Uutta venäläistä realismia
Sanotaan että todellinen Venäjä alkaa muutaman kymmenen kilometrin päässä Moskovan ja Pietarin keskustoista ja että saamme aivan väärän kuvan maasta ja sen tilasta vain näiden kahden enemmän tai vähemmän eurooppalaisen suurkaupungin tilaa ja ihmisiä seuraamalla. Tästä toisesta Venäjästä saa jokseenkin inhorealistisen kuvan Roman Sentšinin vaikuttavasta romaanista. Se kertoo nimensä mukaisesti Jeltyševin perheen rappiosta, joka alkaa siitä, kun keskisuuren kaupungin miliisikapteeni joutuu eroamaan virastaan juoppoputkassa tapahtuneen skandaalin vuoksi ja muuttamaan kirjastonhoitajana toimineen vaimonsa kanssa vaimon siperialaiseen kotikylään.
Perhekronikassa kertomus viedään uskottavuutta rikkomatta aivan äärimmäiseen loppuun. Tarina ei jätä ketään henkiin eikä nosta ketään sankareiksi. Sellainen venäläinen arjen solidaarisuus, jonka varassa kansan neuvostoaikoinakin sanotaan tulleen toimeen, ei ainakaan Jeltyševejä pidä pinnalla. Ei niin, että heidän kaupunkielämänsäkään olisi ollut arvokasta tai antoisaa, vaan jonkinasteista selviytymistä. Juopoilta varastelevan miliisikapteenin lapset ovat luusereita, joista nuorempi päätyy tappelun seurauksena viideksi vuodeksi vankilaan, mutta varsinainen kurjistumiskierre syvenevine alkoholisoitumisineen ja toistuvine tappoineen alkaa kyläpahasessa, joka ei tarjoa minkäänlaisia selviytymisen mahdollisuuksia.
Sitä ei tarjoa kirjassa yhteiskuntakaan, jossa syrjäkylissä nekin vähäiset rakenteet ovat rappeutuneet, jotka neuvostoaikoina tarjosivat tukea, työtä ja jopa jonkinlaisen moraalisen kompassin. Se selittää sen tietynlaisen rivien välistä aistittavan neuvostonostalgian, jota kirjasta voi halutessaan löytää.
Roman Sentšiniä kutsutaan uuden realismin tai peräti naturalismin edustajaksi, mitä Emil Zolaa lempikirjailijanaan pitävä Sentšin ei pane pahakseen. Nykyisin Moskovassa asuva mutta Tuvassa Siperiassa syntynyt ja pienessä kyläpahasessa varttunut Sentšin tuntee sen ympäristön josta kirjoittaa. Vaikka romaanista ei löydy mitään tahallista tai tahatonta huumoria, ei edes mustaa, on tämä lohdutonta epätoivoa kuvaava ja pursuava teos kuitenkin vetoava ja inhimillinen ja saattaa odottamaan, että Sentšiniltä saataisiin muutakin tuotantoa suomeksi käännettynä.
Kirjan ja sen tekijän hyvin taustoittava Sanna Turoman jälkikirjoitus ja Kirsti Eran käännös ovat saaneet ilmeisen ansaittua kiitosta. Onneksi näin, vaikka käännöksestä en voi itse todeta enempää kuin että se on sujuvaa ja hyvää suomea. Harvoihin todella katumiini asioihin elämässäni kuuluu se, että jätin 70-luvulla kesken kohtuullisen hyvin liikkeelle lähteneet venäjän opintoni, kun motivaationi loppui lyhytnäköiseen ja väärään arvioon siitä, mitä venäjän lukutaidolla tekisin: lukisin Pravdaa ja klassikoita.
Maaliskuu 2016
