Kehitysapuko pahasta?
Eläköitynyt UM:n virkamies, suurlähettiläänä Keniassa ja Mosambikissa toiminut Matti Kääriäinen on julkaissut kehitysyhteistyötä yleensä ja erityisesti Suomen kehitysyhteistyötä kriittisesti käsittelevän muistelmapamfletin. Se tuo mieleen sambialaisen ekonomistin Dambisa Moyon muutama vuosi sitten julkaiseman kirjan Dead Aid, joka ilmestyessään synnytti maailmanlaajuisen, Suomeenkin ulottuneen keskustelun kehitysyhteistyön hyödyistä ja haitoista.
Moyon sanoma oli paljon monipuolisempi ja analyyttisempi kuin mediassa pelkistetty ja väärinymmärretty viesti, että kaikki kehitysapu on pahasta ja siksi lopetettava. Sanoman sisältö ei suinkaan ollut, etteikö Afrikka tarvitse rahaa rikkaista maista, vaan että se tapa jolla sitä valtioidenvälisenä kehitysapuna on annettu, ei ole Afrikkaa juurikaan auttanut. Länsimaiden apu on päinvastoin ylläpitänyt ja ruokkinut riippuvuutta, tehottomuutta ja korruptiota. Afrikka tarvitsee rahaa ja investointeja, mutta ne on hankittava markkinoilta markkinaehtoisesti, jolloin markkinavoimien kuri pitää huolen siitä, että rahahanat sulkeutuvat heti, jos tulosta ei synny tai raha katoaa väärinkäytöksiin.
Moyon esittämä väärin suunnatun ja korruptiivisia rakenteita ylläpitävän kehitysyhteistyön kritiikki on täysin perusteltua samoin kuin hänen ohjelmallinen näkemyksensä, että kehitysyhteistyö tulee ajaa alas ja korvata normaaleilla kauppaan ja taloudelliseen yhteistyöhön liittyvillä rahavirroilla. Enin osa kansalaisjärjestöissä toimivista kehitysmaa-aktiiveista on tuskin tästä eri mieltä.
Dambisa Moyoon viittaa myös Kääriäinen tuoreessa Kehitysavun kirous kirjassaan. Tosin siinä missä Moyo pyrkii nojaamaan analyysiin on Kääriäisen pääpaino anekdooteissa ja muistelmissa. Huomiota on haettu tekstin kärjekkäällä sävyllä ja ehkä vielä enemmän sen kärjekkäällä markkinoinnilla. Näin kirja on saanut hyvän vastaanoton niissä perussuomalaisissa piireissä, joissa aina on vastustettu solidaarisuutta maailman köyhille ja osattomille.
Räväkkyyden hakeminen on johtanut Kääriäisen myös turvautumaan sisäisesti epäjohdonmukaiseen argumentointiin. Esimerkkinä se, miten kirjassa ensin tuodaan malliksi oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä, johon liittyy demokratia eikä pelkästään köyhyyden vähentäminen; 50 sivua myöhemmin todetaan taas, ettei demokratiaa oikeasti tarvita, vaan Kiina sopii parhaaksi esikuvaksi. Kirjasta voi löytyy myös perustelut sille, että äärimmäisen köyhyyden vähentäminen on samanaikaisesti väärä ja oikea tavaoite kehitysyhteistyölle.
Kääriäinen käsittelee myös Suomen kehitysyhteistyön menneitä vaiheita ja kaikkia tähän asti kehitysyhteistyöstä vastanneita ministereitä. Kenestäkään ei jää virheetöntä kuvaa, mutta ylivoimaisesti kielteisimmät arviot kerää Paavo Väyrynen, joka pyrki palauttamaan kehitysyhteistyön perinteisille vienninedistämislinjoille. Paljon parempaa arvosanaa Kääriäinen ei kuitenkaan anna Heidi Hautalan ihmisoikeuspainotuksillekaan.
Toki Kääriäisen kirjassa on paljon myös perusteltuja huomioita, sekä mikro- että makrotasolta. Minä en ainakaan ole eri mieltä hänen suuresta rakennepoliittisesta linjastaan, tasaveroisemmasta yhteistyöstä ja kansainvälisestä kaupparegiimistä kehitysmaiden kanssa, suuryritysten keinottelun lopettamisesta ja veroparatiisien sulkemisesta sekä tulojen ja varallisuuden keskittymisen turmiollisuudesta ja toteamuksesta, ettei ”valtioiden köyhyys vähene jos kansallisen tason poliittiset ja taloudelliset instituutiot palvelevat vain hallitsevan eliitin intressejä”.
Mutta mikä on kehitysavun osuus tässä? Jos lasketaan ensin pois Suomen kehitysavussa löytyneet takaisinperintään johtaneet promilleluokan väärinkäytöstapaukset, joita tuskin on suhteessa enemmän kuin mitä Suomessa vuosittain peritään takaisin väärin perustein annettuja kuntien tai järjestöjen valtionapuja, niin olemme ehkä samassa tilanteessa kuin yritykset mainonnan suhteen. Yleisen arvion mukaan puolet yrityksen mainoskuluista on hukkaan heitettyä rahaa, mutta ongelma on siinä mistä tietää kumpi puoli se on. Tähänkin koitetaan koko ajan kehittää entistä parempia kehitysavun evaluaatiomenetelmiä, joiden tuloksia ulkoministerössä halutaan avoimesti ja täysimääräisesti hyödyntää toisin kuin Kääriäinen antaa ymmärtää.
Helmikuu 2015
