Vielä kerran Philby ja Cambridgen vakoilurengas
Kertomus siitä miten Harold ”Kim” Philby, kommunismiin fasismin pysäyttäjänä uskonut opiskelija, värvättiin vuonna 1935 Cambridgessa neuvostovakoilun palvelukseen ja miten hänen onnistui päästä brittien ulkomaantiedustelun Secret Intelligence Servicen (MI6) palvelukseen ja nousta siellä keskeiseen asemaan, josta käsin pystyi välittämään Moskovaan tiedot kaikista britti- (ja amerikkalais-) vakoilun asiamiehistä ja operaatioista rautaesiripun takana ja brittien vakoiluorganisaatiosta aina vuoteen 1951 saakka, on kerrottu ja analysoitu jos joltakin kantilta jo sadoissa kirjoissa ja tutkimuksissa. Se on myös inspiroinut agenttikirjallisuutta, ei vähiten John Le Carrén tuotantoa – ja itsekin MK6:n palveluksessa ollut Le Carré on myös kirjoittanut jälkikirjoituksen tähänkin kirjaan,
Selitys tähän mielenkiintoon ei ole vain siinä, että Philby on vakoiluhistorian tunnetuin ja todennäköisesti vaikuttavin kaksoisagentti. Englantilaisille tapaus kietoutuu sillä tavoin maan luokkayhteiskunnan rakenteisiin ja eliitin asemaan, että siinä riittää aina vain uutta koluamista. Philby ja hänen myös 30-luvun Cambridgessä rekrytoidut kaverinsa – Guy Burgess, Donald MacLean ja Anthony Blunt – eivät olleet tavallista rahvasta vaan hyvistä perheistä tulleita, yksityisiä eliittikouluja käyneitä, yläluokan puhe- ja käytöstavat sisäistäneitä ja sen vuoksi luokkayhteiskunnan huipulla kaiken epäilyn yläpuolella oleviksi luotettaviksi herrasmiehiksi laskettuja.
Shokki oli melkoinen kuin brittien Washingtonin lähetystössä työskennelleet Burgess ja MacLeam kesällä 1951 katosivat ja ilmaantuivat Moskovaan ennen kuin heidän jäljilleen päässyt vastavakoilu ehti heidät pidättämään. Tapaus langetti heti epäilyn MI6:n Washingtonin toimistopäällikkönä toimineen Philbyn ylle, jonka uskottiin järjestäneen ystäviensä paon kuultuaan heihin kohdistuneista epäilyistä. Philby kutsuttiin Lontooseen vakaviin, mutta kohteliain herrasmiesmuodoin toimeenpantuihin kuulusteluihin. Epäsuoria viitteitä siitä, että Philby oli syyllistynyt maanpetokseen oli enemmänkin, mutta ei sellaista todistusaineistoa, joka olisi riittänyt tuomioistuimelle. Philby ei tunnustanut mitään ja pystyi torjumaan epäilyt niin, että useimmat hänen työtovereistaan MI6:ssä alkoivat uskoa hänen syyttömyyteensä. Kaikki eivät uskoneet, ja vastavakoiluorganisaatio MI6:n taustaltaan suuremmassa määrin keski- ja jopa työväenluokkaiset poliiseja ja muita porvarillisia ammatteja edustaneet etsivät olivat MI6:n yläluokkaista, armeija- ja yliopistotaustaista väkeä taipuvaisempia uskomaan hänen syyllisyyteensä.
Philby joutui kuitenkin eroamaan MI6:stä, mutta julkisuuteen ei asiasta kerrottu mitään ennen kuin amerikkalaislehdet nimesivät hänet vuonna 1955 vakoilurenkaan ”kolmanneksi mieheksi” pakottaen pääministeri Macmillanin parlamentissa irtisanoutumaan epäilyistä ja vakuuttamaan Philbyn syyttömyyttä. MI6:n luokkatoverit eivät Philbyä olleet hylänneet ja alkoholisoitumassa olleelle miehelle järjestettiin työpaikka parin brittilehden kirjeenvaihtajana Beirutissa. Kyse oli peitetehtävästä Philbyn uudistetulle työsuhteelle MI6:n vakoilutehtävissä, mikä samalla tarkoitti tietovirran uudelleen avaamista myös KGB:lle Moskovaan.
Uusia näyttöjä Philbyn roolista saatiin kuitenkin mm. neuvostoloikkareiden kertomuksista ja tammikuussa 1963 tutkimukset käynnistettiin uudelleen. Philbyä ei vangittu eikä edes kutsuttu Lontooseen, vaan Beirutiin lähetettiin Philbyn läheinen perheystävä ja samankaltaisen yläluokkataustan omannut ja Philbyä kaikilta epäilyiltä viimeiseen asti puolustanut Nicholas Elliott tehtävänään saada Philby tunnustamaan ja syytesuojaa vastaan paljastamaan kaikki neuvostoyhteytensä. Tarjous tehtiin, koska todistusaineisto ei ilman tunnustusta olisi luultavasti riittänyt tuomioon asti, mutta myös siksi että näin tapaus saataisiin ilman kiusallista julkisuutta hoidetuksi. Philby teki tunnustuksen, mutta ei kertonut kaikkea, vaan otti yhteyttä KGB-kontrolloijaansa, joka järjesti hänet nopeasti Moskovaan. Tapahtumaketju jätti sitkeän epäilyn, että hänelle olisi tosiasiassa järjestetty pakomahdollisuus enempien ikävien paljastusten välttämiseksi.
Yhtä paljon kuin Philby on Nicholas Elliot kirjan toinen päähenkilö, jonka karriääri ja ystävyyssuhde Philbyyn tulee laajasti käsitellyksi. Elliott nousi myöhemmin, MI6:n jätettyään, vielä pääministeri Thatcherin tiedusteluasioiden käyttämäksi asiantuntijaksi. Philbyn ja Elliotin suhdetta väännetään ja käännetään pohjamutia myöten, mutta käteen jää tärkeimpänä tekijänä yhteinen luokkatausta, jolla Macintyre muutonkin selittää MI6:n haavoittuvuutta.
Kolmas päähenkilö kirjassa on sodan jälkeen brittien MI6:n kouluttama ja niin Elliotin kuin Philbyn läheiseksi ystäväksi kehittynyt amerikkalainen James Jesus Angleton, joka 60-luvulla nousi CIA:n vastavakoilun päälliköksi. Vaikka Angleton jälkeenpäin väitti alusta alkaen epäilleensä Philbyä, ei siitä ole asiakirjoista – joista itselleen kiusallisimmat Angleton vielä hävitti – jälkeäkään. Philbyn lopullinen paljastuminen edesauttoi suistamaan Angletonin tasapainottomaan tilaan ja hänestä kehittyi yksi kylmän sodan parantumattomin paranoikki, jonka syytökset MI6:n johtoon pesiytyneistä myyristä ja sellaisten pääministereiden kuin Harlod Wilsonin ja Olof Palmen toiminnasta neuvostoagentteina vaikuttivat anglo-amerikkalaisen tiedustelumaailman halvaantumiseen tehokkaammin kuin mitkään KGB:n silloiset operaatiot.
Paranoia kuuluu tiedustelijoiden ammattitauteihin. Se iski myös Neuvostotiedusteluun, jossa toisen maailmansodan aikana epäiltiin Philbyä ja koko Cambridgen ryhmää brittitiedustelun kolmosagenteiksi, joiden toimittamaan arvokkaaseen tietoon suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti.
Elokuu 2015
