Mitterandin uskottu poliittisesti epäkorrektina
Roland Dumas on 92-vuotiaana koonnut vanhoista päiväkirjamuistiinpanoistaan ja niihin liitetyistä päivitetyistä kommenteista laajan, kolmenkymmenen vuoden kaaren kattavan kokoelman merkintöjä ja antanut niille sangen osuvan nimen, Poliittisesti epäkorrektia. On vaikea sanoa kuinka aidoista päiväkirjoista on kyse, tuskin kuitenkaan täysin tuoreeltaan paperille pannuista merkinnöistä, joita ei myöhemmin olisi lainkaan muutettu. Esimerkiksi huomio kiinnittyy siihen, miten kaukonäköisesti Dumas on osannutkaan heti ensitapaamisten perusteella kirjata sellaisten tulevien suuruuksien kuten Angela Merkelin tai Mihail Gorbatshovin suurta tulevaisuutta ennakoivat ominaisuudet.
Nuorena opiskelijana vastarintaliikkeeseen osallistuneen Dumas’n pitkä poliittinen karriääri alkoi, kun hänet 34 vuotiaana asianajana valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1956 Ranskan kansalliskokoukseen. Hän lukeutui Francois Mitterandin silloin vielä piskuisen vasemmistopuolueen riveihin ja hänen uransa perustui läheiseen ystävyyteen ja tiiviiseen liittoutumiseen Mitterandin kanssa. Kun Mitterand vuonna 1981 valittiin presidentiksi, käytti hän luottomiestään erilaisissa kansainvälisissä erityistehtävissä, kuten yhteydenpitoon Muammar Qaddafin kanssa, kunnes vuonna 1984 nosti hänet ulkoministeriksi sosialistien hallitukseen kevääseen 1986 saakka, jolloin oikeisto voitti vaalit. Ulkoministerin tehtävään Dumas palasi sosialistien vaalivoiton myötä keväällä 1988 viideksi vuodeksi.
Kirjan ehdoton päähenkilö onkin juuri Mitterand, jonka vaikeasti tulkittavaa luonnetta, moninaisia ja sekavia nais- ja perhesuhteita sekä presidenttikauden loppua varjostanutta sairautta Dumas kuvaa ja analysoi. Ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa ulkoaviolliset ja päällekkäiset suhteet eivät ole poliittisesti epäkorrekteja, enemmänkin paheksutaan vain niiden avointa käsittelyä, missä suhteessa Dumas’n merkintöjä voi pitää epäkorrekteina. Hän tosin käsitttelee omia naissuhteitaan kohtuullisen avoimesti. Näistä hän ja Mitterand ovat myös toisilleen vitsailleet.
Kirjan alaotsikosta huolimatta suuria valtiosalaisuuksia Dumas ei kuitenkaan paljasta. Epäkorrektius seuraakin hänen tavastaan käsitellä muita poliitikkoja ja erityisesti sosialistisia puoluetovereitaan. 80-luvun pääministereistä vain Pierre Mauroy ja Pierre Beregovoy selviävät ilman Dumas’n moitteita, joista osansa saavat niin Michel Rocard, Edith Cresson kuin Laurent Fabius. Dumas’n sijoittaminen sosialistien poliittiseen kirjoon ei ole ihan yksiselitteistä, kuten ei hänen mentorinsa Mitterandinkaan. Ulkopolitiikassa hänen voi katsoa edustaneen gaullistisen etäisyyttä Yhdysvaltoihin ja Ranskan omaa itsenäistä asemaa korostavan linjan jatkuvuutta. Ei ihme, jos merkinnät Jacques Chiracista kirjaavat tämän melkein läheisempänä kuin monet sosialistit. Sekin käy ilmi, että Dumas piti myös asiallisia henkilökohtaisia suhteita Front Nationalin Jean-Marie Le Penin kanssa
Virkakauden jälkeen Mitterand teki Dumas’sta perustuslakituomioistuimen puheenjohtajan, josta tehtävästä Dumas kuitenkin joutui eroamaan häntä pitkään vainonneiden valtiollisen öljy-yhtiön Elfin ja sen agenttina toimineen rakastajattarensa Christine Deviers’n toimiin liittyneiden korruptioepäilyjen ja -syytösten vuoksi. Näiden prosessien käsittely viekin suurimman osan loppuvuosien merkinnöistä. Dumas tuomittiin alemmassa tuomioistuimessa puoleksi vuodeksi ehdottomaan vankeuteen, mutta korkein oikeus hylkäsi lopulta pitkän prosessiin päätteeksi kaikki syytteet.
Dumas’n merkinnät avaavat Ranskan ja kansainvälisten suhteiden historiasta kiinnostuneille sinänsä mielenkiintoisia näkymiä, mutta valtaosaltaan niiden herättämä mielenkiinto kuuluu juuri sarjaan poliittisesti epäkorrektien kommenttien raottamat tirkistelyaukot.
Maaliskuu 2015
