttoivat piileskeleviä juutalaisia.
Muirin kirja kertoo siitä, että toisin kuin saksalaisten toimia hienotunteisesti käsitelleen suomalaisen lehdistön tiedon varassa elänyt suomalainen kantaväestö, oli Suomen juutalaisyhteisö tarkoin perillä siitä miten juutalaisille Saksan miehittämissä maissa oli käynyt. Sataprosenttista varmuutta siitä, ettei Suomessakin voisi käydä samoin ei heillä ollut ja vuonna 1944 varauduttiin siihenkin, että Suomen juutalaisväestö olisi evakuoitu turvaan Ruotsiin, jonne Tanskan koko juutalaisväestö oli vuonna 1943 päässyt turvaan. Tätä historiaa ei Suomessakaan saa koskaan unohtaa.
Joulukuu 2016
