Mannerheim-myytin rakentajia ja murentajia
Mannerheim on edelleen, tai ainakin jälleen, historioitsijoiden ja kirjantekijöiden suuren mielenkiinnon kohteena. Useimmat uusimmista Mannerheim teoksista ovat kriittisiä, mikä on ymmärrettävää, koska varhaisempi Mannerheim-kirjallisuus on ollut lähes kauttaaltaan sankarikuvaa luovaa, vahvistavaa ja ylläpitävää, alkaen jo Mannerheimin omista muistelmista ja hänen sukulaisensa Stig Jägerskiöldin monumentaalisesta kahdeksanosaisesta elämäkerrasta. Tämän genren varjossa on ollut tutkimuksellisesti vähäantinen vaikka poliittisesti noteerattava laitavasemmistolainen kirjallisuus, jossa Mannerheimia käsitellään yksinomaan oikeistolaisena lahtarikenraalina. Ihan kuollut tämäkään laji ei ole, josta Pirkko Turpeinen-Saaren Mannerheimia, Kullervo Manneria ja Ratko Mladicia käsittelevä tuore Lahtari, punikki ja teurastaja on esimerkki.
Juhani Suomen Mannerheimin presidenttikautta käsittelevä Mannerheim – viimeinen kortti ilmestyi jo kolme vuotta sitten, eikä se juuri jättänyt kiveä kiven päälle kuvatessaan miten Mannerheim ”oli ylipäällikkönä ja presidenttinä herkkähipiäinen, tittelinkipeä, pitkävihainen, kostonhimoinen, päätöksissään häilyväinen, omahyväinen ja vielä pelkurikin. Lisäksi hän oli sodanjohtajana toivottoman vanhanaikainen ja hidasliikkeinen strategi,” kuten eräs Suomen sanomaa selvästi paheksunut kriitikko sinänsä kohtuullisen oikein kuvasi.
Suomen arvioihin yhtyy tuoreimman Mannerheim-kirjan tehnyt Martti Turtola. Hänen teoksensa on paremminkin laaja kriittinen essee kuin uusi elämäkerta, eikä se perustu mihinkään uuteen aineistoon tai tutkimukseen. Turtolan yleissävyä kuvaa se, että hän haluaa korvata väitteen, jonka mukaan ”vain Mannerheimin johdolla” Suomi selvisi läpi toisen maailmansodan, toteamuksella, että paremminkin ”Suomi selvisi sodista siitä huolimatta, että Mannerheim oli johdossa”. Mannerheimin poliittiset arviot menivät useammin metsään kuin maaliin ja sotapäällikkönä hän esikuntaupseerin koulutusta vaille jääneenä ei hallinnut sodan johtamista ja terrorisoi kenraalitovereitaan. Sekavaan johtamiseen toi ryhtiä lähinnä operaatioita johtanut kenraali Airo, joka hänkin tiedustelutietojen pimittäjänä oli osavastuussa Kannaksen puolustuksen valmistautumattomuudesta kesällä 1944.
Mannerheim-myyttiin kuuluu esittää marsalkka tinkimättömänä isänmaan ystävänä. Kuitenkin Turtola osoittaa vakuuttavasti, ettei tsaariaan uskollisesti palvellut ja vähän palvonutkin kenraali nostanut sormeakaan Suomen aseman puolustamiseksi sortovuosina. Kun hän irtisanoutui kesällä 1918 saksalaissuuntauksesta tapahtui se lähinnä siksi, että se oli siinä tilanteessa este hänen haaveilleen esiintyä bolsevikkien kukistajana ja Venäjän monarkian palauttajana.
Minulla ei ole tarvetta eikä tiedoillani edes edellytyksiä juuri miltään osin kyseenalaistaa Turtolan tulkintoja. Yksi kohta johon kuitenkin jätän kysymysmerkin on Turtolan kategorinen näkemys, että Mannerheim olisi ollut väärässä myös suositellessaan hallitukselle syksyllä 1939 vastaantuloa Neuvostoliiton vaatimuksiin. Voi toki olla, että se olisi merkinnyt Baltian maiden kohtalon jakamista, mutta ehdottomuus jolla tämä väite esitetään ei vakuuta.
Toki Turtola antaa Mannerheimille myös tunnustusta, erityisesti Aasian halki tiedustelumatkan tekijänä, josta matkasta myöhemmin julkaistua päiväkirjaa hän pitää kirjallisestikin ansiokkaana, erotuksena pakkopullaisena revanssina toteutetuista muistelmista. Tunnustuksena voi pitää myös Turtolan kuvausta siitä miten häiriökäyttäytyvästä ongelmalapsi Mannerheimista, perheensä hylänneen ja Mannerheimin äidin suruun tappaneen hulttioisän orvosta koulukiusatusta koulukiusaajasta kasvaa lopulta menestyksekäs sotakenraali.
Juuri tällaisena Teemu Keskisarja, jonka nuoren Mannerheimin Hulttio-nimellä julkaistua elämäkertaa en vielä ole lukenut, haluaa Mannerheiminsa esitellä. Turmioon tuomittu hulttio ja ongelmanuori nouseekin lopulta jaloilleen ja kasvaa suureksi sankariksi.
Mannerheimin haukkumisen Keskisarja katsookin olleen jo pitkään valtavirtana. Tästä voi olla myös eri mieltä, ja joka tapauksessa viimeisin ruotsalaisuutuus, diplomaattina toimineen Dag Sebastian Ahlanderin Mannerheim tasapainottaa tätä aivan toisen suuntaan. Kirjan kakkosotsikko ”Nordens störste hjälte under 1900-talet” kertoo jo oleellisen tästä Jägerskiöldin kiiltokuvatraditiota jatkavasta elämäkertateoksesta. Siihen palaan myöhemmin.
Lokakuu 2016
