Ylikangas puhdistaa hampaankolojaan
Vaikka Heikki Ylikankaan uusin teos ehkä tarkoituksellisesti tuo mieleen E.H. Carrin historiantutkimusta analysoivan klassikkoteoksen What is history, niin samanlaiseksi historiantutkimuksen yleisesitykseksi se ei ole tarkoitettu. Ylikangas itse kirjoittaa blogissaan, että kirjassa tarkastellaan ”viime kädessä kahta pääkysymystä”. Toinen on se, miten on ylipäätään mahdollista, että korkeasti koulutetut tutkijat ”voivat samoilla lähteillä päätyä toisistaan täysin poikkeaviin tuloksiin”, esimerkkinä nuijasota. Toisena pääkysymyksenä Ylikangas mainitsee etsivänsä Suomessa harjoitetun historiantutkimuksen tyypillisiä ja luonteenomaisia piirteitä.
Väliin mahtuu toki muutakin mielenkiintoista pohdintaa esim. historiantutkimuksen koulukunnista, vihapuheesta ja siitä miten on arvioitava alan väitöskirjojen määrän 2,5 -kertaistumista 90-luvulla edelliseen vuosikymmeneen verrattuna. Ylikankaan vastauksen kirjan jälkimmäiseen pääkysymykseen voisi tiivistää siten, että kun historiantutkimusta on Suomessa hallinnut kansallismielisyys, ovat tutkimuksen koulukunnatkin himmentyneet liki olemattomiksi. Hallitsevaan asemaan on jäänyt yksi koulukunta, ”aikalaispäättäjien koulukunta”, jonka selitykset kaikille tapahtumille ovat paljossa ”aikalaispäättäjien kannan legitimaatiota, menneen ajan suurmiesten sanoman vahvistamista”.
Viime kädessä kirja on kuitenkin vuosien varrella monenlaisen ryöpytyksen kohteeksi joutuneen tutkijan puolustus- ja vastauspuheenvuoro. Ylikangas kokee joutuneensa näiden näkemysten kyseenalaistajana monissa kohdin kohtuuttoman ja selvästi poliittisluontoisen kritiikin ja jopa vihapuheen kohteeksi. Tästä yksi esimerkki on hänen vuonna 1993 ilmestyneen Tie Tampereelle teoksensa erityisesti Etelä-Pohjanmaalla saama vastaanotto, jossa ”vapaussota”-käsitteestä ja tulkinnasta kiinni pitäneet kriitikot leimasivat hänet sumeilematta kommunistiksi.
Polemiikki sinänsä ei ole Ylikankaalle vierasta. Jo hänen ensimmäinen merkkiteoksensa nuijasodasta synnytti sellaisen, kuten jossain mittakaavassa melkein kaikki hänen kirjansa. Rajuin myrsky alkoi Ylikankaan vuonna 2007 ilmestyneen, jatkosodan loppuvaiheita käsitelleen Romahtaako rintama -kirjan synnyttämänä. Se mm. johti teloituspartioksi luonnehditun kuuden tekijän Teloitettu totuus – kesä 1944 vastakirjan julkaisemiseen, johon Ylikangas puolestaan seuraavana vuonna vastasi Yhden miehen jatkosota -kirjallaan. Siitä laatimassani kirjavinkissä totesin, miten ”sydänjuuriaan myöten tutkijankunniansa kyseenalaistamisesta loukkaantunut tekijä ei epäröi mätkiä kriitikoitaan sanojaan säästämättä, mutta kuitenkin henkilökohtaisuuksiin (suuremmiten) sortumatta ja asioissa pitäytyen. Harvoin voi Suomessa lukea näin salamoivaa historiadebattia. Se on jopa niin värikästä, että sitä voi unohtua lukemaan viihteenä muistamatta, miten tärkeistä asioista historiantutkimuksen metodien ja tulosten osalta on kysymys.”
Näiden ja muiden polemiikkien substanssiin Ylikangas ei nyt varsinaisesti palaa, mutta puhdistaa muutoin monia näiden kiistojen myötä täyttyneitä hampaankolojaan. Vähän yllätyin, että minäkin olen päässyt tässä yhteydessä hänen kirjaansa, kun olen hänen mielestään hänen 2012 ilmestyneestä Aseveljen petos-romaanistaan julkaisemassani kirjavinkissä ollut sitä mieltä, että julkinen polemiikki on pahasta ja epäsopua lietsovaa riidan haastamista.
Tässä kohdin Ylikankaan teksti ei läpäise lähteiden tarkistusta. Olen ensinnäkin kaikissa Ylikankaan tuotannosta kirjoittamissani arvioissa suhtautunut vähintäänkin neutraalisti hänen kiistanalaisimpiin tutkimustuloksiinsa ja useimmiten niihin kiittäen yhtyen . Olen kyllä otsikoinut arvioni Aseveljen petoksesta ”Ylikangas provokatorisena polemisoijana”, ja vaikka arvio ei romaania kaunokirjallisena tuotteena korkealle noteerannutkaan, ei siinä ollut mitään sellaista, josta voisi väittää minun pitävän polemiikkia sinänsä minään pahana epäsovun lietsontana. Toteamukseni provokatorisuudesta jonkinlaisena Ylikankaan tyylikeinona lienee johtopäätös, johon aika moni muukin on päätynyt. Siihen en ole liittänyt mitään negatiivisia konnotaatioita, ja kuten jo vuonna 2001 kirjoittaessani hänen Tulkintani talvisodasta –teoksestaan totesin, ”epäilen, että kyse on Ylikankaan tarkoituksella käyttämästä metodista ravistaa totuttuja historiankäsityksiä ja saada suppeita asianharrastajapiirejä laajempi lukijakunta kiinnostumaan käsitellyistä aiheista, eikä siitä voi kuin kiittää”.
Ylikankaan näkemys ”aikalaispäättäjien koulukunnasta” on myös sellainen, johon voin yhtyä. Olen joskus itsekin ihmetellyt samaa asiaa eli sitä miten historiantutkijoiden valtavirta on esim. sodanaikaisten tapahtumien ja valintojen tulkinnassa yleensä päätynyt siihen, että tehdyt ratkaisut ovat lopulta aina olleet sellaisia, että ne ovat koituneet kulloistenkin olosuhteiden puserruksessa Suomen ja suomalaisten parhaaksi. Näin siitä riippumatta kuinka vääriin tietoihin tai toiveisiin ne aikanaan mahdollisesti perustuivat.
Helmikuu 2015
