Mies joka työnnettiin kylmään
Jos joku on halunnut nähdä saippuaoopperan piirteitä Suomen sosialidemokraattisen puolueen johtamista koskevassa keskustelussa, on tämä kuitenkin pientä ja harmitonta siihen nähden, millaista on ollut pitkään meno naapurimaan Ruotsin sosialidemokraattien piirissä. Vuoden 2010 porvariallianssin johtoaseman säilyttäneet vaalit olivat sielläkin demareille pettymys. Tyytymättömyys purkautui puoluetta johtaneeseen Mona Sahliniin sekä hänen itsevaltaiseksi miellettyyn johtamistapaansa ja monien mielestä liian oikeistolaisiin linjauksiinsa. Muistiin palautuivat myös hänet jo kerran yli kymmenen vuotta aikaisemmin puoluejohtokilpailusta pudottaneet pikkuskandaalit Toblerone-luottokorttilaskuineen. Lopulta Sahlinin oli kaksi kuukautta vaalien jälkeen itse tehtävä johtopäätös ja ilmoitettava erostaan.
Ero käynnisti uuden puoluejohtajan etsinnän. Ruotsissa perinteisiin ei kuulu avoin kilpailu johtopaikoista vaan puheenjohtajan etsintä annettiin erityisen vaalivalmisteluvaliokunnan tehtäväksi, joka päätyi lopulta aika yllätykselliseen ehdokkaaseen, puolueen puolustuspoliittisena puhemiehenä toimineéseen smoolantilaiseen valtiopäivämieheen Håkan Juholtiin. Puoluekokous taputti hänet yksimielisesti tehtävään maaliskuussa 2011.
Tavallisesti uudet poliittiset johtajat voivat nauttia muutaman kuukauden pituisesta kuherruskuukaudesta, jolloin heitä käsitellään ja arvioidaan kohtuullisen ystävällismielisesti tai ainakin odottavasti niin median, omien kuin vieraiden toimesta. Juholtille ei tällaista rauhoituskautta suotu. Näennäisestä yksimielisyydestään huolimatta Sahlinin lähipiirissä olleet, itseään luonnollisina perintöprinsseinä pitäneet vahvat miehet ja piirit, kuten Thomas Östroos ja Mikael Damberg sekä SSU:n oikeistolaisena pidetty johto ja Tukholman läänin demarit, eivät missään vaiheessa tyytyneet tulokseen ja harjoittivat alusta alkaen tietynlaista selkäänpuukotusta. Kysymys oli myös poliittiseen linjaan liittyvistä syistä, sillä oikeisto oli ärtynyt Juholtin jo puoluekokouksessa ottamasta selkeästä kannasta julkisten palvelujen yksityistämistä ja siihen liittyvän voitontavoittelun sallimista vastaan.
Kokemattoman puoluejohtajan ehkä vähän varomattomat lausunnot joistain asioista herättivät jo kevääällä ja kesällä arvostelua ja levottomuutta, mutta vakavaksi tilanne muuttui, kun media löysi syksyllä Juholtin toimista väitettyjä väärinkäytöksiä. Juholtin huomattiin nostaneen valtiopäiviltä oikeudettomasti täyden vuokrakorvauksen Tukhoman asunnostaan, kun hänen avopuolisonsa asuminen samassa asunnossa olisi oikeuttanut vain puolittaiseen vuokrakorvaukseen. Se että kyse oli tulkinnanvaraisesta ja epäselvästä säädöksestä, josta valtiopäivien tilitoimisto ei ollut kysyttäessä osannut antaa yksiselitteistä ohjetta, tai se että Juholt oli asianmukaisesti ilmoittanut hakemuksessaan myös puolisonsa asuvan samassa asunnossa ilman että siihen oli reagoitu, ja että Juholt oma-aloitteisesti ja ilman että valtiopäivät sitä karhusi maksoi takaisin hänelle myönnetyn liiallisen vuokratuen (toisin kun muutamat muut samaan tahattomaan rikkeeseen syyllistyneet kansanedustajat), ei auttanut enää siihen, että media oli peruuttamattomasti ja häikäilemättömästi leimannut hänet omaa etuaan tavoitelleeksi väärinkäyttäjäksi.
