Öljy- ja kaasu Venäjän sisä- ja ulkopolitiikan vallankäytön välineenä
Koska Venäjä on niin paljon muutakin emme aina ensimmäiseksi tule ajatelleeksi, että se on myös maailman suurin öljyntuottaja ennen Saudi-Arabiaa ja Yhdysvaltoja. Enemmänkin tiedostamme Venäjän aseman maailman toiseksi suurimpana kaasuntuottajana. Näin kenties siksi, että toisin kuin öljystä, jonka vienti Venäjältä on vähäisempää kuin muissa isoissa öljyntuottajamaissa, noin kolmannes Venäjän tuottamasta kaasusta menee vientiin ja Venäjä on maailman suurin kaasunviejämaa.
Runsaat luonnonvarat voivat olla maille sekä rikkaus että kirous. Moni kolmannen maailman öljyntuottajamaa on voinut kokea sen kirouksena, joka hyödyttää lähinnä korruption varassa rikastunutta pientä eliittiä samalla kun enin osa tuloista valuu ulkomaisille sijoittajille. Paremminkin asiansa hoitaneissa maissa luonnonvarariippuvuus on voinut yksipuolistaa maan talouden ja kuihduttaa muun kuin öljy- ja kaasusektorin teollisen tuotannon, mitä kutsutaan Hollannin taudiksi. Parhaiten näiltä kirouksilta on toistaiseksi välttynyt Norja, joka on laittanut enimmän osan öljy- ja kaasutuloistaan kasvamaan korkoa eettisiä periaatteita korostavaan sijoitusrahastoon odottamaan aikaa, jolloin öljy- ja kaasutulot kuihtuvat pois.
Venäjä ei ole enää tsaarin aikojen jälkeen päästänyt ulkomaisia sijoittajia pidempiaikaisesti hyötymään luonnonvaroistaan, vaan katsoo hyvinkin tiukasti kansallisten intressiensä perään. Kansallinen intressi ei aina ole sama kuin kasvun ja tulojen maksimointi. Kaasu- ja öljy ovat Venäjällä myös geopolitiikan välineitä. Venäjä ei liioin ole mikään Norjan kaltainen hyvästä ja korruptiovapaasta hallinnostaan tunnettu maa. Tähän liittyvistä ongelmista vastaa öljy- ja kaasusektori varmaan noin yhtä suurella 50 prosentin osuudella kuin venäjän federaation budjettituloistakin.
Marshall Goldman kertaa lyhyesti Venäjän öljy- ja kaasuteollisuuden historian, mutta keskittyy siihen miten se Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on kehittynyt. Se on samankaltainen rosvokapitalismin tarina kuin Yhdysvalloissakin öljyteollisuuden synty ja nousu sata vuotta aikaisemmin, kuitenkin niin että Putinin Venäjä on tarvittaessa rajuin ottein pitänyt huolen siitä, että alan oligarkit eivät ole päässeet heiluttamaan valtiota vaan ovat päätyneet valtion ja Putinin uskollisiksi tukimiehiksi.
Kuva Putinista ja hänen menettelytavoistaan ei ole tässäkään kirjassa mitenkään mairitteleva, mutta se ei tarkoita sitä, että se samalla puhdistaisi kaikki Putinin vastustajat. Kirjassa kerrotaan minkälaisilla menetelmillä oligarkit keräsivät omaisuutensa post-kommunistisen Venäjän yksityistämisen villeinä vuosina.
Menetelmät olivat samankaltaisia myös Putinin eturivin vastustajaksi nousseen Mihail Hodorkovskin toimissa, mafiamaisia kovia otteita myöten. Se että Hodorkovski myöhemmin halusi esitellä luomaansa Jukos-imperiumia hyvän corporate governancen esikuvana ja korostaa reiluja markkinasääntöjä ei ole Goldmanin mukaan tavatonta, vaan vastaa asemansa vakiinnuttaneiden oligarkkien intressejä. Kun Hodorkovski alkoi avoimesti uhmata Putinin vallankäyttöä ei ollut vaikeata löytää syitä joilla hänet voitiin tuomita miljardikavalluksista vankilaan. Hodorkovski- oikeudenkäyntien menetelmät tuskin täyttivät demokraattisen oikeusvaltion kriteereitä, mutta se ei tarkoita etteikö hän olisi niitä noudattaenkin ollut saatettavissa vastuuseen.
Sama koskee kaikkia muitakin Venäjän oligarkkeja, mikä on johtanut melkein kaikki valitsemaan joko maanpaon tai Putinin vallankäyttöön alistumisen. Jälkimmäinen sisältää myös sopeutumisen siihen, että heidän omistuksiaan tulee käyttää Kremlin valta- ja ulkopoliittisia tarpeita palvelevalla tavalla.
Marshall toteaa myös, että jos kaasujätti Gazprom ja muut Venäjän yritykset ovat olleet menetelmiltään kyseenalaisen valtapolitiikan välineitä, niin eivät kaikkien länsimaitten hallitusten ja suuryritysten toimintatavat Venäjän suhteen aina nekään ole olleet ihan puhtaita. Hämmästyttävin väite Goldmanin kirjassa koskee Itämeren alittavan, Gazpromin hallitseman Nordstream kaasuputken rakentamista. Hän kirjoittaa ruotsalaislähteitten kertoneen hänelle, että Ruotsin sotilasviranomaisilla olisi ollut jo valmiit suunnitelmat putken sabotoinniksi, siinä vaiheessa kun sitä Ruotsin vastustuksesta huolimatta ryhdyttiin rakentamaan. Valitettavasti lähdeviittaus tähän on sellainen www-sivusto, joka ei aukene kun sitä yrittää jäljittää. Tämä nopea vanheneminen on muutoin www-lähteiden käytön yleisempikin ongelma.
Goldmanin kirja on ilmestynyt jo seitsemän vuotta sitten, mutta on edelleenkin hyvin valaisevaa ja Venäjä-tuntemusta lisäävää luettavaa ja antaa paremman pohjan nykyistenkin tapahtumien ymmärtämiselle. Se herättää myös ajattelemaan miten markkinatalouden pelisääntöjä voitaisiin paremmin universalisoida ja valvoa. Pidän esim. WTO sääntöihin sitoutuneita maita lähtökohtaisesti vähemmän sapelinkalisteluun alttiina kuin kaupan ja investointien pelisääntöjä nationalististen intressiensä mukaisesti vääristämään pyrkiviä maita. Tietenkin sääntöjen sisällön täytyy olla ensin olla riittävän tasapuolisia ja myös ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen edellytyksiä kunnioittavia jotta ne toimisivat toivotulla tavalla.
Syyskuu 2015
