Kansanmurhan kriminalisoinnin alkulähteillä
Philippe Sands on eturivin englantilainen ihmisoikeusjuristi, joka on tehnyt paljon työtä vakaviin ihmisoikeus- ja sotarikoksiin syyllistyneiden saattamiseksi vastuuseen. Hänellä oli myös keskeinen osuus sen paljastamisessa, miten Tony Blair vei kansainvälisestä oikeudesta piittaamatta maansa mukaan Bushin sotaan Irakissa. Tämä kirja on nimensä mukaisesti kertomus siitä miten kansanmurha ja rikokset ihmisyyttä vastaan toisen maailmansodan aikaisten kauheuksien seurauksena tulivat osaksi tunnustettua ja sovellettua kansainvälistä oikeutta. Tämä kerrotaan kahden Nürnbergin oikeudenkäyntiin ja siellä tehtyihin linjauksiin keskeisesti vaikuttaneen juristin, Hersch Lauterpachtin ja Rafael Lemkinin elämäkertojen ja elämäntyön kautta.
Kirja on samalla myös hyvin henkilökohtainen sukuselvitys, sillä vieraillessaan Lvivin yliopistolla luennoimassa 2010 Sands havahtui siihen, että Lauterpachtin, Lemkinin ja Sandsin isoisän Leon Bucholzin juuret olivat samassa Lvivin juutalaisyhteisössä, jossa he lapsuutensa ja nuoruutensa ennen toista maailmansotaa viettivät. Viime vuosisadan aikana saksalaisten Lembergin ja ukrainalaisten Lvovin nimellä tuntema kaupunki ehti kuulua vuoroin Itävalta-Unkariin, hetkellisesti itsenäiseen Ukrainaan, sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen synnytettyyn Puolaan, hetkellisesti jälleen Neuvostoliittoon ja sitten sodan aikana perustettuun Saksan hallitsemaan kenraalikuvernöörikuntaan, kunnes se sodan jälkeen päätyi osaksi 1991 itsenäistynyttä Ukrainan neuvostotasavaltaa.
Lauterpacht muutti Wieniin jo kohta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja sieltä edelleen Englantiin. Bucholz muutti Wieniin 1937 ja sieltä sodan jälkeen Englantiin. Lemkin vaikutti Puolassa aina vuoteen 1939 jolloin hän Puolan armeijan riveissä haavoituttuaan onnistui pakenemaan Ruotsiin, josta siirtyi kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvaltoihin. Jääminen Puolaan olisi kaikille merkinnyt todennäköistä kuolemaa ja jokseenkin kaikki heidän Puolaan jääneet sukulaisensa menehtyivät holokaustissa.
Leon Bucholz eli pitkään ja kuoli Pariisissa 1997, mutta hän ei koskaan kertonut vaiheistaan tyttärenpojalleen. Ne on Sands kuitenkin selvitystyöhön ryhdyttyään varsin pitkän ja värikkäänkin prosessin seurauksena kyennyt selvittämään. Selvitettäviin asioihin kuuluu se, miten Bucholz, hänen vaimonsa Rita ja heidän 1938 Wienissä syntynyt tyttärensä eli Sandsin äiti Ruth eri aikoina pääsivät poistumaan Natsi-Saksaan Anschlussin jälkeen liitetystä Itävallasta. Tämän selvittäminen oli melkoista salapoliisityötä ja toi esiin hämmästyttäviä asioita perheen keskinäisistä suhteista ja toimista.
Näiden kolmen Lvivin juutalaisen ohella kirjassa on neljäs päähenkilö, eli Hans Frank, Hitlerin lakimies ja Baijerin oikeusministeri ja sodan aikana Puolan kenraalikuvernööriksi diktaattorivaltuuksiin nimetty käskynhaltija. Hänen päivänsä päättyivät Nürnbergissä langetettuun kuolemantuomioon hänen aivan keskeisestä osuudestaan Puolassa toimeenpantuihin juutalaisten tuhoamiseen ja puolalaisten orjuuttamiseen. Yhteistyökumppanina Frankin vaiheiden selvittämisessä Sandsilla on ollut Frankin vuonna 1939 syntynyt poika Niklas, joka natsijohtajien jälkeläisistä on se, joka yksiselitteisimmin on tuominnut isänsä toiminnan ja teot ja julkaissut hänestä säälimättömän avomielisen kirjan.
Bucholzilla ei ollut osuutta Nürnbergin oikeudenkäynnissä, mutta muut kolme olivat siellä keskeisessä roolissa. Frank syytettyjen joukossa, Lemkin amerikkalaisen ja Lauterpacht englantilaisen pääsyyttäjän avustajana. Vaikka Nürnbergin tuomiossa ei suoraan kansanmurhaan (genocide) viitattu onnistui Lemkinin kuitenkin saada käsite ujutettua niin ranskalaisten kuin amerikkalaisen syyttäjän argumentointiin. Kaksi vuotta myöhemmin se kodifioitiin kansainväliseen oikeuteen YK:n kansanmurhaa koskevassa konventiossa.
Nürnbergissä natsijohtajien rikoksiksi määriteltiin syytteissä ja tuomioissa rikokset ihmisyyttä vastaan, suurelta osin juuri Lauterpachtin töihin perustuen. Lauterpacht ja Lemkin eivät kuitenkaan olleet ystäviä vaan paremminkin suhdetta leimasi etäisyys ja epäluulo. Yksi syy siihen oli, että Lauterpacht ei kannattanut kansanmurhan sisällyttämistä rikosnimikkeisiin. Hän katsoi että muut nimikkeet olivat aivan riittäviä tuomioihin ja että kansanmurhan käsite olisi murhatuksi tullutta yksilöä ja uhrin asemaa väheksyvä ja että ylipäätään ryhmän identifioiminen kohteeksi korostaisi ryhmien vastakkaisuuksia kielteisellä tavalla.
Sandsin kirja on vangitseva henkilökohtainen sukuhistoria yhtä lailla kuin tutkimus siitä miten toisen maailmansodan jälkiselvittelyt kehittivät ja muuttivat kansainvälistä oikeutta pysyvällä tavalla. Valitettavasti monet meneillään olevat rikokset ihmisyyttä vastaan, täyttivät ne kansanmurhan tunnusmerkit tai eivät, kertovat ettei kansainvälisen oikeuden kirjaus oli vielä näitä mihinkään lopettanut ja että myös syyllisten saattaminen oikeuteen vastaamaan teoistaan on vielä kaukana toteutumisestaan.
Lokakuu 2016