Erityisesti tässä ajoajahdissa kunnostautui Aftonbladet, Ruotsin televisio hyvänä kakkosena. Vaikka oikea tieto löysi tiensä julkisuuteen, eivät ajojahtia harjoittaneet tiedotusvälineet koskaan esittäneet minkäänlaista peruutusta saatikka anteeksipyyntöä. Juholtia kohtaan tunnettu luottamus vajosi mielipidetiedusteluissa pohjalukemiin tavalla, joka leikkasi myös puolueen kannatusta. Luottamus puoluejohtajaa kohtaan alkoi horjua omienkin keskuudessa lopulta niin, että tammikuussa puoluehallitus totesi sen ehtyneen siinä määrin, että Juholtin oli itse ilmoitettava erostaan. Vaihtoehto olisi olut erotetuksi tuleminen.
Juholtin eron jälkeen hänelle valittiin nopeasti seuraajaksi Stefan Löfven, jota toisin kuin monia joita ei nytkään kysytty, täytyi taivutulla ottamaan tehtävä vastaan. Löfven ei myöskään ollut istuva kansanedustaja, mutta hän oli oli kuitenkin mukana puoluehalituksessa Ruotsin metalliliiton puheenjohtajana. Hänkään ei ollut Sahlinin piirin toive-ehdokas, mutta on pääministeriksi tultuaan ilmeisen hyvin vakiinnuttanut asemansa. Vaalit eivät tosin menneet demareille kovin hyvin, mutta porvarialliansin vielä huonompi menestys palautti puolueen hallitukseen.
Daniel Suhonen käy läpi kaikki nämä Juholt-draaman vaiheet yksityiskohtaisesti kymmeniin haastatteluihin ja kaikkeen saatavissa olleeseen pöytäkirja- ym aineistoon pohjautuen. Välillä kirjaa lukee kuin salapoliisiromaania. Luonnemurhan kohteeksi joutunut uhri oli Juholt, mutta murhaan ylyttäneiden ja siihen osallisten lista on pitkä, eikä se rajoitu vain poliittisiin vastustajiin muissa puolueissa ja mediaan. Suhonen osoittaa varsin vahvoilta tuntuvin perustein – ilman kuitenkaan oikeudessä riittävää savuavaa asetta tai tunnustusta – että ajojahdin käynnistäjiä ja ruokkijoita löytyi myös Ruotsin demareiden johdosta, puoluetoimistosta ja Juholtin Sahlinilta perimästä avustajakunnasta.
Motiiviksi Suhonen myös identifioi, paitsi suoran kilpailun johtopaikoista, myös sen miten Juholtin kanta yksityisten koulutus- ja sosiaalipalveluja tarjoavien yritysten voittojen rajoittamisesta laittoi asialle lobbarit, joilla oli myös hämmästyttävän paljon henkilöyhteyksiä sosialidemokraatteihin PR- ja mainostoimistoihin siirtyneiden demarilobbareiden välityksellä. Kirja on siten, paitsi henkilötragedian ja puoluetoiminnan raadollinen kuvaus, myös varteenotettava kommentti Ruotsissa kasvaneen poliittisen lobbaamisen demokratiaa kalvavasta epäterveestä vaikutuksesta.
Mikään puolueeton tarkkailija Suhonen ei kuitenkaan ole, vaan kirjassa myös kerrotaan se, miten hänestä tuli hänelle aikaisemmin tuntemattoman Juholtin lyhyenä puheenjohtajakautena, demareiden aatepoliittisen Tiden -lehden päätoimittajantehtävän ohella, puoluejohtajan sivutoiminen puheenkirjoittaja ja epävirallinen media-avustaja. Kirjoittajan myötätunto on siis sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti Juholtin puolella, mikä ei kuitenkaan estä häntä käsittelemästä avoimen kriittisesti myös syrjäyttämiseen myötävaikuttaneita Juholtin heikkouksia.
Toukokuu 2015
